Kurpitsa

Meillä on alakerran varastossa turhan työn säilömö. Eli vanha, iso jääkaappi täynnä aikaa sitten keiteltyjä mehuja ja hilloja. On tullut oltua ahkera, vaikkei olisi kannattanut. Varsinkin vuodelta 2012 on edelleen säilössä purkki ja pullo poikineen. Silloin oli tolkuttoman hyvä omenavuosi ja keittelin omenasoseita, -hilloja ja -mehuja viljalti yli oman tarpeen. Yli monen vuoden oman tarpeen. Mutta eihän niitä nyt toki poiskaan heitetä... ison työn tulosta ja onhan niihin sokeriakin työnnetty kilokaupalla.

Samassa kaapissa säilyttelemme pieniä vissypulloja ja Tallinnan tuliaisina saunajuomiksi tuotuja siidereitä, joita vielä hetkeksi riittää.

Koska jääkaappi on suuri ja päähäni on tullut tolkku, enkä säilö enää kesäisin lisää pulloja ja purkkeja kaapin uumeniin, siellä alkaa olla väljää. Siksipä sinne päätyi syksyllä kaiken kiireen keskeltä rauhallisempia aikoja odottamaan kesän ainoa suureksi varttunut kurpitsa. Siellä se kärsivällisesti jaksoi odottaa, että saisi oman osansa huomiosta Kotosen tädiltä. Mutta täti oli sydämetön ja jätti kasviksen huomiotta aina kaapilla saunan jälkeen pistäytyessään.

Kun kurpitsa alkoi katsella (todellakin!!) syyttävästi, oli vihdoin ryhdyttävä toimeen ja tehtävä siitä ruokaa. Jos siitä nyt enää oli syötäväksi... Katsotaanpa!

Isolla veitsellä kurpitsa halki - ei ollut mikään helppo homma - ja kas! Sisus on vielä aivan hyvä, terve ja raikkaankeltainen. Ulkopintaan syntyneet surusilmät olivat vain hätähuuto, että jos nyt et toimi, ei tarvitse toimia ollenkaan.

Vielä viimeinen väsynyt ja syyttävä katse suoraan sydämeen ja sitten nämä mustat silmät pääsivät tutustumaan kompostiastiaan sisältä päin.

Vaikka leikkelin ronskilla kädellä huonot kohdat pois, syötävää hedelmälihaa jäi vielä yllin kyllin. Osan pilkoin kuutioiksi, jotka keitetään keitoiksi ja osan viipaloin rouheiksi viipaleiksi uunipellille. Pelti uuniin 225 asteeseen 40 minuutiksi ja liha oli pehmennyt sopivasti ja oli helppo kaapia irti kuorista. Sen kun vielä sauvasekoittimella muussasi, niin herkullinen sose oli valmis käytettäväksi ruoanlaitossa.

Vakaa aikomus on keitellä sitä älyttömän hyvää kurpitsakeittoa, jota jo syksyllä 2016 tein. Mutta koska huushollissamme ei ollut sipulia, en päässyt sitä tekemään. Löysin netistä toisen ohjeen (alkuperäinen ohje Anna-lehden verkkosivuilta), joka pääsi testaukseen.

Kurpitsa-sinihomejuustokeitto

5 valkosipulinkynttä
700 g kurpitsaa kuutioina
2 rkl voita
ripaus cayennepippuria (ei ollut, jäi pois)
8 dl vettä tai kasvislientä
100 g sinihomejuustoa
(ripaus suolaa)

Sydämellinen valkosipuli <3

Hienonna valkosipulin kynnet.
Sulata voi kattilassa, hauduta siinä valkosipulia hetki, lisää kurpitsakuutiot, vesi (ja cayennepippuri). Anna kiehua niin kauan, että kurpitsa on kypsää ja pehmeää.
Soseuta keitto sauvasekoittimella.
Lisää joukkoon sinihomejuusto ja pyöräytä vielä sauvasekoittimella.
Kuumenna kiehuvaksi, tarkista maku ja lisää suolaa, jos koet tarpeelliseksi.

Ohje opastaa, että jos keitto on liian sakeaa, sen voi ohentaa vedellä. Mutta minun keittoni oli hyvin löysää, olisin toivonut siitä paksumpaa. En kuitenkaan käynyt sitä vehnäjauhoilla suurustamaan vaan annoin olla.

Keittoa ei voi syödä ilman hyvää leipää, joten olipa onni, että olin juuri paistanut ison kasan tuoreita sämpylöita! Taikinaan heitin vettä, hiivaa, suolaa, kaurahiutaleita, pellavansiemenrouhetta, kuorittuja auringonkukansiemeniä, hiivaleipäjauhoja, vehnäjauhoja ja valkosipulilla maustettua rypsiöljyä. Öljyn ostin joskus kauan sitten ajatuksena salaatinkastikkeista, mutta käyttämättä jäi. Nyt alkoi parasta ennen -päiväys paukkua, joten ajattelin ottaa liemen hyötykäyttöön, No huh - olikin tymäkkää ainetta ja sämpylöistä tuli vahvasti valkosipulisia. Ei haittaa, ovat silti hyviä.

Minkälaista se keitto sitten oli? Löysää kyllä, mutta aivan käsittämättömän hyvää. Nam, olisin voinut syödä koko kattilallisen kerralla!

Ohje opasti höystämään keiton sriracha-kastikkeella terästetyllä majoneesilla, mutta eihän meillä ollut kumpaakaan. Yritin koristella annokseni ranskankermalla, mutt se upposi löysän keiton läpi lautasen pohjalle.

Leipomisinto ei sämpylänpaistossa laantunut, joten paistoin vielä pullia ja kurpitsamuffineita. Muffineiden kanssa kävi hassusti. Taikina oli hyvin löysää ja pelkäsin niiden jäävän helposti liian raaoiksi. Kun ohjeen paistoaika (22 min) oli kulunut, tökin leivonnaisia tikulla ja tulin vakuuttuneeksi, että oli paras paistaa niitä vielä vähän. Kului toiset 20 minuttia ja vilkaisin vahingossa uunin suuntaan ja säikähdin. Muffinit olivat yhä uunissa!

No, eivät ne onneksi palaneet, pinta vain oli vähän kovahko.

Kun pikkukakkuset viettivät yön lasikannen alla, kosteus oli tasoittunut eikä pintakaan ollut enää kova. Sokeria näissä leivonnaisissa kuitenkin oli turhan runsaasti. Sitä jo aprikoin leipoessani, 3 dl kuulosti paljolta ja sitä se todellakin oli.

Pullanpaisto meni paremmin putkeen ja kun vielä tuunasin parista yksilöstä esimakua laskiaiseen, kahvileipä oli kohdallaan.

Oho, näin sitä päästiin kurptisasta sujuvasti laskiaispulliin... Sellaista se on, höpöttäjän elämä.

Auringosta itään ja kuusta länteen

Lienen ollut jotain kymmenen korvilla, kun kyläilin perheeni kanssa jossain vähän kauempien sukulaisen luona. Se oli jokin poikkeustapaus, sillä en muista sitä ennen enkä sen jälkeen vierailua samaan paikkaan. Mutta se kyläily jäi lähtemättömästi lapsen mieleen. Ensinnäkin taloudessa oli valtavan kokoinen hellyydenkipeä kissa. Kun istuin sohvalla, kissa kiipesi kintuilleni kehräämään. Se oli niin suuri, että se valui yli, se oli suurempi kuin lapsen syli. Samalla vieralulla saimme veljeni kanssa perheen tyttären vanhan satukirjan omaksi ja mukaan kotiin.

Ehkä luin sitä jo siellä ajankulukseni ja koska kirja jäi kesken, se annettiin meille. Vai saatiinko kirja muuten vain läksiäislahjaksi, sitä en muista. Mutta että kirjan tarinat olivat huiman jännittäviä ja kuvat niin taiten tehtyjä ettei tosikaan! Kuvittaja Björn Landström oli poiminut klassisista saduista kiehtovimmat ja tehnyt niihin kertomuksia tukevat taidokkaat kuvat. Monet monituiset kerrat istuin kirjan kanssa mielikuvituslennolla sadun maailmoissa ja vähitellen jotkut tarinat syöpyivät ikiajoiksi mieleeni.

Yksi tarinoista oli Peter Christen Asbjörnsenin ja Jörgen Moen jännittävä satu Auringosta itään ja kuusta länteen. Tarina siitä kuinkä jääkarhu teki köyhästä perheestä rikkaan, kunhan vain sai perheen nuorimman tyttären omakseen, kuinka tyttö uteliaisuuttaan pilasi onnen ja kuinka sinnikkäästi hän lopulta sai kaiken korjattua taas hyväksi.

Lahjaksi saatu kirja on edelleen vanhempieni kodin kirjahyllyssä. Se oli minun ja veljeni yhteinen, ei kummankaan ikioma. Siksi en voinut sitä omaksi ottaa. Onneksi kirjaston poistomyyntiin tuli tämä aarre ja olin kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja nappasin kirjan itselleni. Vaikkei kirja olekaan se alkuperäinen, tälle tuli heti tunnearvoa tuhannesti.

Mutta oikeasti tämä postaus ei kerro tuosta sadusta tämän enempää eikä kirjastakaan. Piti vain näin pitkän kaavan kautta selittää otsikon synty. Muuten tällä jutulla ei ole mitään tekemistä edellä kerrotun kanssa.

Onpahan vain ollut tolkuttoman kaunis talvisää jo pitkän aikaa. On nähty niin aurinkoa kuin kuutakin ja siitä muistui mieleen tuo muinainen kiehtova sadun nimi. Olen katsellut silmät soikeina auringosta itään ja kuusta länteen ja kaikkiin muihinkin ilmansuuntiin. Haltioituneen koko ajan. Kuinka kaunis voi Suomen talvi olla!

Viikko sitten sunnuntaina kävimme Luotojärvellä juoksuttamassa hoitokoiria. Pakkanen paukkui ja nipisteli poskia, mutta ei sitä huomannutkaan ihaillessaan luonnon upeutta. Niin seesteistä, rauhallista ja tyynen levollista. Mielikin rauhoittui.

Koirilla oli vauhti päällä, mutta meillä ihmisillä oli verkkaisempi tahti. Äiti oli reissussa, mutta mukaani ulkoilemaan sain kummitytön ja isän. Kuljimme kohti puiden takaa pilkistävää aurinkoa. Otin kohtuuttoman paljon kuvia ja vaikka olen jo kovalla kädellä karsinut, vielä niitä yllin kyllin riittää julkaistavaksikin.

Seuraavana aamuna sain koirien aamulenkillä ja työmatkakävelyllä ihailla ja ihmetellä kuun pimennystä. Sitä en edes yrittänyt kuvata, sillä kalustollani olisi saanut vain mustia tai harmaita kuvia. Kotimatkalla kävelin kohti valtavana köllikkänä asutuksen yläpuolelle kellunutta keltaista kuuta. Sitä yritin kännykän kameralla epätoivoisesti ikuistaa. Ei näytä ollenkaan niin maagiselta ja upealta kuin oikeasti oli.

Luonnossa on mystistä taikaa. Onni on asua täällä pohjoisessa, jossa vuodenajat vaihtelevat ja luonto tarjoaa hienoja näytelmiä!