lauantai 30. marraskuuta 2019

Fantasiamatkalla muinaisessa Itä-Suomessa ja vähän muuallakin


No nyt oli hyvä kirja! 700-sivuinen järkäle, jota ei olisi malttanut käsistään laskea!


Mikko Kamulan tuore romaani, Tuonela, on kolmas osa Metsän kansa -sarjan kuudesta. Kolme viimeistä ei ole vielä ilmestynyt ja sekös lukijaa kismittää.


Tuonela on sinänsä harhaanjohtava nimi, että vain osa tapahtumista sijoittuu tuonpuoleiseen. Juko Rautaparran lapsista nuorin, Tenho, oli ratkaisevassa osassa edellisen kirjan (Iso härkä) loppuhuipennuksessa ja tuhoa kylvävän härän nujertamisessa. Taistelu oli rankka ja härkä oli viedä mukanaan kuoloon myös Tenhon, mutta voimakas tietäjä, Yörnin äijä, kutsuu Tenhoa takaisin elävien maailmaan. Lopulta Tenho jää haahuilemaan kahden maailman välille ja Yörnin äijän on lähdettävä sinne Tenhoa etsimään.


Kuten jo tuosta arvata saattaa, tämä historialliseksi mainittu romaani taipuu edeltäjiään enemmän fantasian puolelle. Jo Iso härkä kuului mielestäni vahvasti fantasia-genreen, mutta Tuonela menee sinne ihan heittämällä. Menneiden aikojen mytologia ja vahvat uskomukset elävät kirjassa ja kantavat juonta.


Jos Tenho seikkaileekin mielikuvitusmaailmassa, Jukon vanhemmat lapset, Heiska ja Varpu, kulkevat polkujaan todellisemmassa maisemassa. Heiskan tie vie jälleen kerran itärajan taakse, mutta Varpu taistelee selvitäkseen tapahtumista, jotka edellisessä kirjassa olivat nujertaa tämän naiseuden kynnyksellä liihotelleen nuoren neidon. Elämä ei oikeastaan ole reilua, sen tulevat nämä nuoret kokemaan.


Tykkään Kamulan tavasta kuljettaa tarinaa. Jokaisella Rautaparran lapsista on oma polkunsa kuljettavanaan. Heiskalle on jo puoliso löytynyt, mutta ennen häitä on selvittävä monesta esteestä. Myös Varpulle olisi sulho valmiina, mutta Varpua ei painosteta pakkoavioliittoon. Nuorille järjestetään mahdollisuus rauhalliseen tutustumiseen ja niin vain Hermo hurmaa Varpun ja onnistuu pyyhkimään pois miehenpelon.

"Jos onnellisuus olisi mielentila, sinnikäs ihminen voisi ehkä opetella olemaan jatkuvasti onnellinen. Onni on kuitenkin jotain, mitä oli maailmassa rajallinen määrä, ja kunkin kohtalo määräsi, paljonko hän oli sitä saanut. Varpusta tuntui siltä, ettei hän ollut erityisen onnellinen, mutta oli hän sentään jotenkin tähän saakka pärjännyt. Kovaa onnea vastaan saattoi tasitella, ja mikäli jaksoi olla kärsivällinen, oli edessä kenties parempi aika. " (s. 222)


Koska Varpu on Jukon lapsista ainoa tyttö, on minun naislukijana ehkä helpoin samaistua Varpun elämään. Heiskan ja Kullan rakkaustarina on myös kiehtova kaikkine kiemuraisine mutkineen, Kulta kun ei ole mikään kynnysmatto vaan napakka nainen, jolla on sanansa sanottavana. Vain Tenhon seikkailuihin tuonpuoleisessa en pystynyt yhtään hyppäämään kanssamatkustajaksi vaan niitä luin kuin satua tai seikkailukertomusta ikään.



Jos tykkäsit Paula Havasteen Vihat-sarjasta, veikkaan että tykkäät tästäkin, vaikka Kamula kirjoittaakin Havastetta mielikuvituksellisemmin. Jos Kerten tarina olisi ehkä oikeastikin ollut mahdollinen, Metsän kansan tarinoissa on niin paljon lennokasta puppua, ettei niitä enää historiallisiksi romaaneiksi voi tituleerata, vaikka tosin se todellinen historia onkin tarinoissa kovasti paikallaan. Metsän kansa -sarjassa tosi ja satu kulkevat käsikädessä, sormet sormien lomassa.


Tosi ja satu yhdessä, samoin pimeys ja valo. Kumpi lopulta voittaa? Joutuuko sitä ratkaisua odottamaan kuudennen kirjan viimeiselle sivulle saakka? Siis ilmeisesti vielä kolmena syksynä odotan kuumeisesti jatkoa sarjaan, jossa ovat jo ilmestyneet Ikimetsien sydänmaillaIso härkä ja nyt tämä Tuonela, yksi per syksy. Tuonela tosin ilmestyi myöhemmin syksyllä kuin edeltäjänsä, joten kirjan kuvaaminen ulkona ei tullut kysymykseenkään.


Tavoitteeni oli lukea vuoden aikana noin kirja viikossa eli 52 kirjaa. Olen kovasti tavoitteestani jäljessä ja siksi nämä paksut, monisatasivuiset tiiliskiviromaanit pitäisi jättää kirjastossa hyllyyn... Mutta luovun tavoitteestani, sehän olikin vain leikki. Nimittäin vaikka Tuonelassa riitti luettavaa, aloin loppupuolella jarrutella, sillä en olisi halunnut kirjan loppuvan. Niin hyvä se oli!


Marraskuisia mietteitä

Oh hoijaa.

Olen jo vuosia väittänyt, että olen karhujen sukua. Kun syksy saapuu ja luonto käy lepoon, pitäisi Kotosen tädinkin saada vetäytyä viltin alle koisaamaan yli pimeän vuodenajan. Aluksi toteamus oli pikemminkin vitsi, hupailu ja höpsö läppä, mutta iän myötä se on muuttumassa entistä enemmän totiseksi todeksi. Veto loppuu sitä mukaa kun päivä pimenee... ja nykyisin marraskuu on yhtä pitkää pimeää.

Olen ollut koko loputtoman marraskuun ajan kuin mustan painopeiton alla. Töissä on pakko jaksaa ja etukäteen sovitut menot on hoidettava, mutta muuten Kotosen Elli on ollut ihan poissa pelistä eikä ylimääräiseen touhuamiseen tai tekemiseen ole ollut paukkuja. Voisin nukkua kellon ympäri. 

Sosiaalisuutta on tullut jo töissä yliannostus, joten kotisohva ja oman pään sisään käpertyminen ovat houkutelleet vastustamattomasti. Ihmiset väsyttävät vaatimuksineen, mielipiteineen ja paasaamisineen. Aika moni katsoo elämänmenoa yksisilmäisesti ja omista lähtökohdistaan. Niin minäkin tietysti. Mutta kun muistaisimme, ettei ole olemassakaan yhtä totuutta . Joustavuus, kärsivällisyys, pitkämielisyys sekä varsinkin ystävällisyys ovat ne luonteenpiirteet, jotka paremmin veisivät eteenpäin ja mielellään saisivat saada lisää jalansijaa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Olen vallan väsynyt kuuntelemaan ihmisten narinaa vallitsevista olosuhteista kun samalla odotetaan, että se kuuluisa joku muu laittaa asiat kuntoon ja itse ei tarvitse tikkua ristiin pistää. Eikä ne narinan aiheet tästä maailmasta lopu.

Mistä löytyisi se suuri puurokauha, jolla kauhottaisiin maailmalle rauha ja ihmisten välille hyvä tahto?

Kaiken mustuuden ja synkkyyden välissä on tietysti ollut valoisiakin hetkiä. Niin kuin tällä viikolla esimerkiksi se, että ensin yöllä oli satanut lunta ihan kunnon kerros ja jo heti aamukuudelta maisema oli valoisa kuin päivällä. (Kuvia myöhemmin tässä samassa postauksessa.) Samana päivänä törmäsin sattumalta töistä lähtiessäni yhteen kummitytöistäni, ja hänpä sitten tulikin illaksi kanssani höpöttelemään kahvikupin äärelle. Meillä oli niin mukavaa, että ihan melkein tunsin olevani oma entinen itseni ja marraskuisen mörköilyn siirtyneen sivuun. 

Melkein samaan saumaan loppui myös postilaisten melkein kolme viikkoa kestänyt lakko. Nyt voinkin vihdoin taas kirjoitella postia korttikavereilleni ja ehkä omastakin postilaatikosta voi odottaa löytyvän iloisia yllätyksiä. (Sivumennen sanoen haluan todeta, että mielestäni lakko oli hyvin oikeutettu taistelutoimenpide. En minäkään pureksimatta nielisi, jos palkkaani pienennettäisiin kolmanneksella. Varsinkaan, jos työpaikkani pomo saisi sellaista palkkaa, ettei kenenkään tavallisen työntekijän ymmärrys edes riitä käsittämään, mihin sellaisia tuloja oikein tarvitaan. Eli jos pomon palkka on yhden kuukauden aikana satojatuhansia euroja, ei enää tarvitse ihmetellä miksi postimaksut vain nousevat ja suoritusportaasta potkitaan työntekijöitä kilometritehtaalle.)

Koska marraskuu on mennyt enkä ole postauksia saanut aikaiseksi, kokosin alle kuvakavalkadin kännyräpsyistä, joita olen kuluneiden päivien aikana napsinut. Tässä siis marraskuuni yhtenä tiiviinä pakettina:

 (edit myöhemmin - siitä tiiviydestä voidaan kyllä olla montaa mieltä. Huomasin tämän, kun oman tuotokseni jälkeenpäin lukaisin)

Työmatkapyöräily vaihtui monena päivänä työmatkakävelyksi. Jos pakastui tai satoi lumiräntää, jätin uljaan ratsuni kotitalliin ja tallustelin neljän kilometrin matkan työpaikalle. Jonakin aamuna oli veden äärellä hyvin usvaisaa.


Toisena aamuna aurinko yritti pilkistää pilvien raosta ja valaista kalliosta kasvavaa pientä koivureppanaa. Siinä se sinnittelee kävelytien yllä juuret syvällä isänmaan kalliossa.



Sama kallio kasvatti upeita jääpuikkoja. Koska tämän kallion ohi kulkevat Lysen lukion toimeliaat oppilaat, puikot eivät saa rauhaa kasvattaa kokoaan järkälemäisiksi. Aina pitää jonkun voimiaan koetella luonnon jäätaiteeseen.



Kuun lopulla töissä vietettiin Käsitöiden teemaviikkoa ja eri toimijat toivat sinne kukkurapäin toiminta- ja väriterapiaa. Minähän tietysti heikkona luonteena lankesin... Tässä maanantain ostokseni. Loppuviikolla lankesin lisää, mutta siitä ei ole kuva-aineistoa todisteeksi. Luulen vissiin, että lankatehtaat lopettavat toimintansa ja nyt on hamstrattava, kun siihen vielä on mahdollisuus... Voi minua poloista...


Koska olen ollut löysää, toimimaan kykenemätöntä hyytelöä, olen valjastanut vähäisen energiani neulomiseen. Näin olen onnistunut vakuuttamaan itselleni, että olen sentään edes hippuisen hyödyllinen. Teen paremman kässäpostauksen kunhan saan aikaiseksi otettua paremmat kuvat, mutta tässä vähän esimakua...

Olen neulonut sateenkaaren väreissä ilakoivat pitkät sukat...


... ihanan kevyen merinovillaisen huivin seitinohuesta langasta ja...


nyt on syntymässä mudan väriset pitsineulesukat Merja Ojanperän Kauneimmat neuleet -kirjan Päivänkehrä -ohjeella.


Olen pariin otteeseen leiponut sämpylöitä ja kotitekoista pitsaa.





Henkensä pitimiksi on sapuskaa väännettävä, kaikista kokkailuista ei kuitenkaan tule kuvia otetuksi. Sämpylöiden ja pitsan lisäksi meillä on popsittu hirmuinen kattilallinen hernekeittoa, kunnon vuo'alliset nyhtöpossuaurajuustokiusausta, meksikonpataa, jauhelihakastiketta ja sen semmoista. Käytyäni työterveystarkastuksessa ja saatuani siellä sapiskaa niin kolesterolista kuin verenpaineestakin, olen aika monta lounasta kuitannut isolla kupillisella salaaattia.

Välillä täti on päässyt helpommalla, kun olemme käyneet syömässä valmista ruokaa. Ammattiyhdistyksen pikkujouluaterialla sain ensimmäistä kertaa tänä vuonna jouluruokaa Majakassa. Nam, kylläpä maistui! Jälkiruokana oli kahvia ja piparijuustokakkua puolukkakastikkeella.


Paristi olemme kannattaneet paikallista parasta pitseriaa eli Caperoa. Siellä on sitten hyvät salaatit sekä tietysti pitsat. Palvelukin pelaa!




Viikko sitten lauantaina kävin työkamusen kanssa työpäivän päätteeksi joulupuurolla kahvila Saimassa. Puuro oli niin hyvin hautunutta, ettei siinä enää tuntunut yhtään riisinjyvää, mutta oli se silti hyvää. Minä kun olen sellainen riisipuurohiiri. Voisin varmaan elää pelkästään sillä, hih.


Marraskuu on ollut myös kulttuurikuu kaikesta väsyn vallassa vellomisesta huolimatta. Olen nähnyt kaksi elokuvaa. Ensin kotimaisen uuden joulukomedian Täydellinen joulu, joka nyt ei kummoinen ollut. Samassa sopassa hämmensivät kaikki Suomen eturivin näyttelijät ja kiroilua riitti. Hömppäkuoren alla oli paljon vakavampiakin aiheita, mutta ne jäivät kaiken kohelluksen jalkoihin.


Toinen elokuva oli Tarhapäivä, joka perustuu Eve Hietamiehen samannimiseen romaaniin ja on jatkoa Yösyötölle. Tästä tykkäsin! Hyviä roolisuorituksia, jouheva juoni ja lopuksi hyvä mieli. Vakavia aiheita taustalla tässäkin, mutta kantavana voimana usko siihen, että elämä kantaa ja kaikesta voi selviytyä, vaikka välillä olisi vastassa masennus, raitiovaunu tai täihyökkäys.

Kolmas kulttuurielämys oli torstainen Pinja Hahtolan monologinäytelmä Eino Leinon eksät - enemmän ja vähemmän muusina Kulttuurikellarilla. Puolitoistatuntinen esitys oli niin uskomattoman vetävä ja taidokas, että aika suorastaan kiisi. Yksi ainoa nainen marssitti näyttämölle Anni Swanin, Aino Kallaksen, L. Onervan, Freya Schoultzin, Kalliopen, Maila Talvion, Aino Kajanuksen, Hanna Laitisen ja vielä Eino Leinonkin. Ei voinut kuin kunnoittaen ihailla sitä ammattitaitoa, jolla Hahtola muuntui hetkessä hahmosta toiseksi. Mikä muuntautumiskyky ja mikä muisti! Koko esitys yksin lavalla ja puhetta tuli solkenaan. Tuohon ei kyllä joka lyyli kykene!

Noista kulttuuririennoista ei tullut kuvia otetuksi. Enemmän kuvia kännykällä napsin Taito Shopin mehiläisvahaliinatyöpajassa, jossa kävimme kuopuksen kanssa kuun alkupuolella. Siitä toivon saavani aikaiseksi ihan oman tarinansa, joten en nyt tähän saumaan tarjoile kuvamateriaalia sieltä.

Tassuterapiaakin on ollut tarjolla yllin kyllin, sillä kuopus koirineen on käynyt kahtena viikonloppuna meillä ja yhtenä viikonloppuna minä matkailin bussilla Mikkeliin. Paremmat koirakuvat ovat minijärkkärin muistikortilla eikä niitä vielä ole sieltä pois purettu. Kännykästä löytyi muutama muisto siitä, kun kuopuksen luona nukuin olohuoneen sohvalla ja hädin tuskin ehdin pujahtaa peiton alle, kun koirista nuorempi jo loikkasi jalkoihini unikaveriksi.



Melkin lopuksi, mutta ei ihan, ne alussa lupaamani kuvat hämmentävän valoisesta tiistaiaamusta. Tosiaan kotipihassa ja -kadulla oli näin valoisaa heti aamukuuden jälkeen, kun kömmin hakemassa lehteä postilaatikosta. Lumen valaiseva voima näytti kyntensä, mutta jotain tekemistä asian kanssa lienee matalalla roikkuneilla pilvillä ja kaupungin valosaasteella.



Luminen valoisuus jatkui vielä työmatkalla.



Lopuksi on todettava, että hetkittäisestä voimattomuudesta, väsymyksestä ja aikaansaamattomuudesta huolimatta tässä pysytään kyllä pinnalla kuten Saima-talon kahvilan pöytäliinan päällä lasista roiskahtaneet vesipisarat.


Joulukin tulla jollottaa omat vaatimuksensa mukanaan eikä tuo valon juhla ole minulle pelkkää iloa. Kaikkia kun ei kuitenkaan voi miellyttää, vaikka haluaisin. Ilmapuntarin lailla haistelen ihmisten mielialoja, tulkitsen ja murehdin. Ihan suotta, tiedän. Mutta minkäs sitä ihminen itselleen voi. Yritän silti koota ristiriitaisista odotuksista huolimatta jälleen yhden hyvän ja tasapainoisen joulujuhlan, jossa jokaisella on mieli hyvä ja lämpöinen. Tähän virittäytymisen olen jo aloittanut. Tyky-päivän kahvilla herkuttelin luumuisella rahkapullalla ja koska Black Friday sattui vapaapäiväksi, joulupukin säkkiin on hankittu vähän täytettä.


Blogin tulevaisuutta olen taas miettinyt. Tämä ei ole enää pelkästään kiva harrastus. Google lähestyi ja kertoi, että ilmainen tilani heidän palveluissaan täyttyy ja lisätilaa saa ostamalla. Vuosimaksu ei ole paha, noin 20 euroa vuodessa. Mutta! Haluanko koko loppuelämäni olla siinä kurimuksessa? Entäs jos vuosimaksu pompsahtaakin jossain vaiheessa suuremmaksi, sellaiseksi, joka menisi jo yli sietorajan? Jos lakkaisin maksamasta, mitä julkiselle päiväkirjalleni sen jälkeen tapahtuisi?

Ensiapua tilanahtauteen sain muuttamalla kuvat huonompilaatuisiksi. Se ei oikeastaan näy, mutta tiedän sen. Tiedän myös sen, etten tällä konstilla saa tekohengitettyä lisäaikaa blogille loputtomasti. Mitä tapahtuu, kun tila taas käy vähiin?

Lisäksi olen alkanut kyseenalaistaa koko blogia. Yksi syy bloggaamisen aloittamiseen oli, että sain kuviani esille jonnekin, etteivät ne jääneet vain tietokoneen syövereihin. Tuossa lokakuun lopulla tuli kuusi vuotta ensimmäisestä postauksestani. Sen jälkeen olen ottanut tuhansia kuvia, joista jotkut ihan mukiinmeneviä. Mutta kameran kanssa liikkuessani osa palautteesta on ollut hyvin tyrmäävää ja siksi varmaan olen alkanut jättämään valokuvausaparaattiani enenevässä määrin pois matkasta ja vaikka se mukana olisikin, jätän herkästi kuvat ottamatta. Tämä harmittaa, sillä kuvaaminen on ollut rakas harrastus, joka on antanut paljon.

Tuntuu, että seison kynnyksellä miettimässä, palaanko takaisin vai astunko eteenpäin. Ehkä jään tähän ovenrakoon tuumailemaan.

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Lopun jälkeen


Kuten edellisessä postauksessa jo totesin, kirjapostauksia tulee nyt liukuhihnalta. Olen tässä menneinä viikkoina keskittynyt enemmän lukemiseen kuin kirjoittamiseen ja se minkä taakseen jätti, edestä löytyi.

Helsingin reissulla minulla oli pitkien matkojen huvitukseksi mukana sukanneule ja Clare Mackintoshin uutuusromaani Lopun jälkeen. Kirja esiintyikin jo vilaukselta Kaari-kauppakeskuksen Espresso Housessa otetuissa kahvittelukuvissa. Silloin kerroin, että tuskin olin lukemisessa alkuun päässyt kun jo kyyneleet pyrkivät pintaan.


Mackintoshin esikoisdekkari, Annoin sinun mennä, oli yksi parhaista ikinä lukemistani kirjoista. Ja kamalin myös. Juoni oli käsittämättömän nerokas ja kirjailija vei lukijaa kuin pässiä narussa. Seuraavat dekkarit, Minä näen sinut ja Anna minun olla, eivät yltäneet esikoisen tasolla, mutta olivat kuitenkin kelpo luettavaa.


Kolmen dekkarin jälkeen tämä aiemmin poliisina toiminut brittikirjailija vaihtoi tyylilajia. Lopun jälkeen pohjautuu kirjalijan omiin kokemuksiin ja kertoo pienen lapsen sairastumisesta kuolemanvakavasti. Lääkärit tekevät parhaansa, mutta vaikeissa leikkauksissa on riskinsä.


Maxin ja Pipin kolmevuotias Dylan poika ottaa takapakkia kehityksessään. Äidin vaisto kertoo, että kaikki ei ole kunnossa, mutta isän mielestä äiti hössöttää suotta. Kyse on kuitenkin vaikeasta aivokasvaimesta, joka on pakko leikata. Leikkauksessa Dylanin aivot vaurioituvat ja lääkärit arvoivat, ettei Dylan todennäköisesti koskaan puhu eikä liiku itsenäisesti. Hoidot väsyttävät lasta ja kivut kiusaavat. Missä vaiheessa on armeliaampaa lopettaa elintoimintojen ylläpitäminen koneellisesti? Löytyisikö hoitokeino myöhemmin? Kannattaako Dylan pitää hengissä vaikkei hän ymmärrä ympäröivästä maailmasta mitään?


Äidin tunteiden kuvaaminen tuntui sydäntäsärkevältä, olenhan äiti itsekin. Voiko olla kamalampaa kuin istua vakavasti sairaan lapsen vuoteen vierellä toivoen parasta ja peläten pahinta?


Jossain vaiheessa ennen puolta väliä aloin epäillä... Jaksanko lukea kirjan loppuun? Onko tämä koko ajan tätä samaa? Pitääkö minun lukea yli 400 sivua äidin epätoivoa (ja toivoa) ennen kuin kirjalija paljastaa, kuinka Dylanille lopulta kävi?


Mutta ei tarvinnut. Mackintosh yllätti jälleen.


Kun sairaala pyytää vanhempia päättämään, pidetäänkö Dylan elossa koneellisesti vai annetaanko lapsen päästä kärsimyksistään, vanhemmat ovatkin eri mieltä. Äiti antaisi lapsen mennä, ettei Dylanin tarvitsisi enää kärsiä. Varsinkin kun poika ei koskaan voisi elää tavallista huoletonta pienen ihmisen elämää. Hän olisi aina muiden avun varassa. Isä ei halua luopua toivosta. Hän on vakuuttunut että muutamakin lisävuosi elinaikaa olisi tärkeää. Isän mielestä hoidoista luopuminen olisi murha. Niinpä molemmat vaihtoehdot kirjoitetaan auki...


Kirjan hauska pikku yksityiskohta on Dylania hoitavan teheranilaissyntyisen lääkärin sukunimi, Khalili. Yhdellä kummitytöistäni oli lapsena (pian 20 vuotta sitten) kaksi mielikuvituskaveria, joista toisen nimi oli Kalilili. Niinpä Leila Khalili muistutti minua kummilapsestani pitkin matkaa.


Kirja ei tarjoa yhtä ainoaa loppuratkaisua. Loppuja on kaksi ja ne kulkevat kirjassa vieretysten. Lapsen menettäminen on vaikeaa, se muuttaa koko elämän. Mutta ei ole vain yhtä totuutta, jokaisella on omansa.

Lopun jälkeen ei ollut helppo lukukokemus, mutta kyllä Mackintosh kirjoittaa osaa. Toivon kuitenkin, että seuraavassa kirjassa palataan takaisin rikosten maailmaan. Siinä on helpompi pysyä ulkopuolisena ja ajatella, että tämähän on vain mielikuvitusta...


Uuden nimen tarina

Näitä aikaa sitten luettuja romaaneja nyt riittää esiteltäväksi... Hylätyn puutarhan jälkeen matkustin jälleen mielikuvitusreissulle Italiaan. Lilan ja Elenan tarina jatkui Elena Ferranten kirjassa Uuden nimen tarina.


Yhteiskuntakuvaukset ja politiikka eivät ole oikein minun juttujani. Mutta jokin kirjoissa kiehtoo ja tyttöjen kohtalo koukuttaa. Elena ja Lila eivät ole enää tyttösiä, vaikka nuoria yhä ovatkin. Polut vievät eri suuntiin. Lila on omapäinen aviovaimo, Elena taas sopuisampi opiskelija. Ystävyys rakoilee, mutta side ei katkea kokonaan.



Tarinaa kertoo Elena, se sovinnaisempi osapuoli. Välillä lukija ei voi olla ihmettelemättä, mikä loppujen lopuksi on se näitä naisia yhdistävä voima. Lila on kiukkupussi, joka halutessaan osaa olla hirvittävän hankala ja epäkohtelias. Silti Elena jollain tavoin ihailee Lilan riippumattomuutta.



Se tulee ainakin selväksi, ettei toista voi muuttaa. Elena ehkä toivoo olevansa enemmän Lilan kaltainen, mutta Lilaa ei muuta mikään eikä kukaan. Linalla on vahva itsetunto, jonka voimin hän porskuttaa omien valintojensa mukaan. Edes se, että naimisissa oleva Lila hullaantuu mieheen, johon Elena on ollut salaa rakastunut jo vuosia, saa Lilaa kyseenalaistamaan valintojaan.

Samoista lähtökohdista tulevien ihmisten elämät voivat mennä hyvin eri suuntiin. Omilla valinnoilla on merkitystä, mutta myös vanhempien ja opettajien tuki ja kannustus ohjaavat lasten ja nuorten päätöksiä, ahkeruutta ja ponnisteluja.


Elena (Lenù) on kylänsä harvoja yliopisto-opiskelijoita. Vanhemmilta ei juuri tule tukea, pikemminkin päinvastoin. Ystävät suhtautuvat kuka mitenkin. Lila tuntuu olevan kovin kateellinen, olisihan hänelläkin ollut päätä ja lahjoja opiskella vaikka kuinka pitkälle.


Kirja loppuu tilanteeseen, jossa Lila on jättänyt miehensä ja kaiken sen varallisuuden, jonka aviolitto oli hänelle tarjonnut. Elämä näyttää nurjaa puoltaan. Elenalla taas on kaikki ainakin näennäisesti hyvin.

Elenan ja Lilan kohtaloa ihmetellään lisää Ferranten kolmannessa Napoli-sarjan kirjassa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Olen sen jo lainannut...