mutta minä rakastan sinua

Jo muutamassakin päivityksessäni on kuvissa vilahdellut Eppu Nuotion kirja Mutta minä rakastan sinua. Nyt se on luettu loppuun ja kirja ansaitsee ja tarvitsee ehdottomasti ihan ikioman postauksen.

Eppu Nuotion lastenrunokirjat, etunenässä Ollaan ananas ja kookos sekä Näin pienissä kengissä, ovat olleet omalla tavallaan vakuuttavia ja kielimieltä kutkuttavia. Jostain syystä kuitenkin olen omin päineni keksinyt, että muuten Nuotion tyyli olisi holtitonta kohellusta. Kun nyt mietin, en kyllä ymmärrä, mistä moinen on päähäni piirtynyt. Siksikö, että hän on kirjoittanut helppolukuisen lastenkirjasarjan, jonka nimi on Villilä?

Ollaan ananas ja kookos -kirjan nimikkoruno jää helposti mieleen:

Ollaan onnellisia, jookos?

Ollaan ananas ja kookos.

Ollaan rypäle ja rusina,

saadaan kevätkääryleitä tusina.

Olet minulle uskomattoman tärkeä,

en koskaan aio sun sydäntäsi särkeä!

Keväällä ilmestynyttä uutuuskirjaa Mutta minä rakastan sinua varattiin kirjastossa ahkerasti. Se kulki käsieni läpi toistuvasti ja niin alkoi uteliaisuus herätä. Miksi tätä rakkaus-genreen luokiteltua kotimaista romaania luetaan niin aktiivisesti? Varasin sen siis lukulistalle itsellenikin.

Takakansi kertoo: "Ne, jotka luulevat että rakkauden tuska koskee vain nuoria, eivät tunne minua.

Karin Kiurukorpi, viisikymppinen historianopettaja, toipuu avioerosta. Petetty ja jätetty on myös Lauri Eriksson, insinööri, jolle nainen on yhä mysteeri.
Karin ja Lauri osuvat sattumalta samaan asuntonäyttöön, ja Kohtalon sormi tarttuu heitä kauluksesta. Tunteikas tarina vie heitä toisiaan ja rakkautta kohti. Matkassa on monta mutkaa, joita aiheuttaa myös Kaari Pelkonen, Lauriin epätoivoisesti hullaantunut työkaveri.
Koittaako viimein päivä, jona Karin ja Lauri uskaltavat paljastaa toisilleen kaiken?"

Takakansi ei vielä vakuuta. Sisältö saattaisi hyvinkin olla ällöimelää siirappista luritusta. Kirja alkaakin kuin mikä tahansa rakkausromaani. Nainen, joka ei todellakaan ole asunnonostoaikeissa, poikeaa asuntonäyttöön "hätätapauksessa" eli päästäkseen käyttämään vessaa, lähistöllä kun ei satu olemaan yhtään avointa kahvilaa. Tietenkään nainen ei voi rynnätä vessaan suin päin, vaan hänen on esitettävä olevansa kiinnostunut asunnosta. Ja pam! Rappujen yläpäässä odottaa MIES.

Mutta jatko ei todellakaan ole tavanomaista siirappia tai ennalta-arvattavia juonenkäänteitä. Nuotio kirjoittaa tavallisten ihmisten tavallisesta (ja kuitenkin niin epätavallisesta) rakkaudesta kauniisti ja viisaasti. Välillä piti ihan pysähtyä makustelemaan ilmaisun kekseliäisyyttä ja kielen soljumista. Karinin ja Laurin ajatuksia ja tunteita tarjoillaan lukijalle vereslihalla niin ettei myötätunnon kyyneliltä voi välttyä.

Sivuhenkilötkin ovat eläviä, todellisia ja inhimillisiä. Elämässä tapahtuu asioita eikä kukaan ole syyllinen. Tai syytön. Tai on sekä että.

Lainaus sivulta 254:

"Ihmisellä on taipumus tehdä asioista monimutkaisempia kuin ne ovatkaan. Ehkä juuri siksi ihmisten on niin vaikeaa tunnistaa rakkautta, sillä rakkaus on pohjimmiltaan yksinkertaista. Se on kuin uskovaisten armo, ei ansaittu ja silti osaksi tullut. 
Ei pidä syyttää rakkautta kaikista niistä merkillisistä tempuista, joita ihminen tekee, sillä ihminen on samaan aikaan sekä tunteiden metroverkosto että tallin katolla oleva tuuliviiri."

Miehen ja naisen välisten suhteiden lisäksi kirja porautuu äidin ja tyttären, opettajan ja oppilaiden, esimiesten ja alaisten sekä työkavereiden ja ex-puolisoiden ihmissuhteisiin. Karin on aikuisen tyttären äiti. Tytär asuu toisella puolella maapalloa ja juuri kun Karin löytää uuden ihmissuhteen, tytär elää omassa suhteessaan suurta kriisiä ja vetää äitinsäkin siihen mukaan. Äitiys on elämänikäinen tehtävä, mutta eihän aikuista voi neuvoa. Vai voiko?

Kirja sisältää roppakaupalla perusteellisesti mietittyjä pohdintoja sekä ihmismielen ymmärrystä ja silti tarina kulkee sana kerrallaan hyväksyen ja tukien kohti loppuratkaisua. Kun olin lukenut viimeisen sivun ja suljin takakannen, olin hengästynyt ja vaikuttunut. Mikä tarina! Tämän luen vielä joskus uudelleen!