Mietteitä mättäiltä

Eilen oli melkein täydellinen unelmalomapäivä. Pienen särön täydellisyyteen aiheutti aamun valkeneminen synkkänä ja vesisateisena. Silti oli ihanaa hiljakseen ajatutua unen syvyydestä valvemaailmaan ja jo univuoteella tajuta, että oli koko päivä aikaa tehdä mitä huvittaa. Eiliselle ei ollut etukäteen ohjelmoituna pienintäkään suunnitelmanpoikasta ja kotikin oli tullut siistityksi edellisenä päivänä, joten pölyt eivät huudelleet pyyhkijäänsä. Mikä parasta, koko perhe nukkui saman katon alla. Mikä autuas tunne!

Muu perhe vetelee sikeitä aina kauemmin kuin täti, joka on varustettu hyvin aikaisella sisäisellä herätyskellolla. Siinä sitten hissuksiin puuhailin, hörpin aamukahvia, opiskelin aamun sanomalehdestä paikallisia asioita, tyhjensin tiskikonetta ja katselin välillä ikkunasta ulos... huomatakseni, että aurinko oli löytynyt! Kun vielä tuuli puhalteli reippaanlaisesti, säästä sukeutui mitä mainioin pyykinkuivatuskeli. Niinpä pyykkikone lauleli lauluaan heti aamutuimaan ja vielä uudelleenkin päivän mittaan.

Suunnittelin kitkijäinaiseksi ryhtymistä, olisihan puutarhassa tarvetta kunnon perkaukselle. Mietin myös vielä pesemättömiä makuuhuoneiden ikkunalaseja. Tiskasin käsitiskin ja samalla esikoisen Englannista tuomat kuppikakkuvuoat ja toppuuttelin itseäni ryhtymästä leipomaan. Vielä oli nimittäin edellisenpäiväistä mansikkakakkua jääpaapissa aimo kimpale jäljellä.

Koska herkkuleipomuksissa ei ollut järjen hiventäkään tässä yltäkylläisyydessä, aloin haaveilla toisesta syyskesän himoharrastuksesta eli metsäsaalistuksesta. Aikani pyörittelin aatosta oman pääni sisällä kunnes sain ehdotuksen suustani ulos. Sen verran navakka oli puuskittainen tuuli, ettei polkupyöräily marjamaille houkutellut, mutta jospa setä lähtisi autoilemaan samaan suuntaan... Ehdotus ottikin heti tulta, mutta startti ei tapahtunut kuitenkaan hetkessä.

Ensin tankattiin. Ei autoa, vaan matkaanlähtijät. Vielä oli jäljellä edellisen päivän perunoita ja jauhelihakastiketta, joten ruoka valmistui suitsait sukkelaan paistamalla perunakuutiot pannulla ja samalla lämpeni kastikekin toisessa kattilassa. Samaan saumaan ehdin lähettää kummitytölle viestiä, että nyt olisi tarjolla mahdollisuus metsäretkeilyyn sankot kourassa. Vastausviesti tuli ennen kuin kerkesimme lähteä liikkeelle ja niin vain nuori nainen lupautui seurakseni metsän mättäille.

Eipä aikaakaan kun kummityttö oli poimittu mukaamme matkan varrelta ja saavuimme perille mammulaan. Siellä pidettiin pikaista palaveria, kuka lähtee ja minne lähtee ja miksi lähtee. Sattuipa kummitätinikin tupsahtamaan paikalle ja palaverimme jatkui sujuvasti toisen aiheen parissa. Tiistaille on odotettavissa ennenkokematon elämys... mutta siitäpä sitten tuonnempana.

Lopulta marjasankkojen kanssa metsään marssimme kolmen kimpassa kummityttö, äitini ja minä. Heti metsän puolelle päästyämme alkoi olla varvuissa marjoja, mutta syvemmälle korpeen kävi kulkumme kunnes joka iikka pyllötti mättäillä takalisto kohti taivasta ja harras hiljaisuus vallitsi suomailla kun keskityimme oleelliseen.

Sää mokoma jälleen kerran esitti tämänkesäistä oikutteluaan ja sadekuuro ropisi niskaamme. Äiti ehdotti, että lähdetään pois. Mutta kummin tyttö on niin kummiinsa tullut, ettei puhettakaan että kesken luovutettaisiin. Metsästä ei poistuta ennen kuin kipot ovat täynnä. Ei haittaa sade, ei risut eikä männynkävyt eikä iholle tunkevat inhat itikat saati muut pörriäiset. Minä taisin olla ainoa, joka työlääntyi ympärillä parveileviin siivekkäisiin ja suhautteli hyttyskarkotetta kämmenselkiin ja niskan seutuville. Kasvoille en tohtinut myrkkyä kylvää, joten otsan seutuun ja silmänympäryksiin hyttyset tuikkivat luonnon botoksia.

Sinnikkään kykkimisen seurauksena sankot täyttyivät kotimaisella supermarjalla. Raahasimme saaliimme tuvalle ja melkein saman tien pääsimme istahtamaan äidin lihapatojen ääreen ja täydentämään metsässä kulutettuja energiavarastoja. Niine hyvinemme jaksoimme jatkaa saalistusta.

Isä lähti nyt kuskaamaan kummityttöä ja minua kantarellitantereille. Ensin pysähdyimme siille apajalle, jossa viikkoa aiemmin pyörähdin äidin kanssa. Silloin kasvamaan jätetyt pienet sienet olivat kasvaneet suuremmiksi ja lisääkin metsän keltaista kultaa puski esiin sammalikosta. Saimme jo mukavasti sienisaalista tästä pysähdyspaikasta, mutta isä sanoi, että käytäisiin vielä katsastamassa toinen mesta.

Hissukseen ajoimme autolla pitkin metsäautotietä ja minä haukkana tarkkailin ohi lipuvia maastoja. Äkkiä näin kaukana metsässä jotain keltaista ja huudahdin, että mitä ihmettä siellä mahtoi olla. Kantarellejäkö? Isä pysäytti auton siihen paikkaan ja me kummitytön kanssa säntäsimme tutkimaan, mikä siellä mättäällä niin kutsuvasti loisti. Oooh! Saavuimme aivan käsittämättömän mainion sieniesiintymän äärelle. Melkein jähmetyin kunnioituksesta, mutta se jähmettyminen meni pian ohi ja alkoi vimmattu noppiminen. Huudahtelimme vain kummitytön kanssa vuorotellen, että täälläkin on ja täällä ja tuolla! Pienet kippomme täyttyivät hetkessä ääriään myöten.

Ihan harmitti, ettei kamera ollut metsässä mukana. Niin upeita laukauksia olisi saanut, kun valioyksilösienet poseerasivat puhtailla sammalmättäillä. Ja kun niitä vielä oli niin ylettömän runsaasti! Isän aiemmin ehdottamalle paikalle saakka emme loppujen lopuksi koskaan menneetkään.

Tyytyväisin mielin palasimme jälleen metsästä ihmisten ilmoille. Äiti oli pihassa siivoamassa mustikkasaalistaan ja me teimme nopean lähdön takaisin kotiin. Olisihan sitä siivouspuuhaa runsain mitoin tiedossa meille muillekin marjastajille.

Kotona otin kipponi ja painuin pihalle selvittelemään roskia pois marjojen seasta. Istuin hiljaa ajatuksissani, kuuntelin sisältä kuuluvaa iloista puheen pulputusta (tytöillä oli siellä ystävä kylässä) ja kaukaa kuuluvaa ukkosen jyminää. Olo oli autuaan onnellinen, melkein euforinen ja tuntui, että vajoan vähitellen jonkinlaiseen horrostilaan... kunnes näin näkökenttäni ulkorajoilla, kuinka iso kivi liikkui pitkin pihapolkuamme. Mitä?? Hätkähdin hereille euforiastani ja terästin katsetta liikettä kohti.

Voi kuinka suloista! Ihan melkein sulin ihastuksesta! Siiri Siilihän se siinä kipitti menemään ja tuhisi mennessään. Hetkeksi pysähtyi katsomaan, että mitäs siinä tuijotat ja jatkoi sitten tyynenä matkaansa pysähtyäkseen hetken kuluttua kuin seinään. Huutelin tytöille, että tulkaa ihmeessä katsomaan, mutta juuri kun kuopus olisi ennättänyt paikalle, siili päätti sukeltaa saniaisten sekaan. Siellä se aikansa kahisutti kasveja kunnes joko poistui kokonaan paikalta tai asettui levolle kasvuston sekaan.

Siilin liikkuminen pihapolullamme kasvatti sisäistä onnentunnettani entisestään. Siilit ovat sympaattisia, mutta niitä ei ole vuosiin näkynyt näillä main. Olisihan se ihanaa, jos taas saisimme siiliperheen naapuriksemme.

Taas harmitti, etten ollut kameraa raahannut marjansiivouspaikalle. Siili ei jäänyt pihalle patsastelemaan ja odottelemaan kuvaussessiota. Mutta olisi ollut mahtavan mainiota, jos olisin ehtinyt lyllertäjän ikuistaa. Ehkä joskus toiste sitten?

Kaukana mylvinyt ukkonen nostatti tuulen mukana sadekuuron meidänkin tonttimme yläpuolelle, joten ei auttanut muu kuin muuttaa siivouspiste sisätiloihin. Onneksi kerkesin ulkona putsata marjoista suurimman osan, joten sisäsiivouksessa ei kauan nokka tuhissut.

Mustikoiden jälkeen piti vielä putsata sienisaalis. Kun seisoin tiskipöydän äärellä alaselkä muistutellen olemassaolostaan, en voinut välttyä miettimästä, miksi se on niin, että saalistus on rentouttavan mukavaa, mutta viimeistely tuntuu työltä. Ahneena saalista haaliessaan ei muista lainkaan ajatella, mikä työmaa odottaa vielä viimeistelyn saralla. Mutta onneksi työ tekijäänsä kiittää ja kun herkuista nauttii vesi kielellä, mistään vaivasta ei ole jäljellä enää muistokaan.

Pieni sankollinen makoisia vadelmia odotti keittiön pöydällä, kun metsäretkeilijä palasi kotiin. Kuopus oli oma-aloitteisesti ja pyytämättä tyhjentänyt vattupuskistamme kypsät vatut. Hieno homma! Nimittäin ravakka ukkoskuuro ja koko yön jatkunut vesisade olisi pitänyt huolen, ettei niitä enää olisi tarvinnut kerätäkään. Onneksi ovat jo tallessa!