Pisaroita

Tänä aamuna heräsin villiin vesipisaratanssiin. Onneksi sitä tanssia tanssittiin ulkosalla ja vain peltikaton yllä ja ikkunapelleillä. Sisällä oli unentuhnuisen lämmintä ja mukavaa. 

Aamukahvia hörppiessäni mietiskelin, sonnustautuisinko työmatkalle sadevaatteisiin ja ohjastaisin villin ratsuni ulos autotallista vai jättäisinkö kuitenkin polkupyörän pilttuuseensa ja tallustelisin työmatkan varataivaan alla. Päädyin kävelemään ja niinpä syntymäpäivälahjarahoilla ostamani uusi sateenvarjo pääsi käyttöön toisen kerran. Sateenvarjossa muumeillakin ukkostaa. Tämän sontikan pitäisi kestää halpoja rimpuloita enemmän, sillä on vuoden takuu ja tuulenkestävyys taattu.

Varjon alla yritin napsia kuvia myös sateen raikastamasta luonnosta. Tosin kuvaamiseen ei voinut täysillä keskittyä, sillä takaraivossa kolkutti ajatus, että töihin oli jouduttava.

Töissä pukuhuoneessa oli sateenvarjoparkki.

Töiden jälkeen suunnitellusti suunnistin työkaverin kanssa ojentamaan kätemme. Vesisade oli jo lakannut ja päivä paistoi.

Aika monella muulla oli ollut sama ajatus. Ilmoittautumaan piti jonottaa ja lomakkeen esitäyttämisen jälkeen oli vielä tunnin odotus ennen kuin päästiin tositoimiin.

Kuudennella luovutuskerralla olin jo rutinoitunut luovuttaja ja kuviot ihan tuttuja. Soveltuvuushaastattelu, hemoglobiinin tarkistus ja itse luovutus sujuivat sukkelasti ja eipä aikaakaan kun jo olin kahvilippuni kanssa menossa kiitoskahville. Tällä kertaa luovuttajia kiitettiin myös juomapullolla.

Setä lupasi tulla nappaamaan tädin autokyytiin verenluovutuksen jälkeen. Kadun varrella noutajaa odotellessani kekkasin napata kuvan Tuomiokirkosta ja sen edelleen paikallaan olevasta tornista. Oli se hyvä ettei salama päässyt enempää tuhoa tekemään viime torstain ukkosmyräkässä. Tulipalo saatiin sammumaan nopeasti, kiitos ripeästi ajan tasalla olleen seurakunnan työntekijän ja läheltä paikalle saapuneen palokunnan.

Linnalan pusikoiden keskellä näkyi jotain keltaista...

Kaupasta menimme hakemaan jugurttia ja hedelmiä, mutta sieltä tarttui ostoskoriin myös uutuustuutti.

Wohoo, päällyksessä piili poksahteleva yllätys!

Kotimatkalla ajoimme kohti alati muuntuvaa upeaa sateenkaarta. Täydellistä kuvauspaikkaa ei tietenkään keskeltä tietä löytynyt, mutta jonkinlaisia kännyräpsyjä sentään sain ikuistettua.

Ja hei! Nyt kun oli välillä jo vähän lämpimämpää ja vettäkin saatiin, meidän pihalle on ilmestynyt kukkia ihan itsestään.

Tämän kaverin olemassaolosta en niin kovin hirveästi ilahtunut. Kauniitahan nuo lehtikotilot ovat, mutta niin haitallisia puutarhalle.

Tuskin olin pihakukkien kuvaamiselta sisälle ehtinyt, kun pilvistä jo alkoi tulla ilonpisaroita taivaan täydeltä. Sadetta ei loputtomiin kestänyt vaan pian jo aurinko pilkisteli pilviverhon takaa ja nyt taivaalla loistaa jälleen muhkea sateenkaari.

Ruokapöydällä minua odotti ilopostia. Tampereella oli äskettäin iso kansainvälinen postcrossing-miitti ja vaikka en enää itse juurikaan kortteile ainakaan noin virallisesti, sain kahdelta postcrossaajalta mieleistä postia. Kolmas kortti oli reissuterveisiä esikoisen Saksan matkalta, jylhä maisema.

Miittikorteissa oli aivan mielettömät postimerkitkin erikoisleimoineen. Jos en aivan väärässä ole, niin Pekkalan Suomi-neito on Postcrossing-yhdistykselle vartavasten suunniteltu omakuvapostimerkki ja toinen merkki on Suomen juhlavuoden erityisen hieno Suomen kasvot -postimerkki. Tuossa postimerkkisarjassa jokainen merkki on keskenään erilainen ja kymmenen postimerkin sarjasta muodostuu mosaiikkimaisesti Suomen kartta.

Aika paljon iloisia pisaroita yhtenä arkipäivänä!

Säilöjän säkeet

Joka talvi tuumaan:

kunhan päästään uuteen syyshuumaan,

en herukoita kerää ja maijaan heitä,

en yhtä ainoaa mehulitraa keitä.

Entisiä mehuja on tolkuton määrä,

onhan täti aina säilöessään kohtuuton häärä.

Vaan entäs kun saapuu uusi syys?

Tätiin iskee taas hamsterin sinnikkyys...

Talven varalle on saalista haalittava pulloon ja purkkiin,

eipähän pula ja puute iske Kotosen nurkkiin.

Vaapukoita, mansikoita, herukoita,

on paljon hyviä mehumarjoja noita.

Litran jos toisenkin jo mehua herutin,

kävi vallan kuumana hella ja mehunkeitin.

Kovin jännää on kuuman mehun pullotus,

kiehuvan liemen lasipulloon lirutus.

Varovaisuus on tärkeä tikki,

tällä kertaa vain yksi pullo risahti rikki.

Mustikkämättäillä metsässä lepää sielu ja mieli,

marjoista leivotuista herkuista kiittää massu ja kieli.

Viime sunnuntain saaliista ison osan pisti kuopus pakkaseen,

mutta kyllä siitä riitti lisuketta vielä pariin leivonnaiseen.

Pienten mustikkapiiraiden resepti on hyvin yksinkertainen,

mutta lopputulos on herkullinen.

Vehnäjauhoja, kaurahiuteleita, leivinjauhetta on kuivina aineina taikinassa,

voita ja kermaviiliä lisäksi makua antamassa.

Mustikoihin lisätään perunajauhoa pikkuisen

ja sokeriakin ihan hippunen.

Sitten leivonnainen hetken uunissa paistuu 

ja pian suussa herkku hyvältä maistuu.

Jos oikein haluaa arjelta niskan taittaa,

niin silloin tietysti pikkuisen vaniljajäätelöä kuuman piiraan päälle täti laittaa...

Liikaa pyörittelin perunajauhoissa mustikkaa

joten piti vielä tehdä muffinitaikinaa.

Esikoisen englannintuliaiset pääsivät käyttöön pitkästä aikaa

ja niin sain muffineihin ikään kuin kahvikuppitaikaa.

Ja sitten siirrymmekin sujuvasti runoudesta proosaan. Sen väitän hallitsevani paremmin...

Eilen oli postilaatikkoon ilmestynyt hämmentävää postia. Pullea kirje, jota en todellakaan osannut odottaa ja vielä Inge Löökin hulvaton mummokortti, ja sekin tuli yllättävästä osoitteesta.

Helsingissä järjestettiin viime viikonloppuna kansainvälinen postcrossing-tapaaminen ja sitä varten oli painatettu omakuvapostimerkki ja olipa erikoisleimakin. Yksi tälläinen erityinen harvinaisuus siis saapui tänne itäisen Suomen perukoille, vaikka olen nykyään enemmän entinen postcrossari. Olin hyvin otettu ja iloinen tästä huomionosoituksesta ja ajattelen lämpimästi kiitollisuudella Riittaa, joka on tämän ilon takana. Kiitos!

Pullean kirjeen lähettäjä on kortin lähettäjän kaima... Turkissa lomalla lekotellut blogisisko oli kuuman auringon alla muistellut minuakin lämpimästi. Niinpä sain yllätystuliaisia!

Life is sweet :) Niin makea muistikirja (resepteille?) ja kirjanmerkkitarroja. Ihanat! Kiitos Rita!

Juhla ja juhannusilta

Kuinka merkillistä. Sää suosi suomalaisia juhannuksen viettäjiä, hemmotteli suorastaan. Perjantaiaamu valkeni kauniina ja aurinkoisena. Minäkin heräsin heti kohta auringon noustua, olihan listassani monta puuhaa tehtäväksi.

Aamukahvia hörppiessäni ihailin Outsan ja Ritan lähettämiä postikortteja. Ne sopivat hienosti päivän muuhun teemaan, kuten tulette hetken päästä huomaamaan.

Edellisenä iltana olin käynnistänyt virkkuukoukun ja pistänyt korintekeleen alulle. Korin viimeistelin juhannusaattoaamuna. Moinen kiire johtui siitä, että olimme saaneet kutsun kummitädin mökille juhannusta vastaanottamaan ja mökillä vietettiin samalla sekä kummitädin että serkun syntymäpäivät. Koska olen huono ennakoimaan ja ostamaan/tekemään lahjoja jemmaan, piti molemmille juhlakaluille keksiä jonkinlaiset lahjukset. Kummitäti sai vain kesäisen kukkakimpun, joka tällä kertaa olikin kukkaketo tyynyssä ja pyyhkeessä, mutta serkulle keksin tekaista korin, jonka täytteeksi saimme keksiä kaikkea kivaa. Sinne meni kaksi kannellista tölkkimukia täynnä karkkeja, pillejä, keksejä ja pari kesäistä juomaa. Korista tuli tällainen:

Kun kello nakutteli yli yhdeksän, hyppäsin pyörälle ja polkaisin kohti keskustaa. Suomen toiselta laidalta tuli kotikaupunkiimme juhannusta viettämään postcrossing-kaverini Raili ja tapasimme ensimmäistä kertaa ihan oikeasti. Paikallisen hotellin ovelta hänet löysin ja pikaisen torikierroksen jälkeen johdattelin vieraan Casinon takasaarille kohti Kalliolinnan Lettukahvilaa. Joka kesä kuvaan nämä samat maisemat:

Vaikka olimme paikalla miltei heti ovien auettua, emme olleet ensimmäiset asiakkaat. Töissä oli vain yksi iloinen nuori neitokainen, joka kertoi heti kättelyssä, että pankkikorttikone ei toimi. Onneksi meillä oli käteistä! Teimme tilauksemme ja nappasimme juomat mukaamme ja menimme ulkopöytään odottelemaan herkkujamme.

Minä olen nykyään enemmän entinen postcrossaaja, mutta onneksi Raililla sentään oli pari korttia mukana minimiitistämme lähtemään maailmalle.

Lettuja odotimme ja odotimme. Aloin jo epäillä, että meidät on unohdettu. Olimme tosin sanoneet tilausta tehdessämme, että meillä ei ole kiire, mutta yli puolen tunnin odotus tuntui silti pitkältä... Olin jo hörppinyt kahvinikin loppuun, sillä se kylmeni uhkaavasti. Letunpaistajatarjoilijatar tulikin sitten meille kertomaan, että korttikoneen korjaaja oli sattunut soittamaan ja sen takia tilauksemme valmistuminen viivästyi. Mutta annoksemme olivat tulossa tuota pikaa...

Ja niin ne tulivatkin. Sain hakea kahvia santsikupin samaan hintaan, joten sain ihan täydellisen lettunautinnon.

Vietimme Railin kanssa Sulosaaressa rattoisan parituntisen ja sitten hänen pitikin jo kiiruhtaa takaisin perheensä luo ja minullakin oli vielä juhannusvalmisteluja tekemättä. Kävellessämme takaisin kohti keskustaa piti vielä ikuistaa ihmeellinen kukkanen, joka kasvoi Sulosaaren rannassa. Ihan kuin olisi värien puolesta samassa yksilössä sekä hiirenvirna että niittynätkelmä.

Heipattelimme torin kulmilla ja lähdimme eri suuntiin. Minun kotimatkani kesti, kun piti kyykkiä pientareilla kuvaamassa kesää.

Mustat pilvet taivaanrannassa hirvittivät... Onneksi ei käynyt ukkostamaan eikä edes satamaan

Kotona ilahduin, sillä miesväki oli jo siivonnut. Minulle oli säästetty vessa, mutta sen selvitin nopeasti. Kuopus paiski töitä vielä, joten jäi aikaa johonkin tärkeään... mitähän se olisi? No, kauan olen jo haaveillut, että olisi aikaa lukea hyvää kirjaa terassilla ja nyt siihen tarjoutui oiva tilaisuus.

Veera Vaahteran uutuusomaaniin Kevyesti kipsissä piti oitis tarttua, kun tuttu kertoi kirjan olevan kuin suoraan hänen elämästään. Nyt herääkin kysymys, että missä tällä tutulla mahtaa olla piilossa ne kirjan herkulliset miehet...

Kirjan päähenkilö, Lotta, on töissä kirjaston (!) vahtimestarina ja hän pitää kirjoista enemmän kuin ihmisistä. Lotta kävelee nenä kirjassa auton alle, kipsataan ja joutuu sairauslomalle. Lotan lesbosisko puolisoineen on huolissaan Lotan miesasioista ja pistää lusikkansa soppaan. Yllättävän paljon ihmisiä karttelevan Lotan ympärillä pörrää miehiä sairausloman aikana eikä kaikki tietenkään mene yksioikoisen helposti kohti onnellista loppuratkaisua.

Itse kirjastossa työskentelevänä ärsyynnyin kirjan stereotypioista ja ajatuksesta, että kirjaston henkilökunnalla muka olisi aikaa lukea työaikana. Uskon kirjailijan tietävän, että näin ei ole, mutta monet lukijat varmaankin saadaan näin uskomaan, että kirjastojen henkilökuntaa voi huoletta vähentää loputtomasti. Ja loput sitten tapetaan työllä (toim.huom.).

Jos tuohon ei takerruta, kirja on viihdyttävää, taitavaa hömppää,jonka äärellä hyvinkin viettää mukavan kesäpäivän kirsikoita napostellen ja hyvää hellejuomaa hörppien.

Muutaman kesäisen kukkakuvan nappasin omassa pihassa vielä hetkeä ennen lähtöä

Kun kuopus vihdoin sai karistaa työpaikan tomut jaloistaan juhannuksen ajaksi, Avensiksen keula kääntyi kohti kummitädin mökkiä. Siellä oli tarjolla hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja hyvää juomaa ja mieletön suomalainen kesäilta ja kesäluonto.

Illan kuluessa serkku pyysi apuani kakun koristelussa. Hämmennyin, mutta olin myös nöyrästi iloinen kunniasta. Serkkuni nimittäin on kakkumestari parhaasta päästä ja jos hänelle kelpaa apuni, niin siitä on syytä olla mielissään! Kakku oli muutenkin oikea yhteistyön malliesimerkki. Kakkupohjan paistoi ja täytti serkun avopuoliso, kuorrutuksen teki serkku itse ja koristelukin hoitui yhteistyöllä. Serkun toive oli, että kakku olisi koristeltu oikein runsaalla kädellä ja koristeeksi oli varattu niin tikkareita kuin kirsikoita, irtokarkkeja kuin orvokin kukkiakin. Ne saatiin kaikki suloiseen sekamelskaan kakun päälle. Näin:

Kun kunnon kimpaleet makoisaa kakkua oli maisteltu, Kotosen väen oli pakko sonnustautua kotimatkalle kohti kaupunkia. Seuraavalle päivälle oli paljon ohjelmaa. Mutta se onkin toinen tarina se!