Reissu Porvoon mitalla

Kotosen tädin virallinen ensimmäinen lomapäivän aamu valkeni maanantaina. Sateisena.

Heräsin sateen ropinaan jo puoli viideltä, puoli tuntia ennen kuin kännykän oli tarkoitus piristä herätyksen merkiksi. Pää tyynyllä mietin, että olisi ollut hyvä nukkua vielä, enhän tiennyt, olisinko 24 tunnin päästä vasta seuraavan kerran univuoteella. No, niin tai näin, alkuperäisen suunnitelman mukaan minun ja sedän oli tarkoitus startata kotipihasta seitsemän korvilla. Ihan siihen emme loppujen lopuksi venyneet, mutta vähän jälkeen seitsemän olimme jo menossa kaupungin toisella puolella ja reissukäsityö oli aloitettu.

Ensimmäinen pysähdys oli Juvalla Siiskosen kotileipomon ja Punaisen piipun kievarin nurkilla. Kovin oli autio parkkipaikka aluksi, mutta kun olimme aamukahvimme rinkelisämpylän kera nauttineet, oli jo tunkua parkkialueellakin. Kun täytetyn rinkelisämpylän kerran syö, sen valitsee aina vain uudelleenkin. Tosi hyvää!

Seuraava jaloittelutauko oli Renkomäen ABC:llä. Iittalan outletin tarjonnasta löytyi edulliseen hintaan kuopukselle astiasarjaan täydennystä. Vatsat eivät kaivanneet täydennystä, joten siirryimme sujuvasti tien toiselle puolelle hämmästelemään Kärkkäisen tavaratalon tarjontaa. Mitään ostettavaa ei ollut mennessä mielessä, mutta kummasti sitä ihminen keksii tarpeita... Hyvin kohtuulliset hankintamme kuitenkin olivat. Sedälle sateenvarjo ja minulle elintarvikesivellin sekä vähän lankaa.

Ostosilotteilun jälkeen matka jatkui edelleen. Sää oli onneksi jo ennen Siiskosta seljennyt ja saimme ajella pitkin kuivia teitä. Kun ensimmäinen varsinainen etappimme lähestyi, keli oli jo varsin kaunis ja kesäinen. Auton ikkunasta kuvasin peltoaukeita.

Puolen päivän kantturoissa pistimme auton parkkiin ja jatkoimme matkaa jalan. Olimme saapuneet Vanhaan Porvooseen.

Meillä oli jo nälkä, joten ensimmäisenä piti löytää ruokapaikka. Umpimähkään lähdimme tallustelemaan pitkin katuja...

... eikä aikaakaan kun huomasimme terassin, joka oli täpösen täynna ruokailevia ihmisiä. Oven vierellä oleva kyltti repsotti rumasti, eikä ollut lainkaan kuvauksellinen. Siitä huolimatta päätimme astua ovesta sisään. Tiskin edessä kiemurteli pitkä jono ja siihen liityimme jatkoksi. Ruokalistalla oli perinteistä kotiruokaa ja vaihtoehtoja oli yllin kyllin. Hinnatkin olivat enemmän kuin kohtuulliset.

Jono veti hyvin ja hetkessä oli meidän vuoromme tehdä tilaus. Minä valitsin porsaan sisäfilettä ja setä halusi grillipihvin. Pihviä ei saanut heti mukaan, vaan se luvattiin tuoda pöytään. Aikamme ihmettelimme, että minne istuisimme, sillä kaikkialla oli täyttä. Onneksi yksi varjon puolen ulkopöytä vapautui ja siihen teimme leirimme. Tuskin ennätimme istahtaa, kun sedän ruoka jo lennätettiin paikalle. Paikassa oli muutenkin mukava tunnelma ja hymyileväinen ja ystävällinen palvelu.

Että oli hyvää ruokaa! Ei ihme, että ruokailijoita riitti tungokseksi asti.

Syötyämme jaksoimme hyvin kierrellä pieniä sympaattisia kujia. Oli kuin olisi ulkomailla ollut! Puheensorina oli  kovin kansainvälistä. Ruotsia puhuttiin eniten, lisäksi kuului ainakin saksaa, venäjää ja ranskaa. Sillon tällöin joku suomenkielinen oli äänessä, mutta vähemmistönä.

Mukulakivikatuja pitkin kapusimme korkealle kirkonmäelle tuomiokirkkoa ihailemaan.

Alaspäin laskeuduttaessa tädin hienosteva kenkävalinta ei ollut parhain mahdollinen. Sen siitä saa, kun kerran vuodessa vetää jalkaansa jotain muuta kuin tasapohjatennareita!

Mutta toisaalta ei hätä ollut tämän näköinen. Meillä ei ollut kiire vaan oli hyvin aikaa astella askel askeleelta alaspäin ja aina välillä vähän kuvailla ympäristöä.

Etukäteen olin lukenut Minna ja Kenneth Lönnqvistin kirjaa Porvoo: Kulttuuri- ja luonto-opas ja huomannut, että Porvoossa olisi näettävää ja koettavaa kokonaiseksi viikoksi ellei pidemmäksikin aikaa. Meidän muutaman tunnin vierailullamme saatoimme vain vähän raapaista pintaa.

Kaltaiselleni herkkusuulle pyhiinvaellusretken leiman reissulle antoi kirjan katkelma "Porvoolaiset ovat aina olleet makean perään - lieneekö syynä ruotsalainen alkuperä? Porvoolaiset ovatkin erittäin hyväntuulisia ja ystävällisiä niin kuin suklaansyöjät yleensä. Leivonnaiset ja makeiset ovat porvoolaisten sydäntä lähellä, joten kaupunkikuvaan liittyvät aivan erityisesti tietyt leivonnaiset. leipomot ja makeistehtaat. Kahvilat ja ravintolat noudattavat rentoa ilmapiiriä ja eurooppalaista elämänmenoa.
...
Runebergin ja Fredrikan tortut ovat aitoja porvoolaisia leivonnaisia, samoin kuin Porvoon tipat..."

Kirjassa esiteltiin myös porvoolaisia kahviloita ja mieleeni jäi erityisesti kahvila Helmi. Olisihan hauskaa kirjoittaa blogiin, että kahvila olikin lajissaan oikea helmi. Siksipä suuntasimme sinne kahvihampaan kolottessa.

Kahvila sijaitsee tunnelmallisessa vanhassa puutalossa (kuinkas muutenkaan), mutta on siksi äärimmäisen sokkeloinen ja sanoisinko myös epäkäytännöllinen, Palvelutiski on yhdessä pienessä peräkammarissa ja jono sinne katkeamaton. Oviaukossa jonottaa herkunnälkäiset ja samasta oviaukosta pyrkivät pöytien ääreen tarjottimien kanssa ostoksensa jo tehneet. Ihan oven pielessä tilaa ahtauttaa myös pyörivä herkkuvitriini monine kakkuineen.

Olin etukäteen miettinyt, että maistaisin kahvilassa jotain perinteistä, mutta sellaista mitä en ole ennen syönyt. Porvoon tipat ovat oppaan mukaan rusinapullaa, joka on muotoiltu solmuksi joka seuraa 1800-luvun kampaus- ja päähinemuoteja. Niitä ei vitriineissä näkynyt. Kysyin kassan takana hääräävältä nuorelta mieheltä Fredrikan torttua ja hän oli sen näköinen, ettei ole sellaisesta ikinä kuullutkaan. Ei tiennyt apuna oleva tyttönenkään tortusta. Päädyin siis valitsemaan vitriinin herkuista marenkitorttua, se kun näytti ja kuulosti hyvältä.

Torttuni oli vähälaktoosinen ja setä halusi täysin laktoosittoman leivonnaisen, joten hän valitsi mutakakkua. Se oli hyvä valinta, omani ei. Kakkupalaset olivat todella hinnakkaat, joten odotukset olivat korkealla. Kakkuni vain oli mauton ja jotenkin vetinen. Ihmettelen, miten kukaan voi tehdä mautonta marenkia, jos nyt pohja olisikin pelkkää sahajauhoa. Ei maistunut edes makealle. Teki mieli jättää syömättä, mutta eihän pihi ihminen voi sitä tehdä. Kaikki mikä on maksettu, on myös nieltävä.

Kotona sitten päätin tutkia Internetistä, mikä ihmeen leivos se Fredrikan torttu oikein on, jos se kerran matkaoppaassa mainitaan, mutta Porvoon paikalliset eivät sitä tunne. Jaha. Se on siis Runebergin tortun toinen nimitys! Helmen vitriinissä oli niitä kyllä pitkät rivit!

Löysin netistä tosin ohjeen Fredrikan kakulle, joka on muunnos Runebergin tortusta. En voi välttyä miettimästä, että mitä oppaan kirjoittajat loppujen lopuksi tarkoittivat Fredrikan tortulla. Tekstistä sai mielikuvan, että se olisi eri leivonnainen kuin perinteinen Runebergin torttu. Tiedä sitten.

Kahvilapettymyksen jälkeen olisin ostanut pari postikorttia muistaakseni muutamaa ystävää. Mutta matkamuistomyymälöiden ahtaus aiheutti näppylöitä ja ahtaanpaikankammoa, joten pakenin paikalta ilman ostoksia.

Vielä kiersimme Porvoonjoen rantaa napsimassa pakolliset turistikuvat punaisista ranta-aitoista. Niistähän kaupunki tunnetaan.

Autolle palatessa huomasimme tulleemme tien päähän. Onneksi vain rautatien, joten kävellen matka edelleen jatkui.

Parkkipaikan välittömässä läheisyydessä seisoi ikivanha rautatieasema ja siellä toimiva Wanha Rautakauppa.

Hannu Rinteen kirjassa Perinnemestarin matkaopas rannikon puukaupunkeihin kauppaa luonnehdittiin ilmaisulla elämyskeidas. Sinne siis! Tämä elämyskeidas oli kyllä mielestäni enemmän roinavarasto ja sotkun koti kuin kauppa. Tosin tavaramäärä sai meidät karkoitettua pois paikalta ripeästi. Ehkä tarkemmalla tarkastelulla puodista olisi löytynyt muutakin kuin ikivanhaa rompetta.

Kaiken kävelemisen jälkeen istahdimme autoon ja ajoimme taas eteenpäin. Seuraava välietappimme oli kummitädin koti Klaukkalassa. Kummitädillä puolisoineen on siellä ihana kallioinen rinnepiha, jonka laittamisessa ei ole työtunteja laskettu. Varsinkaan kun puutarhahommat eivät heidän mielestään ole työtä vaan huvia...

Valtavan kokoisia mustaherukoita!

Venytimme vierailuamme yömyöhään. Reissumme varsinainen päämäärä ei vieläkään ollut saavutettu, mutta lopulliseen matkakohteeseen ei olisi järkeä saapua turhan aikaisin. Se vain kävisi kukkaron päälle.

Puoli yhdentoista jälkeen lopulta laskimme isäntäväkemme yöpuulle ja lähdimme pikku hiljaa ajelemaan kohti Helsinki-Vantaata. Internetistä näimme, että malttamattomana odottamamme lento saapuisi myöhässä. Silti poltteli jo päästä oven pieleen odottamaan.

Vaikka olimme lentoasemalla hyvissä ajoin, aika ei käynyt pitkäksi. Herkuttelimme Starbucksin kahvilla ja kohtuuttoman kokoisella keksillä. Niiden voimin sitä jaksaisi valvoa aamuun saakka - toivottavasti. Jos emme jaksaisi, niin kävimme vielä vähän evästä ostamassa aseman Alepasta.

Lennolta tulevien ovea silmä kovana vahtiessamme bongasimme myös Duudsonien Jarpin hervottomine kasseineen. Mutta Jarppi ei ollut se, ketä me odotimme. Lopulta odotus palkittiin ja liukuovien takaa ilmestyi näkyviin tuttu ihminen. Esikoinen on taas kotomaan kamaralla!

Kotimatka pitkin öisiä valtateitä oli loputtoman pitkä. Ihmeen hyvin jaksoimme, vaikka jossakin Mikkelin jälkeen tuntui, että silmät eivät millään enää pysyisi auki. Mutta uuden aamun sarastus ja hetken happihyppely Juvan ABC:llä kantoivat meidät lopulta kotiin saakka.

Kiitos reissusta!