Tammikuussa jo pistin vireille muumiamigurumien virkkaamisen. Pikkutarkka näperrys ja jatkuva silmukoiden laskeminen alkoi tympäistä jossain vaiheessa ja siirryin suoraviivaisempiin käsitöihin. Amigurumien deadlinehan oli vasta elokuun alkuun mennessä - siis loputtoman kaukana. Miksi silloin? No, Tove Janssonin juhlavuoden muuminäyttely pykätään pystyyn elokuun ajaksi työpaikan lastenosaston vitriineihin.
Loma lähenee (aivan pian... vain kaksi työpäivää enää!!!) ja yhtäkkiä heräsin karuun todellisuuteen, että muumihahmot ovat keskeneräisinä lojuneet laatikon pohjalla jo luvattoman kauan. Tällä viikolla päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja hoitaa keskeneräiset valmiiksi. Muita hahmoja en nyt edes yritä värkätä tähän hätään.
Laatikon uumenista löytyi yhdeksän silmätöntä hattivattia, silmättömät Muumipeikko ja Niiskuneiti, jolta puuttuu myös otsahiukset. Lisäksi puolivalmiina oli vartalo, josta en vielä ollut osannut päättää, tuleeko siitä pappa vai mamma.
Projektin etenemisen seuraava vaihe oli viritellä mammapapalle jalat ja häntä. Jalat olivatkin hassut töppöset ja hännän munkinnyöriin tuli kömpelöitä kohoumia. Tuota nyörinpunontaa olisi siis harjoiteltava sinnikkäästi!
Lopulta päätin tehdä anonyymistä hahmosta kuitenkin mamman. Essun ja kassin virkkaaminen oli mukavaa. Toisin kuin tämän aamuinen silmien askarteleminen. Hirmuinen silppuaminen oli huovankappaleissa. Yritin oikaista ja tehdä mustat keskustat joko reijittäjällä tai nahkapaskalla, mutta ei onnistunut kumpikaan. Joka ikinen pikkuympyrä piti saksilla sipeltää. Meinasi turhauttaa pikkuisen...
Lopulta en kuitenkaan hattivattien silmiin edes liimannut noita valkoisia ympyröitä, kun tuntui, että pelkät mustuaiset riittivät. Mutta kylläpä niille tulikin pistävä katse!
Niiskuneidin otsahiukset kiinnitin virkkuukoukun avulla ja mamman essun silitin. Sitten onkin tämä porukka edustusvalmiina näyttelyyn!
Mutta mitä tälle porukalle tapahtuu näyttelyn jälkeen? Sitä ei vielä moni tiedä. Minäkään.
