Enimmäkseen Windsoria

Perjantaina tytöt lähtivät keskenään shoppailemaan ja jättivät vanhukset selviytymään omin nokkineen. Veto oli niin yllättävä, etten ollut etukäteen suunnitellut meille kahdenkeskistä ohjelmaa ja olin, onneton tunari, unohtanut Berlitzini kotiin, joten matkaoppaastakaan ei ollut apua. Päädyimme siis sedän kanssa tallustelemaan pitkin Lontoon katuja ja poikkeamaan putiikkeihin. Nautimme myös jokapäiväisen cappuccinomme.

Olin etukäteen ajatellut, etten ostaisi itselleni juuri mitään ja tuuminut selviäväni reissusta käsimatkatavaralaukulla. MUTTA koska esikoiselle piti viedä Suomesta yhtä sun toista, otin kuitenkin isomman kapsäkin avuksi. JA koska minulla nyt oli iso laukku puolityhjänä, oli siihen luonnollisesti hankittava täytettä paluumatkaa varten... Kenkiä, laukkuja, kosmetiikkaa...

Totuuden nimissä on todettava, että kuvissa olevat ostokset on hankittu pitkin lomaa, ei suinkaan yhtenä päivänä. Eikä kaikki ole itselle, osa on tuliaisia. Kuvista puuttuvat Primarkista ostettu ihana sadetakki sekä kaikki lukuisat postikortit.

Ihmisvilinässä jäi valokuvaaminenkin ihan muutamaan otokseen.

Ruoka-ajan lähestyessä jälkikasvu muisti taas vanhempansa... Yhdessä ajoimme bussilla Camden Towniin, jonka kansainvälisiltä ruokamarkkinoilta löytyy einettä jokaisen makuun. Minä ja esikoinen nautimme lounaaksi itämaista pöperöä ja setä ja kuopus luottivat italiailaiseen pitsaan. Palan painikkeeksi hörpimme tuorepuristettua appelsiinimehua. Täällä ruokailu on erittäin edullista. Reilut ruoka-annokset maksoivat 5 puntaa/annos ja juomat olivat 2,5 £/kpl.

Kuten koko Lontoon loman ajan, taas meillä oli vähän kiirus. Olin jo koto-Suomessa varannut itselleni ja tyttärille musikaaliliput illaksi. Siis pikaisesti hotellin kautta kieppasimme Novello-teatterille nauttimaan menevästä ja iloisesta Mamma Mia -musikaalista.

Lauantaiaamu valkeni kauniina ja kesäisenä. Se oli vallan mainiota, sillä meillä oli jälleen edessä retkipäivä. Paddingtonin asemalta hyppäsimme junaan, vaihdoimme jossakin pikkuasemalla (olisikohan paikan nimi ollut Slaugh?) toiseen junaan...

...ja eipä aikaakaan kun olimme Windsorissa.

Kuten Viisikko konsanaan, tuntuu että mekin söimme aina... Nytkin meillä oli taas nälkä ja jalat kuljettivat meidät asemalla kahvilaan nimeltä Patisserie Valerie. Meidät ohjattiin tuota pikaa pöydän ääreen istumaan ja käsiimme tökättiin kartonkiset listat, joista saimme valita herkkumme. Ehkä se on työntekijöille mukavampaa, kuin vitriinien takana kuolaavat nälkäiset turistit, mutta listan nimien perusteella oli vaikeaa tietää, minkälaista leivonnaista oikein tulikaan tilanneeksi. Minäkin kuvittelin tilaavani kuohkean muhkeaa sitruunakakkua, mutta...

Umpimähkäinen valinta ei silti ollut huono. Piiras oli oikein murean maukas ja kahvin kera oikein oivaa mutusteltavaa. Eikä hullumpia olleet toistenkaan herkut...

Syötyämme jaksoimme lähteä tutustumaan ympäristöön. Ainakin tuhat muuta turistia oli päättänyt samana päivänä päätyä samaan pikkukaupunkiin, mutta ei se haitannut. Kyllä mekin sinne sekaan sovimme.

Aika ihanaa kangasta!

Turistipaljous haittasi vain siinä, että linnaan oli toistasataa metriä pitkä parijono...

Lippujenkin hinnat olivat yläkanttiin, joten yksissä tuumin päätimme skipata linnan sisätiloihin tutustumisen, vaikkakin kuningatar Elisabet olisi saattanut kuljeskella linnan käytävillä yhtä aikaa. Windsorssa riitti katseltavaa ja ihasteltavaa muutenkin.

Esimerkiksi Cath Kidstonin kaupassa ihailimme kauniita tuotteita ja luovaa esillepanoa. Mitään emme raaskineet ostaa, vaikka mieli olisi tehnyt...

Kävelimme pitkin sympaattisia pikkukatuja ihmettelemään Long Walkia jäätelöä samalla nuoleskellen.

Saatuamme tarpeeksi linnasta, kävelimme umpimähkään sinne tänne pitkin teitä. Sattuipa siellä vastaan opasteet kirjastoon ja mihinkä sitä kirjastotäti karvoistaan pääsisi... Hilasin porukkani tutustumaan paikalliseen lainausputiikkiin.

Alakerrassa oli lainausosasto ja tiskin takana työskenteli kaksi mukavanoloista miesvirkailijaa. Yläkerrassa oli lukusali ja kun pelmahdimme paikalle, tiskin takana istuvalta tädiltä saimme osaksemme sen verran tuiman katseen, että pidimme parhaana poistua pikaisesti pois paikalta.

Arvatkaas mitä! Kotosen komppanialla oli jälleen nälkä. Siis ruokapaikka etsintään...

Käppäilimme pitkin katuja ja arvuuttelimme, mihin kannattaisi puntansa kantaa, että saisimme hintalaatusuhteeltaan hyvän vastineen. Löytyi italialainen ravintola, joka näytti sen verran lupaavalta, että astuimme sisään. Eikä valinta ollut huono. Ruoka oli hyvää ja kohtuullisen hintaista. Vain sedän pasta carbonara olisi saanut olla kooltaan suurempi, että ison miehen nälkä olisi talttunut.

Minun Nizzan salaattini oli oikein hyvä ja täyttävä. Sain itse valita, grillataanko tonnikala kypsäksi vai vain melko, ja valitsin täyskypsän. Siinäköhän lie syy, että kala oli kuivahkoa. Se oli ainoa miinuspuoli muuten maistuvassa annoksessa.

Lounaspaikkaa etsiessämme olimme bonganneet monia hyväntekeväisyyskirpputoreja. Niinpä syötyämme jätimme sedän istuskelemaan terassipöydän ääreen olut seuranaan ja suunnistimme tutkimaan second hand -putiikkien tarjontaa.

Kirpputorit olivat oikein siistejä ja hyvin järjestettyjä. Kuopus teki vaatelöytöjä ja minä olin onnellinen uudesta mukistani.

Hyvin tyytyväisenä päivän antiin suunnistimme takaisin rautatieasemalle päästäksemme takaisin lähtöpisteeseen. Normiarjessa tupakoimaton setä poikkesi vielä ostamassa havannalaisia sikareita lähestyvän juhlapäivän kunniaksi, näimme houkuttelevan kahvilakyltin, mutta emme enää langenneet houkutukseen ja sieltähän se junasemme jo saapuikin.

Antoisa päivä jäi hyvänä muistona mieleen. Matka jatkuu taas uuden aamun tullen...