Stonehengen henget

Joskus sellaisetkin toiveet, joita ei koskaan ole lausunut ääneen, voivat toteutua.

Maanantain matkapäivä oli sikäli erilainen, että esikoisella alkoi jo työt ja me muut, siis setä, kuopus ja minä, vietimme reissupäivää keskenämme. Saimme edellisenä päivänä kuningasajatuksen, että tehdäänpä retki Stonehengeen! Illan myöhäisinä tunteina siis painelimme hotellin läheiseen matkatoimistoon reissua kyselemään. Aamun retki, johon lähtö olisi ollut ihan hotellin lähikulmilta, oli jo täynnä, mutta iltapäivän bussiin sovimme hyvin. Lähtö vain oli Victorialta...

Retki kestäisi kuusi tuntia. Kaksi tuntia ajoaikaa sinne ja toiset kaksi takaisin. Kiertelyyn ja oleskeluun Stonehengessä jäisi kaksi tuntia. Kuulosti hyvältä ja kun Victorialle oli hyvät kulkuyhteydet, varasimme matkan.

Kävelimme Paddingtonilta Marble Archille ja siellä hyppäsimme kaksikerrosbussiin, jolla hurautimme Victorialle. Meillä oli vielä ruhtinaallisesti aikaa, joten kiertelimme pitkin katuja ja käväisimme kahvilla.

Sitten vain odotettiin...

Odotustilan katto oli kuin peili. 

Viimein pääsimme lastautumaan bussiin, mutta bussi ei päässyt minnekään, kun se oli jäänyt pussiin. Piti odottaa, että tien tukkeena olleet linja-autot siirtyivät pois edestä.

Ajomatkalla oli aikaa ihailla englantilaisia pikkukaupunkeja sekä maalaismaisemaa. Ihan tuli emmerdalemainen fiilis...

Kun bussi lopulta kurvasi Stonehengen parkkipaikalle, matka oli kestänyt huomattavasti kauemmin kuin etukäteen oli arveltu. Meille jäi vähän reilu tunti aikaa käytettäväksi perillä. Ensin piti lastautua toiseen bussiin, joka vei meidät nähtävyyden luo, sitten kiersimme kivirykelmää kaikessa rauhassa muiden uteliaiden turistien kanssa.

Stonehengeen pitäisi matkustaa kesäpäivän seisauksen aikaan. Silloin pääsee kivien keskellekin kävelemään. Nyt katselimme kivimuodostelmia kunnioittavan välimatkan päästä.

Lopuksi kiirehdimme takaisin bussille, joka vei meidät turistikeskukseen, jossa oli matkamuistomyymälä sekä ravintola. Melkein kiukutti, kun aikaa ei ollut jäljellä kuin hetkinen. Juuri ja juuri ennätimme käväistä kaupassa ennen kuin piti jo joutua retkibussiin. Nälkäkin oli. Olimme nimittäin suunnitelleet syövämme Stonehengessä.

Vielä viimeinen näkymä bussin ikkunasta kuvattuna.

Nälkä kurnien suolistossa matkasimme takaisin Lontooseen. Bussi ei vienytkään meitä Vicorialle vaan jätti South Kensingtoniin metro- ja bussiaseman viereen. Me nälkäiset kuitenkin astelimme suoraan lähimpään mahdolliseen ruokapaikkaan. Niin oli nälkä, että ruoka-annokset jäi kuvaamatta. Mutta jälkiruokatee ja -kakku sentään tulivat ikuistetuksi.

Että tulipahan sitten vietettyä Englannissakin yksi puoliturha päivä bussissa körötellen. Mutta Stonehengen kivet olivat näkemisen arvoiset, joten ei se päivä tyystin hukkaan mennyt.

Stonehenge on nyt nähty. Ehkä vielä joskus pääsen käymään Lissabonissa, joka on pitkäaikainen unelma sekä Barcelonassa, joka on uudempi haave. Unelmilla on tapana toteutua. Joskus.