Kummittelua monessa polvessa

Käsi kädessä kummin kanssa kohti uusia seikkailuja eikä haittaa vaikka ruusunpiikki pistää kämmeneen...

Viikonloppuun mahtui paljon kummiustunteita.

Ei ole pitkäkään aika, kun eräs ihminen hämmästeli minun ja yhden kummitätini läheisiä välejä. Hänen mielestään kummien ja kummilasten yhteys loppuu rippikouluun.

Mitä kummaa?

Minulle kummit, kaikki ne neljä, ovat aina olleet erityisen tärkeitä ihmisiä. No joo... kaksi kummitätiä ovat äitini siskoja, yksi kummitädeistä äitini serkku ja kummisetäni on isäni veli. Eli voisi ajatella, että kummiussuhde olisi sen takia erityisen läheinen. Mutta selitys ei päde! Äidilläni on vielä yksi sisko ja isälläni seitsemän muutakin sisarusta. Muut tädit ja sedät ovat jääneet etäisemmiksi, vaikka ovatkin mukavia huipputyyppejä kaikki.

Kun olen kasvanut, kummisuhde on muuttunut ikäänkuin yksipuolisesta kaksipuoliseksi. En enää ole vain se "saava" osapuoli. En odota, että yhteydenpito olisi vain kummin velvollisuus ja oikeus. Minulla kummilapsena on myös oikeus pitää yhteyttä omiin kummeihini. Muistan jokaista kummiani vähintään jouluna, mutta yritän huomioida myös merkkipäivät ja pitää yhteyttä muutenkin. Tosin tässä hektisessä maailmassa kaiken sosiaalisuuden puristuksessa olen huono soittamaan ja vielä huonompi kirjoittamaan kirjeitä. Mutta lämpimiä ajatuksia kultaiset kummini saavat päivittäin!

Minulla ja Kotosen sedällä on yhteensä yhdeksän kummilasta. Kolme poikaa ovat vain sedän kummipoikia, minulla on ikiomia kummilapsia tyttö ja poika ja lisäksi meillä on neljä yhteistä kummityttöä. Lisäksi minulla on yksi melkeinkummityttö. Olin täyttänyt 15-vuotta, kun serkkuni kastettiin ja minusta olisi tullut kummi, jos olisin ehtinyt käydä rippikoulun. Voi että harmitti, kun satuin kesän viimeiselle leirille ja konfirmaatio oli vasta elokuussa. Jos olisin päässyt ripille alkukesästä, olisin päässyt kummiksi oman kummini lapselle, joka muuten sivumennen sanoen on kuopuksemme kummi. Olisi ollut hienoa, jos olisimme olleet kummeja kolmessa polvessa.

Jokainen pyyntö kummiksi on ollut suuri kunnia ja iso ilo. Kutsu lapsen kummiksi on valtava luottamuksen osoitus. Haluan olla tuon luottamuksen arvoinen. Maantieteellinen etäisyys on haaste hyvän kummisuhteen luomiseen. Ensimmäinen kummilapseni, kummipoika, asuu monen sadan kilometrin päässä ja on ollut aikuinen jo kauan. Yhteydenpitomme on harvaa ja satunnaista. Mutta jos satumme samaan paikkaan samaan aikaan, se on juhlahetki.

Kun kummipoika oli lapsi, vietimme kesiä samoilla tanhuvilla ja olimme tutumpia. Kutsuimme kummipoikaa veljensä kanssa silloin tällöin luoksemme kyläilemään ja yritimme keksiä jotain erityiskivaa ja erilaista. Kerrankin veimme pojat ravintolaan syömään ja kaikki meni hienosti. Paitsi jälkiruokaa popsiessamme kummipojan lusikasta tipahti liukas vanukaspalanen (vai oliko se hillo?) paljaalle reidelle. Minusta se oli vain herttaista, mutta poika itse totesi tuskastuneena: "Kyl miä nyt sählään!" Eihän se ollut sähläämistä, silkka vahinko, joka ei edes ollut haasteellinen siivottava. Sortseihin pukeutuneen paljaalta iholta tipahtanut ruoka oli helppo pyyhkäistä pois.

Vuosikausien ylpeyden aiheeni on ollut, kun kummipoika vietti 15-vuotissyntymäpäivänsä kummitädin kanssa mustikkametsässä. Hänen astiansa täyttyi nopeammin kuin minun ämpärini, mutta tyynen rauhallisesti nuori mies istuskeli mättäällä ja odotteli,että kummitäti saa oman saaliinsa kerättyä kasaan.

Nyt voin ylpeillä ja iloita siitä, että eilen konfirmoitu kummityttö vietti 15-vuotissyntymäpäiväänsä viime keskiviikkona näperrellen kummitädin kanssa sokerimassakoristeita hänen rippijuhlakakkuihinsa.

Tämä kummityttö asuu maantieteellisesti kaikkein lähimpänä meitä. Siksi on ollut helppoa ja luontevaa viettää hänen kanssaan enemmän aikaa kuin muiden kummilasten. "Puol lasta kummiinsa" sanotaan ja tuntuukin, että tämän tytön kohdalla sanonta pitääkin hyvin paikkansa. Meillä on samoja kiinnostuksen kohteita ja viihdymme samankaltaisissa paikoissa.

Viime kesänä kävimme mm. yhdessä mustikoita poimimassa ja etukäteen huolehdin, että jos metsässä on hyttysiä tai muita ötököitä, niin tyttö tokaisi tomerasti, että mitä sitten, ei ne haittaa. Ajattelin myös, että kun marjastusreissu oli tytön ensimmäinen, niin ollaan metsässä tasan niin kauan kuin uusi marjastaja haluaa. No, eihän häntä saanut pois metsästä ennen kuin astiat olivat täynnä. Niin kummin tyttö!

Yhteistä pyöräretkeä olemme suunnitelleet jo viime kesästä asti. Tänä kesänä toteutamme suunnitelman vielä jonakin kauniina päivänä!

Meidän seurakunnassamme on tapana, että vain yksi kummeista on seurakunnan työntekijöiden kanssa siunaamassa konfirmoitavaa alttarilla. Voi ilo ja onni, kuinka olin otettu, kun sain tämän kunnian eilen! Olin tikkana paikalla maailman suurimmassa puukirkossa (vihkikirkossamme) sunnuntaiaamuna ennen yhdeksää kuulemassa kummien ohjeistuksen.

Viiden minuutin ohjeistuksen jälkeen oli tunti aikaa odotella messun alkua. Ulkona ripeksi vettä, joten piti pysytellä sisätiloissa. Siinä olikin aikaa tähtäillä kirkkosalin yksityiskohtia kameran linssin läpi.

Pikku hiljaa kirkko täyttyi. Sen verran runsaasti on istumapaikkoja, että tilaa olisi ollut isommallekin seurakunnalle. Mutta meitä sentään istui pitkän penkkirivin verran sukua samalla kovalla puupenkillä.

Konfirmaatiomessu kestää ja kestää. Mutta ajan kulua ei edes huomaa, kun tilaisuudessa on niin monia vaiheita. Istuttiin, seisottiin, veisattiin, rukoiltiin yhteen ääneen, kuunneltiin Jumalan sanaa ja rippikoululaisten laulua, kierrätettiin kolehtihaavia pitkin penkkiriviä, käytiin ehtoollisella ja veisattiin taas.

Suvivirren veisaaminen tuppaa herkistämään. Mutta tällä kertaa lauloin täysin palkein ilman itkuvärinää äänessä. Ehkä vanhakin koira voi vielä oppia uusia temppuja?

Sade oli jatkanut matkaansa siinä vaiheessa kun tilaisuus oli ohitse ja kukitimme ja halasimme päivän päätähtiä kirkonmäellä. Runsain määrin juhlaväkeä parveili pois kirkosta samaan aikaan ja me saimme kummitytön kyytiimme kohti juhlapaikkaa. (Tästä voisi tulla perinne... viime kesänä kyyditimme silloista konfirmoitua kummityttöämme myös kirkosta kotiin. Suloista! Tosin perinteestä ei kovin pitkää saa tekemälläkään. Ripittämättä on enää yksi kummilapsi.)

Viihdyimme juhlapaikalla tuntikausia vähän emäntää autellen, nauttien herkullisista pöydän antimista ja rattoisasti rupatellen muiden vieraiden kanssa. Tunnelma oli onnellinen ja viihtyisä. Oli niin hyvä mieli kotiin ajellessa!

Loppukuvaksi pistänkin juhlapaikan pihan vankan kesäkeittiön. Kummius on vankka tiilimuuri, jota vasten ihmisen on hyvä kukoistaa. Kummius molemmissa merkityksissä: kummi on lapselle tärkeä aikuinen, mutta kyllä kummilapsetkin kasvattavat kummia ja ovat kirkkaita helmiä elämän helminauhassa.

Kuin sinetiksi tälle kertomukselle, Helsingissä asuva kummityttö 15 v. soitti ja kertoi olevansa mummolassa täällä meidän kotikaupungissamme ja kyseli, olisiko meillä aikaa tavata. Kummilapsille on aina aikaa, joten pikaisesti selvittelimme kolmen vuorotyöläisen työvuorot ja eikös vain löydettyin sellainen ilta, että olemme kaikki kotona tapaamassa harvinaisia ja mieluisia vieraita. Tästä taitaakin tulla oikea kummiteluviikko!

Kummien kummittelu on veljeni lapsuuden laukaisuja. Hän sai Oulun kummeiltaan erityisen hienon lahjan ja kirjoitti kiitoksiin, ettei tarvitsisi niin paljoa kummitella. Harvoin tapaamme näitä sydämellisiä ihmisiä, mutta lähes joka kerran muistellaan tätä hauskaa pienen pojan oivallusta.

Kiitos kummeilleni osallisuudesta elämääni! Kiitos kummilasteni vanhemmille, että kutsuitte ja kelpuutitte lastenne kummiksi! Kiitos kaikille ihanille, rakkaille ja upeille kummilapsilleni olemassaolostanne! Olette mahtavia kaikki! <3