Eräänä maaliskuisena lauantaina

Viime viikolla jouduin tekemään asian, joka harmittaa ihan vietävästi enkä tiedä, miten pitkään joudun sitä mielessäni märehtimään ennen kuin pääsen päätöksestä ja toiminnasta yli. Ai mitä?

No. Vuoden vaihtuessa kotomaan sää oli surkea. Pelkkää masentavaa mustuutta aamusta iltaan. Lisäksi meistä sedän kanssa tuntui, että arjessa on paljon asioita, joihin olisi hyvä saada etäisyyttä. Siitä se ajatus sitten lähti. Jospa aurinkolomalle...

Minä seikkailin matkatoimistojen nettisivuilla, haaveilin, unelmoin ja tein vertailuja. Löysin erittäin edullisen loistovaihtoehdon, joka toteuttaisi yhden monivuotisista haaveistani. Saisimmekohan lomaa yhtä aikaa sopivaan saumaan? Selvitimme tahoillamme ja jee! Onnistui! Siispä tuumasta toimeen ja matkavaraus sisään. Talven pimeimpänä hetkenä oli ihanaa tietää, että huhti-toukokuun vaihteessa olisimme nauttimassa auringosta, lämmöstä ja leppoisuudesta Kreetan saarella Agios Nikolaoksessa. Itseäni ilahdutti kaikkein eniten tieto, että pääsisin vihdoinkin käymään Spinalongan saarella, jonne Victoria Hislopin sydämeen käypä romaani sijoittui.

Ilo loman odotuksesta on melkein yhtä tärkeää kuin itse loma. Kuukauden verran ennätin leijua. Sitten alkoi kuulua huolestuttavia huhuja. Lakkotalven jälkeen uumoiltiin myös kunnallisen alan työehtosopimusneuvoitteluista kinkkisiä. Ja lopulta se pahin: Lakkonuhkan takia työnantaja ei saisi myöntää lomia juuri sille ajalle, kun meidän piti olla lataamassa akkuja.

Mitä sitten, kun loma on jo myönnetty? Onko työnantajalla oikeutta perua jo myönnetty loma? Tuntui, ettei oikein kukaan osannut vastata varmasti. Selvitin asiaa lukemalla vuosilomalakia ja KVTES:iä ja netin verkkokeskusteluja, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Työnantaja ehdotti palkatonta vapaata loman ajankohdalle. Se ei ole minulle vaihtoehto, puolen kuun palkan menetys olisi turhan iso lovi lompakkoon.

Lopulta ammattiyhdistyksen asiantuntijoilta tuli selkosuomella vastaus. Jos lomani ehtisi alkaa ennen lakkoa, saisin olla lomalla rauhassa. Mutta jos lakko alkaisi ennen lomaa, koko loma peruuntuisi automaattisesti. Tosin se, tuleeko lakkoa ylipäätään ja olemmeko me edes siinä mukana, on spekulaatiota. Riski olisi otettava itse.

Oma veikkaukseni on, että lakkoa ei tule. Kunnallisen alan työntekijät tuntuvat olevan pelkkä menoerä, jonka hyötyä ja potentiaalia ei tunnusteta. Ollaan palkkakuopassa eikä tikapuita tai turvaköyttä kukaan ole valmis meille ojentamaan. Eli kuoppaa kaivetaan vain syvemmäksi ja sanotaan, että se on ammatinvalintakysymys... 

Mutta vaikka en uskokaan lakkoon, en uskaltanut ottaa riskiä, ettei reissuun päästäisikään ja maksettu raha holahtaisi kankkulan kaivoon. Vaikka olin löytänyt hinnaltaan edullisen kahden viikon lomamatkan, sekin olisi kahdelta hengeltä maksanut toista tuhatta euroa. Ei sellaista rahaa halua heittää hukkaan. Jos lakko olisi perunut reissuun lähtemisen, ei menetettyjä euroja olisi mistään saanut pois. 

Eli sydän verta vuotaen peruin matkan viime torstaina siinä vaiheessa, kun maksettavaksi jäi vain matkatoimiston toimistokulut, jotka nekin ovat sivumennen sanoen ihan kohtuuttoman kokoiset. Rahan menetystä enemmän harmittaa unelman romahdus. Väsymyksen ja uupumuksen määrä tuplaantui kerralla. Tuntuu, ettei elämässä ole mitään mukavaa odotettavaa. Samaa tasaista arkea vain hamaan hautaan saakka. Mitä järkeä on olla olemassa?

Yksi motoistani on, että kaikella on tarkoituksensa ja tälläkin pettymyksellä on syynsä. Toistaiseksi en näe niitä syitä enkä osaa ajatella positiivisesti.

Ettei koko viikonloppu menisi pelkkään märehtimiseen, järjestin itselleni kiireisen lauantain. Ensin aamulla kävelin Taito Shopille loistavassa kevätsäässä. Siellä oli naistenpäivän etkot, tuote-esittelyjä (jotka ohitin laput silmillä), kakkukahvit ja Blockprinting-työpaja.

Mennessäni en ollut ihan varma, haluanko tehdä tiskirättiä tai kangaskassia... Niitä kun on kotona yllin kyllin jo ennestään. Aikani katseltuani halusin kuitenkin kokeilla ja päädyin sekoittelemaan värejä...

...ja kokeilemaan tiskirättien painamista. Rätit kun ovat kuluvaa tavaraa, niitä tarvitaan aina. Koska väriä oli paljon, painoin lopulta kaksi tiskiliinaa.

Alimmaisena ensimmäinen eli harjoitustyö. Toinen liina onnistui paremmin ja keltaiset täplät vihreiden viivojen välissä mielestäni oikein aateloivat työn. Tuli pääsiäisliina ja tykkään kovasti!

Painetut kuviot piti vielä silittää liinan alla kiinni alustaansa.

Valmista!

Sitten olikin aika katsella ihastelevin silmin ympärilleen. Kyllä oli taas silmäkarkkia kaikkialla!

Kahvipöydässä oli tarjolla herkkua myös kielelle.

Kakku hämäsi... se näytti mustikkaherkulta, mutta päällä olikin mustaherukkaa. Hämmentävää pistää lusikka suuhunsa ja maistaa muuta kuin oletti. Mutta hyvää oli, yllätyksestä huolimatta.

Askarreltuani ja kakut herkuteltuani poistuin kassan kautta ja kipittelin kotiin. Kävin siellä vain vaihtamassa vaatteet ja taas mentiin. Nyt ajelimme sedän kanssa Punkaharjulle. Kävin maksamassa Harjun Portilla ratamaksun ja vuokraamassa jääkiiturin ja voi vauhdin hurmaa! Setä viiletti retkiluistimillaan ja minä potkuttelin sydämeni kyllyydestä. Ihan hiki tuli, mutta olipa mukavaa!

Punkaharjulta kotiuduttuamme tein meille lounasta, perunamuusia ja lihapullia. Sitten jaksoikin taas mennä... Nyt kävelin elokuvateatteri Killaan katsomaan monta Oscaria voittanutta Parasite-elokuvaa. Ulkoilusää oli edelleen mainio.

Elokuvasta tiesin etukäteen aika vähän. Sen, että se kahmi Oscareita (Paras elokuva, Paras kansainvälinen elokuva, Paras ohjaaja ja Paras alkuperäiskäsikirjoitus), on eteläkorealainen ja K-16 ja saanut hämmentyneen kehuvia kommentteja sen nähneiltä ystäviltäni.

Ja juu, olihan se. Ehdottomasti näkemisen arvoinen, mutta myös erikoinen, yllättävä ja hämmentävä. Ehdin jo ihmetellä, miksi elokuvalla oli K-16 -luokitus, mutta selvisihän se. En kyllä ollenkaan ihmettele, että Oscareita ropisi.

Elokuvan jälkeen kävelin kotiin, jonne olikin ilmestynyt pari koirakaveria. Kuopus oli sairastunut rajuun vatsatautiin ja koirat tarvitsivat hoitoa. Kyllä mummukka hoitaa, mielellään. Olikin jo ollut tassuterapeutteja ihan ikävä. Loppuillan ohjelmassa oli Putous, sauna ja koiralenkki. Yhteen lauantaipäivään mahtui monenlaista. Sehän oli tarkoituskin, eli tämä suunnitelma toimi!

Iso helmi

Ihan tyystin unohdin helmikuun helmistä kertoessani hehkuttaa, että kuukausihan alkoi leffareissulla Killaan työkaverin kanssa. Eli heti ensimmäisenä päivänä kuun vaihduttua pingoimme katsomaan uusinta versiota klassikkokirjasta Pikku naisia. Noh... Olihan se ihan katsottava, mutta jotenkin pettymys kuitenkin. Tarina pomppi kahden eri aikakauden välillä niin, ettei aina tiennyt kumpaa aikaa eletään ja kokonaisuus oli levoton ja rikkonainen. Ei silti harmita, että tuli mentyä.

Helmikuun viimeinen kokonainen viikonloppu oli sitten yhtä kulttuuri-ilotulitusta. Tämä oli viikonloppu, jonka annoin äidilleni syntymäpäivälahjaksi. Äidin siskot osallistuivat kustannuksiin ja siskoista toiseksi nuorin, kummitätini, lähti meille seuraksi ja autonkuljettajaksi.

Viikonlopun anti aloitettiin äidin kanssa perjantaina Savonlinnassa ja kutsuttiin isäkin mukaan. Savonlinnan teatterin Sademies oli vallan mainio versio Dustin Hoffman ja Tom Cruisen tähdittämästä neljä Oscaria vuonna 1988 voittaneesta elokuvasta.

Charlie Babbit on menestyvä (?) liikemies, jolla on sata rautaa tulessa. Raha on ihmisiä tärkeämpää. Yllättäen tulee tieto, että Charlien isä on kuollut ja poika joutuu jättämään luksuslomamatkan väliin isänsä hautajaisten takia. Perinnönjaossa käy ilmi, että Charlie perii upporikkaalta isältään vain auton ja palkitut ruusut. Muun perinnön isä on säätiöinyt jollekin hoitolaitokselle...

Charlie lähtee selvittämään perintönsä kohtaloa ja sillä reissulla hänelle selviää, että hänellä onkin autistinen isoveli. Charlie kaappaa Raymondin mukaansa ja aikoo keplotella perinnön itselleen. Koska Raymond kieltäytyy astumasta lentokoneeseen, veljekset aloittavat loputtomalta tuntuvan ajomatkan halki Amerikan mantereen. Matkalla tapahtuu yhtä ja toista ja Charlien arvot heittävät häränpyllyä.

Taas piti ihastella oman kaupungin näyttelijöiden uskomatonta muuntautumiskykyä ja hämmentävän hienoa ammattitaitoa. Työ tehtiin suurella sydämellä ja heittäytymällä uusiin nahkoihin. Wau!

Lauantaiaamuna lähdimme sitten liikkeelle heti kahdeksan jälkeen. Kummitäti tuli hakemaan meidät kotiovelta (meidän kotiovelta, äiti oli meillä yötä) ja lähdimme kohti tuntematonta. Äidillä ei ollut hajuakaan, minne oltiin menossa...

Aikamme ajettuamme päädyimme Lappeenrantaan. Kahvihammasta kolotti ja piti löytää kahvipaikka. Löytyi leipomonkahvila pikkukadun varrelta, mutta kahvilan nimi on jo painunut unhoon. Kahvin kaverina pistelimme piirakoita ja pullaa ja niillä ajattelimme pärjäävämme pitkälle iltaan.

Ajoimme IsoKristiinaan ja kävimme lunastamassa etukäteen varatut teatteriliput. Lappeenrannassa on näpsäkästi saman katon alla kaupunginteatteri, Finnkinon elokuvateatterit ja iso kauppakeskus. Hotellikin olisi ollut samassa rakennuskompeksissa, joten jos sinne olisi yöpymisen varannut, ei olisi tarvinnut ulkoilla ollenkaan.

Kun kello lähestyi kolmeatoista, kapusimme takaisin teatterin aulaan. Seuraava teatterielämys alkaisi aivan pian. Aula oli valtava ja sinne mahtui helposti yleisö odottelemaan näytöksen alkua.

Sisko Istanmäen kirjaan Liian paksu perhoseksi -kirjaan perustuva esitys oli mukaansatempaava ja tunteisiin käyvä. Parikymppinen Kaisu pestautuu puotiapulaiseksi jumalan selän taakse Ruutiojalle. Siellä odottavat retuperällä olevaa kauppaa pitävä Erni ja tämän äiti sekä sisko. Isokokoinen ja tomera Kaisu pistää toimeksi ja kaupan ilme kohenee. Hentoinen Erni ja roteva Kaisu rakastuvat, mutta elämä näyttää nurjat puolensa. Ernin äiti ja sisko pistävät kerkeäkielisyydellään ja tuhlaavaisuudellaan kapuloita rattaisiin. Anoppi ei Kaisua hyväksy ja toivottu raskauskin menee kesken.

Esitys antoi paljon ajateltavaa. Kunpa sitä osaisi aina arvostaa ihan jokaista ihmistä omana itsenään. Ei ole helppoa olla isokokoinen ja vahva nainen, muttei pienen miehenkään osa ole helppo. Liian kilttiä ihmistä käytetään helposti hyväksi, vaikka hän vain haluaa läheisilleen hyvää.

Olen aina kehunut oman kaupungin näyttelijöitä, mutta kyllä tuolla Lappeenrannassakin osataan!

Teatterin jälkeen oli aika istahtaa syömään. Koska Rosso oli sopivasti lähellä, menimme sinne. Alkupalat sai käydä itse kauhomassa salaattipöydästä.

Pääruoaksi äiti ja täti valitsivat molemmat annoksen, jonka nimi oli Focaccia pollo prosciotto. Eli paahdetun focaccia-leivän välissä oli broilerin fileetä ja muita härpäkkeitä ja lautasella lisukkeena ranskalaisia perunoita.

Minun valintani oli Maiale el pepe eli porsaan sisäfileetä, pippurikastiketta, ranskalaisia ja kasviksia. Oli muuten hyvää! Koska kyseessä oli äidin syntymäpäiväpäivällinen, tilattiin palan painikkeeksi talon valkoviiniä. Etiketin mukaan olisi tietysti liharuoan kanssa pitänyt ottaa punaviiniä, mutta kun siitä emme välitä.

Teki mieli vielä jälkiruokaa, joten tilasimme äidin kanssa vielä panna cottaa. Virhe.

Että piti odottaa tolkuttoman kauan ennen kuin saimme jälkiruokaherkkumme. Alkoi jo kaduttaa koko jälkiruoan tilaaminen. Mutta kun herkku vihdoin saapui pöytään, se näytti hyvältä. Maistuikin mainiolta. Harmi vain, että meillä alkoi jo olla kiire, joten piti lusikoida nopeasti ja koko makuelämys meni ikään kuin hukkaan.

Lopuksi odotimme vielä laskua ikuisuuden ja sitä piti pyytääkin kahdesti. Eli kokonaisarvosana ravintolalle ei nouse kiitettävään. Ruoka oli hyvää ja palvelu ystävällistä, mutta niiiiiin hidasta.

Emme ehtineet hotellillemme kuudeksi, mutta onneksi huonettamme ei oltu annettu eteenpäin. Olin varannut meille kahden hengen huoneen lisävuoteella Lappeenrannan kylpylän vanhalta puolelta. Satoi räntää kun kiiruhdimme kirjoittautumaan sisään.

Mutta respassa oli niin aurinkoinen ja ystävällinen vastaanottovirkailija, että kurja keli jäi kakkoseksi. Virkailija huomasi, että varauksestamme oli jossain vaiheessa pudonnut lisävuode pois, mutta hinnassa se kuitenkin näkyi. Ilman mitään suuria draamankaaria tämä nuori, nokkela Asiakaspalvelija isolla A:lla järjesti meille toisen huoneen ja juoksutti sinne edeltämme jo liinavaatteetkin. Sitten hän vielä järjesti paikalle kolmannen kylpytakin ja kun varovasti kyselin, saimme kolmannen kahvikupinkin niin iloisesti toimitettuna, että ajattelin, että pitäisi ihan palautetta laittaa. Se on muuten tekemättä...

Vanhalla puolella oli ihastuttavan nostalgisen näköistä... Kaikki siistiä ja hyväkuntoista. Ei merkkiäkään kuluneisuudesta tai nuhjuisuudesta.

Raput ylös... Hissikin olisi ollut.

Meidän kerroksen porrastasanne.

Tämä ovi on vain henkilökunnalle.

Käytävää eteenpäin...

Tästä sisään...

Ooh, hieno huone!

Oi! Äidin syntymäpäivä on huomioitu! Mikä hieno ele! Mustassa astiassa on siis pieni kuohuviinipullo jäissä. Tämänkin respan vikkelä virkailija ennätti juoksuttaa ensin varatusta huoneesta tähän toiseen, johon mahduimme kaikki nukkumaan.

Kylppärikin oli hieno!

Ennen nukkumaanmenoa ennätimme vielä käydä kylpylän puolella pulikoimassa. Kylpylä oli kooltaan ja varustelultaan vaatimaton. Se ei meitä haitannut, mutta isoimman altaan harmaanlikaiset reunat kyllä haittasivat. Töhnää oli paksu kerros. Hyh. Ei tehnyt mieli mennä aamulla uudestaan.

Seuraavana aamuna räntäsade oli jatkanut matkaansa ja sain lopulta aurinkoisemmat kuvat hotellistamme.

Hotelliaamiainen on aina luksusta. Taas oli monenlaista herkkua valittavaksi. Kuohuviiniäkin!

Aamiashuoneessa oli vohvelirauta, jolla sai itse paistaa tuoreet aamiaisherkut. Minähän kävin tekaisemassa koko seurueelle jälkiruokapannarit.

Täydellä vatsalla taas jaksoi. Kapusimme rannalla sijaitsevalta hotelliltamme takaisin keskustaan ja jälleen IsoKristiinaan. Kiersimme vähän kauppoja. Ihmeellistä kyllä, en ostanut mitään tavaraa kotiintuomiseksi. Uusia työkenkiä katselin, mutta en niitä löytänyt.

Puolen päivän jälkeen istuimme jälleen katsomossa. Tällä kertaa leffateatterissa. Vaikka emme olleetkaan parasta kohderyhmää, päädyimme katsomaan Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen -elokuvaa.

Olipa hauska! Vuonna 2002 vein omat lapseni katsomaan ensimmäistä Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvaa ja lumouduimme kaikki. Nyt en ehkä ihan yhtä lailla lumoutunut, mutta yhtä kaikki viihdyin mainiosti. Kattilakosken tyttöjen rooleihin oli löydetty niin samankaltaiset lapset kuin silloin 18 vuotta sitten, että melkein luulin näyttelijöitä samoiksi... kunnes kävin miettimään, ettei se mitenkään ollut mahdollista. Vähän jäin aprikoimaan, yllyttääkö elokuva lapsia kurittomuuteen, mutta toivottavasti ei kuitenkaan.

Elokuvan jälkeen olimme ihan kypsiä kotimatkalle. Väsyneinä, mutta tyytyväisinä palasimme koteihimme. Olipa mukava viikonloppu! Voisin lähteä toistekin.