Kolme yötä jouluun on...

...laskin aivan itse eilen...

Siis minä päivänä tätä laulua lauletaan? Huomenna, jos laskin eilen, että jouluun on kolme päivää? Ja lasketaanko siinä päiviä jouluaattoon vai joulupäivään, joka olisi vasta se oikea joulu? Jos joulupäivään, niin laulamispäivä on vasta ylihuomenna. Oli miten oli, tänään on kolme yötä jouluaattoon. Puuh! Huomenna on ylipitkä työpäivä tiedossa ja ylihuomennakin ihan normaali työpäivä.

Tämän viikonlopun aikana täti on yrittänyt valmistautua pian saapuvaan jouluun. Siivouspölyllä ja jauhontomulla on tädin vaaleanpunaiset silmälasit liattu ja tänään on ollut päivä täynnä tunteita ja tuoksuja. Suunnitelmat olivat hyvät ja mukavat, mutta kuten usein, jos odotukset ovat korkealla, alas tullaan kovaa ja rytinällä. Liika yrittäminen pilaa kaiken. Tänään pari väärin valittua sanaa ruokapöydässä pilasivat koko päivän. Kuinka sitä ollaankaan herkillä näin joulun alla? Tulkitaan äänensävyjä ja katseita, vaikkei niissä mitään tulkitsemista olisikaan.

Aamun aloitin viimeistelemällä pari joululahjaa toisten vielä nukkuessa. Ikuisuuskysymys tämäkin, että kuuluuko kummilasten sisaruksia muistaa joululahjalla? Olen ratkaissut asian tähän saakka siten, että jos ovat sukua, on muistettu, mutta jos eivät ole sukua, ei ole muistettu. Kummilapsia on yhteensä yhdeksän ja sisaruksia on yhteensä 20. Tarvittaisiin siinä paketti poikineen. Osa tästä joukosta on jo aikuisia ja aikuisia kummilapsia muistetaan pienesti, jos ollaan ylipäätään muuten tekemisissä. Jos aikuisesta kummilapsesta ei kuulu koskaan mitään, olen päättänyt (nyt), ettei kumminkaan tarvitse vaivautua. Oli se kyllä vaikea päätös.

Mutta yhden pienen kummitytön sisarille päätin vielä viime tipassa tekaista tumput. Tällaiset tuli. Ensimmäinen kuva on salaman kanssa kuvattu, toinen ilman... Väriero on huima!

Sitten kävin miettimään, että lapaset... Voiko tylsempää lahjaa lapselle olla! Yritin korjata tilanteen, paketoimalla samaan kääreeseen Pandan konvehteja. Sillä elämä on kuin suklaarasia!

Paketoimisessa vauhtiin päästyäni paperoin myös miehen veljelle Saksasta asti kiikutetun lintujen ruokintatalon. Ei muuten ollut maailman helpoin tehtävä! Paperina oli vuosi sitten itse painamaani puotipaperia.

Kun muu perhe heräili, lastauduimme autoon ja ajoimme kotikonnuille. Siellä sitten istahdettiin ruokapöydän ääreen ja siitä se sitten lähti... joulualamäki. Nyt haluaisin perua koko joulun. Jos joulunalussukuruokailussa vedetään hernekilo nenään, mitä mahtaa tapahtua juhlapäivänä? En haluaisi kokeilla. Varsinkin kun yhden kiukuttelu vaikutti toiseenkin ja lopulta kasvattaja koki musertavaa epäonnistumisen tunnetta. Ja kun kerran oli kiukustuttu ja mieltä pahoitettu, ei hyvästa kiukusta ja loukkaantumisesta haluttu päästää millään irti.

Teki mieli uhkailla jo kaikkien ostettujen joululahjojen palauttamisella, mutta koska olin vasta lukenut viisaan joulunovellin Kodin kuvalehdestä, en mennyt halpaan. Tuomas Kyrön novellissa Mielensäpahoittajan joulu sanottiin mm näin:

Sitten on tämä lasten kyttääminen. Joku totinen ihminen on kehitellyt valheen, että tontut siellä vahtaavat ikkunan takana jokaista sanaa ja tekoa. Pitää käyttäytyä kiltisti, että saa lahjoja. Kyllä on taas käsitetty perinjuurin väärin tämäkin asia. Nimittäin kiltisti pitää käyttäytyä siksi, että se on oikein. Kyttäämisestä seuraava kiltteys syntyy pelosta, kun se ihan oikea kiltteys syntyisi toisten ihmisten kunnioittamisesta.

No niinpä! Osaisipa sitä itsekin olla yhtä viisas kasvattaja!

Sen verran tiivis ohjelma oli tälle päivälle buukattu, että vaikka teki mieli jättää loput jouluvalmistelut sikseen, niin hammasta purren oli jatkettava.

Päivänvalon aikaan suuntasimme metsän kätköihin etsimään perheellemme oivaa joulupuuta. Siitäkin sanoo mielensäpahoittaja: Maailma on täynnä naisväkeä, jonka pitää tehdä laatikko juuri niin kuin isoisoisoäiti sen teki. Ja metsätyötaidottomat miehet samoilevat kuusikossa etsimässä puuta, jonka pitäisi olla niin symmetrinen, ettei luonto sellaista suunnittele.

No, meilläpä oli mukana veljeni, joka ei todellakaan ole metsätyötaidoton vaan hän oli tehnyt metsikössään savottaa ja vinkkasi, että sieltä mahtaisi löytyä meillekin mukavan topakka ja napakka latvakuusi. Koko perheen voimin ja veljeni ja kummitytön keralla suuntasimme siis synkkään metsään. Onneksi oli lunta!

Jokohan pian löytyy?

Olisiko se tämä?

Vai kuitenkin tämä?

Vai kaadetaanko joku noista?

Ensimmäinen oli kuitenkin paras!

Kun kuusipuu oli turvallisesti peräkärryssä, aloitimme äidin ja kummitytön kanssa hurjan karjalanpiirakkaurakan. Vähän perunaisia ja paljon riisisiä piirakoita syntyi sutjakasti, yli 200 piirakkaa kaikkiaan. Äiti kaulasi pohjia ja me kummitytön kanssa täytimme ja rypytimme.

Piirakanteossa jokaisella on oma malli. Minun piirakkani ovat pyöreämmän muotoisia ja kummitytöllä teräväpäisempiä. Tyttö onkin tosi fiksu ja teräväpäinen, minä taas olen pyöreämpi...

Kotiin lähdimme illan pimentyessä. Lunta tuiskutteli, joten nyt voi jo vähitellen alkaa uskoa, että joulu voisi olla valkea...

Tänään olisi vielä ollut mahdollisuus mennä kuulemaan Kauneimmat joululaulut. Omissa suunnitelmissani se oli, mutta kun kuulin, että esikoisen kummit ovat tulossa kylään, laulelut saavat jäädä. Sen harvan kerran kun meille joku tulee käymään ilman suurempaa syytä, on pysyttävä kotona!

Seuraavaksi kerraksi lupaan pestä silmälasini ja olla valittamatta turhista. Mutta kylläpä helpotti!