Elli säilöö

Kaksi lomaviikkoa alkaa olla taputeltu ja monta etukäteissuunnitelmaa on edelleen toteuttamatta. Onneksi elämä jatkuu loman jälkeenkin. Osasyynä saamattomuuteeni on takavasemmalta iskenyt säilömisinnostus. Olen käyttänyt ihan tyhmän paljon aikaa syyssaalistukseen ja saaliin säilöntään. Kuten jo aiemmin kerroin, käytiin kummitytön kanssa vanhempieni luona niin puolukassa kuin sienessäkin. Pitihän ne kerätyt metsänantimet sitten pistää purkkeihin ja purnukoihin. Samalla tulin säilöneeksi muutakin.

Kun miltei 20 vuotta sitten muutimme nykyiseen kotiimme, pihassa oli julmettu määrä omenapuita ja syksyisin olin aina ihan paineessa omenoiden säilömisen ja maailmalle jakelemisen kanssa. Aikaa myöten kaikki vanhat omenapuut on kaadettu. Suurin ja komein olisi saanut jäädä paikalleen, mutta se särkyi kun naapurin pihasta kaadettiin koivu ja se mätkähti meidän omenapuun päälle. Yhdestä kannosta kasvoi uusi puu ja sen omenat ovat pieni, kiinteitä ja aika happamia. Siis aivan loistavia soseomenia. Tänä vuonna puun satoa sain sankollisen.

Äidiltä sain kaksi kiloa tyrnejä jo aiemmin keräämieni lisäksi. Halusin kokeilla tyrnimarmeladin valmistamista. Tyrnin siemenet ovat mustia ja kovia, kuin hiiren papanoita. Niitä ei voisi marmeladin joukkoon jättää. Siis keitin marjat pehmeiksi (laitoin kattilaan kilon marjoja ja 2 dl vettä) ja sitten paseerasin ne siivilän läpi.

Siivilän läpi puserretun mehun laitoin kattilaan hillomarmeladisokerin kanssa. Koska tyrnit ovat todella vahvan makuisia, laitoin lisäksi yhden desin sokeria. Keittelin reilut viisi minuuttia.

Marmeladi onnistui hyvin, mutta oli hyvin vahvan makuista. Siitä sain ajatuksen, että sekoittamalla tyrnin mehun omenasoseeseen, saisin enemmän tyrnimarmeladia... siis tuumasta toimeen kun niitä omenoitakin on.

Lohkoin mehumaijan höyrystimeen reilut viisi litraa omenaa, Höyrystin lohkot ja ajoin ne sosemyllyn läpi. Mehumaijan läpi valuneen mehun kaadoin soseen sekaan. Sitten taas keitin kilon tyrnejä ja paseerasin mehmenneet marjat. Mehun laitoin omenasoseen sekaan ja kattilan hellalle. Massan sekaan hämmentelin  kolme paketti hillomarmeladisokeria ja lisäksi 3 dl hienosokeria, koska omenatkin ovat aika happamia. Hilloa tuli tosi paljon ja se on hirmuisen hyvää! Koostumus on aika napakka, mutta sehän onkin marmeladia. Saattaa olla syntisen hyvää täytekakun välissä...

Kolme purkkia (+ 1 minipieni) tuli tynimarmeladia ja kokonaista 9 purkkia tyrniomenamarmeladia.

Paseerauksen jälkeen siivilään jäi tyrnien terveellisin osa eli kuoret ja siemenet. Ne kaulin voipaperin välissä ohueksi levyksi ja vein saunaan kuivumaan. Kuivuneet levyt pilkoin sauvasekoittimen kulhoon ja suristelin ne jauheeksi. Nämä syödään talven mittaan sämpylöissä.

Suurimmasta osasta puolukoita tein Pulmu-puolukoita. Eli reilut seitsemän litraa puolukoita ja paketillinen Pulmu-palasokeria hämmensin sekaisin sankossa. Puolukat saivat tekeytyä rauhassa terassilla kannen alla, silloin tällöin sekoittelin. Muutaman päivän jälkeen sokerit olivat sulaneet ja pääsin purkittamaan tämän herkun.

Loput puolukat olen pistellyt hyvällä halulla poskeeni vaniljajukurtin kanssa tai puolukkarahkana. Nam!

Suppilovahverot pilkoin ja vein saunan ylälauteelle voipaperin päälle. Siellä ne itsekseen kuivuivat ja samalla pienenivät. Sankollinen sieniä mahtui kuivuttuaan kahteen pieneen lasipurkkiin.

Pienessä purkissa vahveropurkkien edessä on kuivattu tyrnijauhe.

Pulmu-puolukat mahtuivat viiteen lasipurkkiin.

Kuvasin säilykkeeni värikkäiden vaahteranlehtien keskellä ja löysin samalla tosi erikoisen värisen lehden. Ehkä jotain modernia lehtitaidetta.

Eilen poimin amppelimansikoista viimeisen sadon. Aika hyvä saalis näin ottaen huomioon, että elämme jo lokakuuta. Raakileita on vielä niin paljon, että ihan harmittaa. Tänään on jo satanut räntää, joten on se uskottava, että kasvukausi on tältä vuodelta ohi.

Keittiön ikkunasta näkyy terassin puolelle kurkottelevat mustamarja-aroniat. Säilöessäni olen niitäkin katsetllut sillä ajatuksella, että noinkohan nuokin pitäisi pistää purkkiin...

Aronioiden takana kasvavassa punalehtiruusussa ruusunmarjaherkuttelua harrastavat tilhet ja eikös vain rastasparvi pyrähtänyt aroniapensaisiin. Nyt ei enää tarvitse niiden säilömisestä huolehtia. Helpotus!

 

Tänä aamuna satoi räntää taivaan täydeltä, mutta maa ei sentään ollut ollenkaan jäinen. Minulle tuli hätä vielä maassa olevista perunoista ja pinkaisin niitä sieltä pelastamaan. Yllättävän paljon niitä vielä löytyikin, vaikka tuntui ettei siellä nyt niin montaa vartta enää ollut.

Lintuja kuvatessa nappasin vielä kuvan upeasti kukkivasta ruususta. Tätä iloa ei enää pitkään tänä vuonna ole luvassa, mutta nyt voi vähitellen siirtyä ihan sisäelämään. Ei se huono juttu ole ollenkaan.

Viime viikon valopilkut

Elämänpolkuni kulkee enimmäkseen kadun aurinkoista laitaa, mutta ettei totuus unohtuisi, on välillä ihan heräteltävä itseään näkemään kaikki hyvä ympärillään. Nimittäin ne sellaisetkin hyvät, joista ei saa aikaiseksi kokonaista postausta. Keräsin tähän saman otsikon alle viime viikon ilonaiheita.

Amppelimansikat ovat intoutuneet kukkimaan ihan villeinä ja niinpä marja poikineen on kypysynyt syötäväksi asti. Makeita nämä molluskat eivät tosin ole, vaan aika happamia. Kauniita ovat, joten happamuus ei haittaa.

Talvella marketista muutamalla eurolla ostettu ruukkuruusu on terassilla isommassa astiassa vallan villiintynyt kukkimaan. Kukat ovat isoja ja painavia, riippuvat pitkin poikin ruukun laitoja. Maljakkoon niistä ei oikein vetkulavarsiensa vuoksi ole, mutta kun niitä ei leikkaa poikki, kestävät kukassa ihan loputtoman kauan.

Uusia nuppuja työntyy esiin sitä mukaa kun entiset kukinnot alkavat lakastua.

Keväällä kylvin kasvimaahan pussillisen auringonkukansiemeniä. Ne itivät älyttömän hyvin ja niinpä pieniä taimia oli kasvimaassa vierivierekkäin. Liian tiheässä kasvu tyrehtyy, joten harvensin rivistöä sydän verta vuotaen... ei niitä terhakoita kukkalapsia mitenkään saattanut kompostiin viskata. Niinpä yritin keksiä mahdollisimman paljon paikkoja, jonne ylimääräiset taimet saisin kasvamaan. Joten meillä kasvaa auringonkukkia kurkkumaalla, perennapenkissä ja lukemattomassa purkeissa pitkin pihaa. Perennapenkkiä en ole raaskinut vesijohtovedellä kastella, joten siellä taimet kituvat vielä pieninä ja honteloina, tuskin ehtivät kukkaan saakka lainkaan. Mutta muualla alkaa kukkimista näkyä. Ihanaa!

Kärsimyskukkakin sai vihdoin ensimmäiset nuppunsa auki. Ilmeisesti suurempaan ruukkuun istuttaminen keväällä viivästytti nuppujen kehittymistä ja luulin jo, ettei tänä vuonna kukita ollenkaan. Onneksi luulo oli väärä.

Kääpiöomenapuumme, Vuokko, teki tänä vuonna ensimmäiset kunnon omenat. Jostain syystä omenoita kasvoi vain kahdessa vierekkäisessä oksassa, mutta niissä olikin sitten hyvä sato. Nyt olen saanut popsia näitä oman pihan hedelmiä ihan yllin kyllin.

Keväällä sain äidiltä kaksi kesäkurpitsan tainta. Toista ihmettelin, mikä epäsikiö se on, kun se kasvatti vain pitkiä lonkeroita, mutta ei alkanut tehdä kurpitsoja. Ajan saatossa selvisi, että tämä lonkeroinen onkin koristekurpitsa ja siihen on jo ilmestynyt monta pientä erikoisen näköistä möykkyä. Silti uusia kukkia ilmestyy päivittäin ja ahkerat pölyttäjät käyvät niissä töissä.

Kurpitsa on kiivennyt perunanvarsiin.

Sisäinen marttani hykertelee tyytyväisenä, kun taas olen säilönyt... Nyt keitin vähän vajaan ämpärillisen karviaisia mehuksi ja sain aikaiseksi hyvin kauniin väristä juomaa viisi litraa.

Ei niin kiva valopilkku oli kokeilu säilöä karviaisi veteen, Ohjeen mukaan piti vain keittää vesi kiehuvaksi ja sitten jäähdyttää se jääkaappikylmäksi. Puoliraa'at karviaiset putsataan, huuhdellaan lämpimällä vedellä ja purkkiin laitetaan huuhdellut karviaiset ja sitten päälle vettä niin että purkki täyttyy. Näin karviaisten olisi tarkoitus säilyä talveen saakka. Niin - olisi...

Minulla kyllä koko systeemi alkoi käydä, joten pieleen meni iso työ. Eli se, että näpräsin kahdesta litrasta marjoja pois sekä kannan että "parran". Kaikki siististi putsatut marjat menivät lyhyen säilytyksen jälkeen kompostiin. Kismitti. Mutta ihan vahingossa tuli työpöydälle tällainen hieno asetelma...

Yksi valopilkku oli nämä Virkkukoukkusen korvikset, jotka ensimmäistä kertaa pujottelin korviini. Vaikka en ihan allekirjoita lausetta "Mikään ei kestä ikuisesti, siis nauti nyt!" Ei minkään tarvitsekaan kestää ikuisesti, sillä aina tulee uusia ilonaiheita.

Iloitsin kovasti puutarhan sadosta. Näitä omenia putoilee puusta kiihtyvällä tahdilla ja kesäkurpitsa kasvattaa pötkylöitään. Kohta pääsee taas tekemään kesäkurpitsaherkkuja!

Olen iloinnut myös Anne-Mari Westin korteista. Muutaman ostin itse ja toivon tietenkin saavani samanlaiset joskus myös kirjoittettuna. Ehkä sitten raaskin laittaa nämä maailmalle.

Outsalta ja Rita-siskolta on postinkantaja kantanut korttipostia selkä vääränä Kotosten postilaatikkoon. Ihania muistamisia on tullut yltäkylläisesti, mutta en ole saanut aikaiseksi esitellä niitä täällä blogin sivuilla. Nyt kuitenkin tuli siskolta niin mainio kortti, joka vielä sopii kuin nappi raksiin noihin kahteen aiemmin esittelemääni, joten tässä tämä ihanuus:

Siinäpä niitä, viikon valopilkkuja jo melkoinen määrä... Elämäni ilostuttajia ovat viime aikona olleet myös kuopuksen koirat, joista toista etsiskelin tässä yhtenä päivänä. Ja mistäs se sitten löytyikään...?

Meidän sängystä! Ei sille vihainen voinut olla, kun toinen oli niin onnellisen näköinen pehmeällä pedillään.

Elämä taas lellii ja hemmottelee.