Kun viime vuonna vietimme sedän kanssa kaksi rentoa lomaviikkoa Kreetalla, kerkesin lukemaan kahdeksan kirjaa kaiken retkeilyn ja lomahifistelyn lomassa. Niin että olisi voinut luulla, että nyt kolmen viikon kesäloman aikana olisin lukenut vähintään yhtä paljon. Mutta ei, hyvä että puoleen pääsin!
Nopolan siskosten Siskossyndrooman aloitin jo aikapäiviä sitten. Luin kutakuinkin puoliväliin ja sitten tuli muuta kiireempää ja kirja jäi odottamaan aikaa parempaa. No, se parempi aika oli nyt loman alkajaisiksi.
Niin pitkä oli tauko, etten enää oikein muistanut, mitä kirjan alkupuolella mahtoi tapahtua ja mistä siellä kerrottiin... ja nyt on kirjan loppuun lukemisestakin jo aikaa vierähtänyt, etten kovin syvälliseen raportointiin kykene.
Sinikka ja Tiina Nopola ovat suosittuja haastateltavia mm. kirjamessuilla ja olen monesti ollut heitä kuuntelemassa. Ovat mainio kaksikko! Heitä kuuntelee - ja lukee - ilokseen. Varsinkin Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoista tykkään, Risto Räppääjiä en ole juurikaan tainnut lukea...
Kirjassa oli mainioita muistoja myös minun lapsuudestani, vaikka synnyin vasta 60-luvun jälkipuoliskolla, jolloin Nopolan neidit alkoivat olla jo teinejä. Siskossyndrooma oli siis osittain aikamatka menneisyyteen, mutta myös jonkinlainen kertomus siitä, kuinka siskosten yhteiset kirjat ovat saaneet alkunsa ja syntyneet.
Kävi ilmi, ettei Nopoloilla harrastettu kirjastoja, mutta tuttavapiiriin kuului hyvinkin paljon kulturelleja tyyppejä tai sellaisiksi kasvavia. Tampereella on ehkä lisätty juomaveteen jotain luovuutta lisäävää ainetta... (toim.huom. eli ei kirjassa kerrottu tieto).
Seuraavaksi tartuin Agnes Martin-Lugandin uutusromaaniin Huolet pois, elämä on helppoa. Se on jatkoa aiemmin lukemalleni Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia -kirjalle.
Jos ei esikoisessa nimi kertonut kirjan juonesta juuri mitään, ei tässä jatko-osassakaan osu otsikko nappiin. Ensin lukijaa kyllä yritetään huijata uskomaan, että Diane on saanut elämänsä raiteilleen. Vielä löytyy vierelle hyvä, kiltti ja ymmärtäväinen mieskin. Mutta juuri kun pariskunta on muuttamassa yhteen, menneisyys palaa kummittelemaan tuoden mukaan kaikenlaista, joka saa Dianen tasaisen elämän järkkymään.
Tykkäsin tästä jatko-osasta enemmän kuin esikoisesta. Ehkä siksi, että nyt oli käsissäni lomalukemistoksi mainio, kevyt ja viihdyttävä rakkaushömppäromaani, jossa vielä kaiken lisäksi oli onnellinen loppu.
Mutta vaikka kyseessä onkin marenkisen makea, keveä ja leijuva mielikuvituksen ylilento, teksti on jouhevaa, dialogi sujuvaa ja henkilöt uskottavia. Suomentaja Päivi Pouttu-Delière on tehnyt hyvää työtä saattaessaan ranskankielisen tekstin suomalaiselle lukijalle ymmärrettäväksi.
Päähenkilö vapautuu vankilasta ja joutuu mielikuvituksellisiin seikkailuihin ja tietenkin menee rakastumaan työnantajansa vaimoon. Jos joku väittäisi kirjan perustuvan tositapahtumiin, niin melkein olisi pakko uskoa, vaikka juoni onkin melko lennokas ja sellainen, etten usko ikinä missään voivan tapahtua vastaavaa. Mutta kun tämä elämä on yllättävää ja uskomattomimmat tapaukset tapahtuvat tosielämässä.
Kirjailija onnistui hyvin jallittamaan lukijaa, sillä pahis on kirjan hyvis ja hyviksenä esiintyvä onkin yksi pahimmista pahiksista. Kun soppaan vielä sotketaan pakkomielteinen, ehkä jopa mielisairas, upporikas, mutta onnettomuudessa halvaantunut lentoyhtiö omistaja, keitos kuplii ja poreilee niin että välillä polttaa ja levyä on kierrettävä pienemmälle.
Likaista peliä oli ensimmäinen kirja, jonka olen Sandra Brownilta lukenut, mutta tuskin viimeinen. Mitään maailmankirjallisuuden klassikoita nämä Brownin kirjat eivät ole eivätkä ne niiksi tule, mutta viihdyttävyydestä annan tekstille 10+.
Likaista peliä on Brownin viidestoista suomennettu romaani, joten lisää samanlaista on helposti saatavissa. Tämän kirjan oli kääntänyt Turun yliopiston kääntäjäseminaari, joten mainio ja sujuva suomenkieli on suuremman porukan yhteistyön tulos, hyvä sellainen.
Loman neljäs kirja oli taas aivan eri genrestä. Myös tämän Catharina Ingelman-Sundbergin kirjan Kakkua, kiitos! olen ostanut kirpparilta lomalukemistooni.
Aluksi olin ihan, että whaat... ei taida ihan olla minun kirjani. Kirjailija on varmaan kuullut jostakin toteamuksen, että vankiloissa on vangeilla paremmat oltavat kuin vanhuksilla palvelutaloissaan. Sieltä ammennetaan juoni tähän Kakkua, kiitos! -romaaniin. Tuli myös valtavana flashbackinä mieleen Minna Lindgrenin Ehtoolehto -kirjat, joista ensimmäisessä en oiken päässyt jyvälle ideasta, toisesta jo tykkäsin mutta kolmas oli kammotus.
Palvelutalo Timantin teräväpäiset vanhukset saavat tarpeekseen yksityisen palvelutalon ainaisista säästötoimista ja päättävät tehdä rikoksen päästäkseen vankilaan kissanpäiville. Tai ainakin parempiin oloihin.
Viiden vanhuksen keinutoúolikopla on niin nerokas, että rikos toisensa perään onnistuu ja vanhukset alkavat nauttia elämästään. Enää he eivät välttämättä edes haluiaisi vankilaan, kun elämä palvelutalon ulkopuolella on niin mukavaa. Mutta kyllä he kaltereiden takanakin joutuvat olemaan, mutta sielläkin suunnitellaan uusia keinoja anastaa rikkailta ja antaa sitten köyhille.
Alun vastahankaisuus karisi ja ihan mielelläni luin Märthan, Stinan, Anna-Gretan, Neron ja Haravan touhuista. Aika kekseliäitä nämä palvelutalon pantterit! Mutta pitihän heidän aktivoida itsensä ja tuntea olonsa tarpeelliseksi.
Samalla kirja on oivaa ja sivaltavaa kritiikkiä nykyistä hoitolinjausta vastaan ja ihan oikeasti ravistelee ihmisten asenteita. Eivät vanhukset ole ongelmajätettä, joka pitää säilöä askeettisiin oloihin ilman virikkeitä odottamaan kuolemaa. Hoitajissakin on empaattisia ja ystävällisiä työntekijöitä ja sitten niitä, jotka ajattelevat vain omaa etuaan.
Takakansi lupasi, että kirja naurattaisi ääneen, mutta siihen se ei minun kohdallani yltänyt. Mutta olihan tuo ihan luettava tapaus, vaikkei suosikkilistalleni kiilaakaan.
Kakkua. kiitos! jäi loman loppuessa vielä kesken, mutta onneksi elämä jatkuu vielä loman jälkeenkin. Saatoin siis seikkailla eteenpäin keinutuolikoplan kintereillä ja jäädä vilkuttamaan Arlandan lentokentälle, kun viisikko lensi rahoineen päivineen Länsi-Intiaan. Keinutuolikoplan tarina ei lopu tähän, mutta saa nähdä, tuleeko jatko-osaan tartuttua joskus. Kun maailmassa on niin paljon houkuttelevampaakin luettavaa.
