Näitä aikaa sitten luettuja romaaneja nyt riittää esiteltäväksi... Hylätyn puutarhan jälkeen matkustin jälleen mielikuvitusreissulle Italiaan. Lilan ja Elenan tarina jatkui Elena Ferranten kirjassa Uuden nimen tarina.
Yhteiskuntakuvaukset ja politiikka eivät ole oikein minun juttujani. Mutta jokin kirjoissa kiehtoo ja tyttöjen kohtalo koukuttaa. Elena ja Lila eivät ole enää tyttösiä, vaikka nuoria yhä ovatkin. Polut vievät eri suuntiin. Lila on omapäinen aviovaimo, Elena taas sopuisampi opiskelija. Ystävyys rakoilee, mutta side ei katkea kokonaan.
Tarinaa kertoo Elena, se sovinnaisempi osapuoli. Välillä lukija ei voi olla ihmettelemättä, mikä loppujen lopuksi on se näitä naisia yhdistävä voima. Lila on kiukkupussi, joka halutessaan osaa olla hirvittävän hankala ja epäkohtelias. Silti Elena jollain tavoin ihailee Lilan riippumattomuutta.
Se tulee ainakin selväksi, ettei toista voi muuttaa. Elena ehkä toivoo olevansa enemmän Lilan kaltainen, mutta Lilaa ei muuta mikään eikä kukaan. Linalla on vahva itsetunto, jonka voimin hän porskuttaa omien valintojensa mukaan. Edes se, että naimisissa oleva Lila hullaantuu mieheen, johon Elena on ollut salaa rakastunut jo vuosia, saa Lilaa kyseenalaistamaan valintojaan.
Samoista lähtökohdista tulevien ihmisten elämät voivat mennä hyvin eri suuntiin. Omilla valinnoilla on merkitystä, mutta myös vanhempien ja opettajien tuki ja kannustus ohjaavat lasten ja nuorten päätöksiä, ahkeruutta ja ponnisteluja.
Elena (Lenù) on kylänsä harvoja yliopisto-opiskelijoita. Vanhemmilta ei juuri tule tukea, pikemminkin päinvastoin. Ystävät suhtautuvat kuka mitenkin. Lila tuntuu olevan kovin kateellinen, olisihan hänelläkin ollut päätä ja lahjoja opiskella vaikka kuinka pitkälle.
Elenan ja Lilan kohtaloa ihmetellään lisää Ferranten kolmannessa Napoli-sarjan kirjassa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät. Olen sen jo lainannut...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti