Kivi sydämeltä

Aika lailla vuosi sitten (21.6.2017) olen kirjoitellut blogiini uudesta mukavasta lukututtavuudesta. Kauniin kannen houkuttelemana olin tarttunut Lori Nelson Spielmanin esikoisromaaniin Kymmenen unelmaani ja lumoutunut.  Tykästyin kovasti kirjailijan positiiviseen otteeseen ja sujuvaan kirjoitustapaan, jossa huumorilla oli iso osa, vaikka tietenkin lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi juoneen piti piilottaa myös draamaa. 

Kun tämän kevään loppupuolella kirjakaupassa bongasin Spielmanin uutuuden, tein siihen kirjastossa varauksen saman tien. Hetken harkitsin jopa kirjan ostamista omaksi, mutta koska minun ei tarvitse omistaa kaikkea, vastustin kiusausta onnistuneesti. 

Onneksi kirjaston varaukset voi jättää odottamaan eli keskeyttää, jos huomaa, ettei ehdikään vastaanottaa kaikkia varaamiaan opuksia. Tai tietysti ne ehtisi vastaanottaa, mutta lukeminen tarvitsee oman aikansa. Eli loppujen lopuksi roikutin tätäkin varausta, kunnes loman korvalla tuli sopiva sauma antaa kirjan tulla luettavaksi.

Kun sain kirjan oikeasti kunnolla käteeni, silittelin sitä ja ihastelin kaunista kantta ja lueskelin kannen tekstejä. Kivi sydämeltä on kirjan nimi ja teemana anteeksi pyytäminen ja anteeksianto. Noinkohan tämä uuutuus vetäisi vertoja esikoiselle?

Takakannen juonipaljastuksissa vihjaillaan sisällöstä.

Kirjan sisäliepeissä ja etukannessa on suomalaisten kirjabloggaajien arvioita Spielmanin esikoisesta eli Kymmenen unelmaani -romaanista.

Mutta mitä ihmettä...? Tuossa kirjailijan nimen alla... Etukannen blogin nimessä on kummallisesti jotain tuttua!

Ei kai... no kyllä vain! Ihan piti käydä katsomassa, mitä sitä on vuosi takaperin tullut kirjoitettua... Eikä se edes ollut mikään tähtiarvostelu, mutta niin vain on näköjään tätikin saanut hetkensä julkisuudessa, heh heh.

Aluksi järkytyin, sitten hyperventiloin ja sitten  jo nauratti. Enpä tiennyt asiasta ennen kuin totuus oli painettuna edessäni. Kai se sitten on niin, että nettikirjoitukset ovat vapaata riistaa, kunhan lähde mainitaan. Aika vänkää! Taidan olla pikkuisen otettu.

Mutta mennäänpä jo asiaan eli itse Kivi sydämeltä -kirjaan.

Juoni rakentuu osin samoista aineksista kuin esikoisenkin. Päähenkilö on nuorehko, menestynyt nainen, joka elää huonossa parisuhteessa itse sitä tajuamatta. Hannah on elänyt rakastavan isän kanssa ja äitisuhde on olematon. Isän ja äidin avioero aikoinaan on ollut raastava ja Hannah on vakaasti sitä mieltä, että äiti hylkäsi hänet. Nyt rakas isä on kuollut. Töissäkään ei mene hyvin, tähtijuontajan ohjelman katsojaluvut hiipuvat ja uusi työkaveri havittelee Hannahin paikkaa. Ja entinen pahin koulukiusaaja on lähettänyt Hannahille katumuskivet pyytääkseen anteeksi kouluaikaista käytöstään.

Kiusaajakoulukaveri on niittänyt mainetta lanseeraamillaan katumuskivillä. Näitä kiviä ojentamalla ja vastaanottamalla voi pyytää ja saada anteeksi. Hannahin ei ole helppoa päästä yli kouluajan kärsimyksistä eikä hän heti hyväksykään Fionan anteeksipyyntöä. Mutta pelastaakseen uransa, Hannah kuitenkin päättää ottaa katumuskivet ohjelmansa aiheeksi.

Siitä lähtee liikkeelle oikea paljastusten vyöry ja Hannah joutuu vastatusten menneisyyden haamujen kanssa. Siinä on vaakalaudalla kaikki ihmissuhteet ja jopa työpaikka.

Kuten Kymmenen unelmaani, myös tämän kirjan juoni oli ennelta-arvattava. Se ei sinänsä haittaa, sillä kirjan genre on kevyttä hömppälukemista, joka viihdyttää ja ruokkii sopivasti pientä romantiikan nälkää. Keveydestään huolimatta kirjailija onnistuu ujuttamaan tekstin sekaan opetuksia, mm. että asioilla on monta puolta ja yksi totuus ei aina ole se oikea. Ihan pelkää rakkausluritusta en jaksaisikaan lukea.

Onneksi kirjailija on ujuttanut tekstiin puisevaa pormestaria mehevämmän ja miellyttävämmän miehen, johon Hannah törmää matkustaessaan pitkästä aikaa tapaamaan äitiään miltei toiselle puolelle maata. RJ on sympaattinen majatalon isäntä ja ... enpäs kerrokaan, ettei koko juoni paljastu.

Lori Nelson Spielman on armoitettu sananikkari ja suomentaja Outi Järvinen on tehnyt hyvää työtä käännöksessään. Muutamat teksitkatkelmat hymyilyttivät väkisin.

Kivi sydämeltä on mainiota kesälukemista mökeille ja rannoille, mutta tarina varmasti lämmittää lukijan mieltä myös talvisemmissa olosuhteissa. Ihan esikoisen veroinen ei tämä kakkosromaani ollut, mutta kelpo kirja kuitenkin. Kannattaa tutustua!

Kymmenen unelmaani

Tässä postauksessa ei todellakaan ole kyse Kotosen tädin unelmista, vaikka kannessa onkin silmää viehättävä kuva nuoresta, sorjasta naisesta lukemassa kirjaa puutarhan katveessa haaveilemani rautapöydän ääressä kahvikupin ja karvakorvaisen kaverin kera. Ihan idylli!

Tämä idylli on kuvattuna Lori Nelson Spielmanin esikoisromaanin Kymmenen unelmaani kannessa. Kansi houkutti tarttumaan kirjaan, enkä kadu!

Aluksi kirjaa lukiessa tulee fiilis, että luenpa tässä Sophie Kinsellan uusinta romaania. Tyylissä on jotain samaa. Juoni on ikiaikanen selviytymis-, kasvu- ja rakkaustarina uudessa paketissa. 34-vuotiaan Brett Bohlingerin äiti on kuollut ja jättänyt jättiomaisuutensa Brettille ja tämän kahdelle veljelle. Tai ei ihan...

Saadakseen osuutensa perinnöstä Brettin täytyy toteuttaa kymmenen unelmaansa, jotka hän on kirjannut paperille kaksikymmentä vuotta sitten. Lapsellisia unelmia? Unelmia, joita alun perin oli 20, mutta osa unelmista on jo toteutunut ja niitä äiti on kommentoinut reunahuomautuksin.

Brett on syystäkin järkyttynyt äitinsä vaatimuksesta. Hän on aikanaan heittänyt unelmalistansa roskiin, mutta äiti on tallettanut paperia kaikki  nämä vuodet ja liittänyt listan toteuttamisen testamenttiinsa.

Mitä siellä listalla sitten unelmoitiin?

*1. Hanki lapsi tai kaksi
2. Suutele Nik Nicolia
3. Tule valituksi cheerleadereihin. Onneksi olkoon. Oliko se niin hienoa?
4. Saa kokeista kymppejä. Täydellisyys on yliarvostettua
5. Hiihdä Alpeilla. Se oli hauska reissu!
*6. Hanki koira
7. Vastaa oikein kun opettaja kysyy, vaikka jutteletkin Carrien kanssa.
8. Matkusta Pariisiin Siltä matkalta meillä on ihania muistoja!
*9. Ole Carrie Newsomen paras ystävä ikuisesti!
10. Opiskele yliopistossa Olen sinusta niin ylpeä!
11. Ole tosi ystävällinen ja mukava kaikille Oikein!
*12. Auta köyhiä
*13. Hanki hieno talo
*14. Osta hevonen
15. Juokse härkien edellä Älä kuvittelekaan.
16. Opettele ranskaa Très bien!
*17. Rakastu
*18. Esiinny yleisölle suurella näyttämöllä
*19. Rakenna hyvät välit isään
*20. Tule mahtavaksi opettajaksi

Lista aiheuttaa ahdistusta vaatimuksillaan. Brett ei mitenkään voisi tuoda hevosta tai koiraa miesystävänsä trendikkääseen taloon, eikä mies unelmoinut lapsistakaan. Brettin puolisolla oli aivan toisenlaiset tavoitteet ja toiveet elämänsä suhteen kuin 14-vuotiaalla Brettillä. Kumman unelmia Brett olikaan yrittänyt toteuttaa?

Kirja oli nautittavaa luettavaa, vaikka juoni olikin ennalta-arvattava. Jonkin verran kirjassa oli epätäsmällisyyksiä, jotka harmittivat kesken sujuvan lukemisen. Brettin koira oli välillä Rudy, välillä Ruby. Kun Brett keskusteli lakimiehensä Bradin kanssa, teksissä vaihtui yhtäkkiä miehen nimeksi Andrew, eli Brettin miesystävä, josta tuli tarinan myötä ex-puoliso.

Juoni tarjoili monenlaisia yllätyksiä, selvisi mm. miksi Brettin isä ei koskaan hyväksynyt ja rakastanut tytärtään. Selviää, ettei kouluaikojen paras ystävä Carrie kanna minkäänlaista kaunaa Brettiä kohtaan, vaikka Brett itse kokee käyttäytyneensä anteeksiantamattoman tökerösti ystäväänsä kohtaan. Selviää, että Brettillä onkin sisko, josta hän ei ole tiennyt aikaisemmin. Äidin testamentin vaatimusten myötä Brett muuttaa elämäänsä ja oppii paljon itsestään ja samalla laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen.

Vaikka kirja tavallaan kuuluu kevyeen romantiikka-genreen, tässä tarinassa on rakkausteeman vierellä vahvasti myös muita ulottuvuuksia. Brett on luonnostaan niin hyväsydäminen ja kiltti, että tuntuu epätodelliselta. Siksi lukija tietenkin on päähenkilön puolella ja toivoo kaiken kääntyvän hyväksi.

Kirjailija on sijoittanut tekstin lomaan hauskoja sanaleikkejä, jotka suomentaja Outi Järvinen on onnistunut ujuttamaan tekstin lomaan luontevasti. Kuten seuraavassa esimerkissä, jossa Brett keskustelee äitinsä lakimiehen kanssa vaatimuksesta hankkia hevonen:

"Siinä päämäärässä ei ole kysymys pelkästään minusta itsestäni. Siihen liittyy eläin - jota minulla ei ole aikaa hoitaa. En voi suostua sellaiseen. Koira vielä menee, mutta hevonen, hemmetti, sehän on täysin eri asia."

Hän nyökkää."Hyvä on. Ei  kannata pillastua. Jutellaan asiasta lisää sitten kun olet taas elämäsi ohjaksissa. En halua suotta hirnua peloillesi."

Muljautan hänelle silmiäni, mutta tuntuu silti hyvältä kuulla hänen taas nauravan.

"Lopeta tuo hevostelu", sanon hänelle, koska en pysty vastustamaan tällaista typerää sanailua.

"Aika hyvä!" Hän kohottaa kämmenensä läpsyä varten. "Ei kannata ravata suin päin unelmiensa perässä."

"Tuo on hevonkukkua", sanon ja yritän pitää kasvoni peruslukemilla.

"Nyt sinä yrität vain kerätä kannuksia", hän vastaa ja nousee autosta.

-----

"Hetkinen. Hidastetaanpa vähän. Puhut nyt niin kuin se olisi jo varmaa . Tässähän tipahtaa kokonaan kärryiltä."

"Voisitko jo lopettaa nuo hevosaiheiset kielikuvat?"

Kirjaa pitää vähän väliä lukea kyynelsilmin. Joko naurun- tai myötätunnon kyynelten. Kirja liikuttaa ja koskettaa, ihana lukukokemus!

Loppukiri

Menin vuoden alussa höperyyksissäni asettamaan itselleni kaksi isoa tavoitetta tälle vuodelle. Päätin lukea kirjan viikossa vuoden ajan, siis 52 kirjaa. Ei mahdotonta ollenkaan periaatteessa, mutta toinen tavoite veti tältä pyrkimykseltä jalat alta. Päätinhän myös saada vuoden aikana valmiiksi 52 käsityötä.

Lopulta olen näin vuoden viimeisenä päivänä lukemassa kolmattakymmenettäkuudetta kirjaani, joka on Jennifer Worthin Kutsukaa kätilö 3: Kaupungin varjoissa. Sarjan ensimmäisen osan luin jo vuosia sitten. Näitä kahta viimeistä osaa olen syksystä saakka kahlannut hitaasti, mutta varmasti. Kirjat ovat mielenkiintoisia, sijoittuvat niille alueille Lontoossa, jossa esikoinenkin Lontoon vuosinaan eleli. Tosin aika oli kirjojen tapahtuma-aikaan ihan toista kuin nykyään. Kirjoissa kuvataan Nonnatus Housen nunnien ja kätilöjaopiskelijoiden arkea kansakunnan vähävaraisimpien parissa.

"Pyhän Raymund Nonnatuksen sisarkunnan jäsenet olivat luostarilupauksen tehneitä anglikaanisen kirkon nunnia. He olivat myös koulutettuja sairaanhoitajia ja kätilöitä, ja heidän kutsumuksenaan oli työskennellä kaikkein köyhimpien kansalaisten hyväksi. He olivat pitäneet taloa Lontoon Docklandsilla aina 1870-luvulta, jolloin heidän työnsä oli ollut vallankumouksellista. Köyhillä naisilla ei tuolloin ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada lääketieteellistä hoitoa raskauden aikana ja synnytyksen yhteydessä, ja äitien ja vauvojen kuolemat synnytyksessä olivat yleisiä."

Vaikka kirjan kertoja on koko ajan sama ja muut henkilöt luostarissa ovat mukana jatkuvasti, jokainen luku kertoo kuitenkin melkein aina yksittäisen ihmisen tarinan. Traagisiakin kohtaloita, joita  ei voi unohtaa. Vahvimmin mieleeni jäi tarina pienestä köyhäintaloon sijoitetusta Janesta, joka pursui elämäniloa. Köyhäintalon johtaja ei voinut kestää lapsen positiivisuutta vaan pieksi tytön henkihieveriin ja Janen koko persoonallisuus muuttui. Tätä en oikeastaan olisi halunnut lukea, mutta enpä aloittaessani tiennyt, mitä tuleman piti.

Kirjojen ihmisten elämä on köyhää, mutta silti rikasta. Ihmiset näkevät hyvän ympärillään ja jokaisessa tarinassa on pohjalla vahva usko huomiseen. Rahattomuus ei tarkoita onnettomuutta, rakkaus on vahvaa ja kantaa vaikeiden aikojen yli. 

Koska Kutsukaa kätilö -kirjat ovat omiani, olen aina välillä hotkinut kirjastosta lainattuja uutuuskirjoja. Viimeisimmäksi Kaari Utrion epookkiromaanin Hupsu rakkaus.

Se oli kyllä aika hupsu kirja. Rakkaustarina, jonka ympärillä velloi poliittista historiaa, joka ei meikäläiseen kolahda. Olihan siinä Hedda Becken tarinassa mielenkiintoisia kiemuroita, joita oli hauska seurata, mutta kaikenkaikkiaan lukukokemus oli aika heppoinen. En ollut ollenkaan oikeaa kohderyhmää.

Kaari Utrio on tuottelias kirjailija, joka tuntee Suomen historian kuin omat taskunsa. Olen lukenut hänen kirjojaan jo teininä. Silloin ne tuntuivat todella jännittäviltä ja kiehtovilta. Nyt voikin miettiä, olenko minä muuttunut lukijana vai Utrio kirjailijana. Veikkaan, että muuttuja olen minä...

Hupsu rakkaus -kirjan tapahtumat sijoittuvat Kymenlaaksoon Angereelle, Elimäen kupeeseen. Onko Angere oikea pitäjä? En muista siitä koskaan kuulleeni, vaikka lapsena olen Elimäelläkin asunut.

Vuoden aikana lukemistani 36 kirjasta parhaat ovat olleet Paula Havasteen Vihat-sarjan kaikki neljä osaa, Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä, Lori Nelson Spielmanin Kymmenen unelmaani, Mikko Kamulan Sydänmetsien ikimailla ja Jojo Moyesin Ne, jotka ymmärtävät kauneutta. Näitä ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen, vaan kaikki ovat olleet omalla tavallaan hyviä kokemuksia.

Käsityöhaasteessakin otin nyt joulun jälkeen loppukirin. Virkkasin esikoisen maton jämäkuteista vielä Juhannusruusu-maton. Ajattelin, että sekin sopisi esikoisen asuntoon.

Kuopukselle neuloin kiireellä aluslapaset toisten lapasten alle villasukkien jämälangoista.

Kun matto valmistui, esikoinen huomasi, että se on liian suuri hänen pieneen asuntoonsa. Hups... mitäs sitten? Onneksi kuopuksen koira omi maton omakseen heti kun sen valmistumisen jälkeen lattialle levitin. Siitä tuli siis koiran matto. Kuopuksen lapasetkin koiraneiti emännälleen kelpuutti.

Harmaata Lilliä on vieläkin niin paljon, että siitä luultavasti tulisi toinenkin juhannusruusu-matto. Se ei kyllä mitenkään valmistu enää tämän vuoden puolella, varsinkin kun pari käsityötä odottelee viimeistelemistä.

Taito Shopin Lapasesta lähtöö -sarjan pihlajanmarjalapaset ovat olleet melkoinen murheenkryyni. Näitä neuloin jo syksyllä, mutta homma tyssäsi, kun kärkikavennutkset menivät poskelleen. Näytti niin rumalta!

Kärjen tekeminen meinasi muutenkin olla yhtä tuskaa, sillä raidan kallistuminen oikealle samalla kun kavennetaan vasemmalle oli aivoilleni liikaa. Aina huomasin, että raita oli lähtenyt seuraamaan kavennusta ja piti ensimmäisen lapasen kanssa purkaa monet monituiset kerrat. Jos ajatus hetkeksikään herpaantui, tuloksena oli virhe! Lopulta raidat kulkivat kuten malli ohjeisti, mutta en ollut lainkaan tyytyväinen kavennuksiin. Purkuhommia!

Lapaset jäivät odottamaan aikaa parempaa ja tein välissä muita väkerryksiä. Tänään päätin ottaa vihdoin keskeneräiset lapaset esille ja hoitaa homman loppuun. Nyt on nätimmät kärjet, mutta ensimmäisen peukalon purin melkein valmiina alkutekijöihinsä. Lapasista tuli kapoiset ja pitkäsormiselle sopivat, mutta ensimmäinen peukalo oli niin leveä, että sinne olisi mahtunut molempien käsin peukut.

Kuvassa on mukana oman pään mukaan väkertämäni jämälankaturvalonkero, jolta puuttuu päästäään hattu.

Lapasien viimeistelyssä on edessä masentavin vaihe. Miljoona, miljoona, miljoona langanpäätä, plääh!

Käsityötavoitteesta jäin vaivaiset seitsemän käsityötä. Jos jokainen sukka ja lapanen laskettaisi eri työksi, tavoite olisi ylittynyt kiljuen. Tein kuudet lapaset, 16 sukat, yhdeksän virkattua mattoa, yhden virkatun kassin, yhden patalapun, kuusi turvalonkeroa, yhden puikkokirjan, kolme pesukinnasta ja kaksi pientä tonttulakkia. Töissäkin olen käynyt, joten vaikka en tavoitteeseeni päässytkään, uskottelen itselleni, että voin olla tyytyväinen.

Nyt voisi luulla, etten vapaa-aikanani ole muuta tehnyt, kuin istunut kotosella nojatuolin pohjalla lukemassa tai askartelemassa. Kuitenkin olen kulttuuririentotavoitteessani ylittänyt itseni. Harrastin kulttuuria jokaisen kuukauden aikana, kävin teatterissa tai musikaalissa kahdeksan kertaa, baletissa kerran, konsertissa yhdeksän kertaa, kulttuurikävelyllä kerran ja elokuvissa vain kolmesti. Yhteensä 22 kulttuuririentoa. Ei hullummin, varsinkin kun tänä vuonna nämä kulttuurielämykset eivät olleet uudenvuodenlupauslistallani lainkaan.

Blogipostauksissakin otin loppukirin. Aiheita olisi vaikka kuinka paljon, muttei aikaa työstää ajatuksia julkaisukelpoisiksi. Jos sen vielä ehtiikin tehdä, teksin naputteleminen näytölle vie sietämättömän paljon aikaa. Siksi moni hyvä idea hautautuu kiireen alle. Eilen julkaisin kolme postausta, tämä on tänään toinen ja tämän olisi voinut oikeastaan jakaa useampaan osaan. Ettei olisi tullut tällainen hirmuinen  maratonhöpöttely. Mutta nyt tämä postaus pistetään pussiin, jotta ehdin vielä yhden tarinan julkaista tämän vuoden puolella. Pikaisiin kuulemisiin!