Paluu Nahkiaissaloon

Vaikka viime päivien postausten perusteella on tuntunut siltä, että olen juuttunut muistoihini, olen kuitenkin elänyt täyttä elämää tietokonemaailman ulkopuolellakin. Eilen oli mitä mahtavin syyskesän alkupäivä ja käytimme sen parhaalla mahdollisella tavalla. Setä Kotosen, veljeni ja työkaverini kanssa pakkasimme kimpsut ja kampsut reppuihin ja rinkkoihin ja palasimme Koloveden eräluonnon helmaan. Nahkiassalon luontopolku piti päästä kävelemään rauhallisempaan tahtiin kuin pari viikkoa sitten.

Kunnon lomapäivän ja vapaapäivän viettoon kuuluu, ettei pidetä kiirettä. Siksi sovimme lähtöajaksi kello yksitoista. Jokainen saisi heräillä rauhassa eikä herätyskellon hätyyttämänä. Hyvissä ajoin olimme valmiina ja kun veljeni saapui, lähdimme matkaan ja noukimme työkaverini kyytiin ajomatkan varrelta.

Aurinko paistoi ja tuuli puhalteli. Sää patikointiin oli loistava. Ei ollut liian kuuma eikä kylmä ja tuuli piti ötökät loitolla. Hyvillä mielin läksimme 3,3 kilometrin luontopolulle.

Maasto oli vaihteleva ja joku sanoisi, että haastava. Jalkoihinsa piti muistaa katsoa, ettei kivenmurikat tai puunjuuret päässeet yllättämään. Mutta juuri tuo polun arvoituksellisuus tekee patikoinnista niin kiehtovaa. Ikinä ei tiedä, mitä mahtavaa seuraavan puun takaa löytyy!

Vaikka seurasimme opastettua polkua, näköalakalliolle kiipesimme poiketen polulta. Moni muukin oli käynyt Koloveden mahtavia maisemia ihastelemassa, sillä kalliolle meni maastoon tallautunut ura.

Ennen reitin puoliväliä saavuimme Lohilahden nuotiopaikalle. Siellä oli muitakin eräretkeilijöitä, mutta sovimme joukkoon hyvin. Italialaisperhe oli makkaranpaistossa, mutta teki heti tilaa meillekin. Paikalla pyörähti muitakin turisteja, joiden kanssa emme olleet juttusilla, mutta meidän jälkeemme tulisijalle jäi vielä paikallinen perhe nauttimaan retkilounastaan.

Veljeni keitteli trangialla kahvia ja kylläpä se maistuikin hyvältä! Kurnivia suolenmutkiamme rauhoittelimme makkaroilla ja juustosämpylöillä sekä pikkupullilla. Ruoka maistuu aina erityisen hyvältä, kun sen nauttii ulkoilmassa kauniissa ympäristössä.

Evästauon jälkeen matka jatkui kohti kunnon kuntotestiä. Edessä oli pitkä, jyrkähkö nousu korkeuksiin. Hyvin jaksoimme täysine vatsoinemme kivuta ja kavuta kohti taivasta. Ihan taivaaseen saakka polku ei kuitenkaan jatkunut vaan loppui jo puolimatkassa. Sielu lepäsi luonnon hiljaisuudessa ja puiden huminassa. Suomen luonto on niin kaunis!

Vielä loppumatkastakin jaksoimme bongailla pieniä ihmeellisiä yksityiskohtia. Näimme mm. albiinopuolukanvarvun...

... mörrimöykyn kotikolon...

ja maahisen veistämän puutaideteoksen...

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös tämä akkujenlatausretki. Mutta oli niin hyvä päivä, että tällä jaksaa pitkälle syksyyn!