En etsi valtaa loistoa...

Jouluaatto oli täynnä joulun taikaa - aikuisenkin elämässä.

Mutta kertomus täytyy kuitenkin aloittaa jo aatonaatosta. Silloin kipaisimme tyttärien kanssa kauppaan aikomuksenamme suorittaa suurostokset jouluksi. Melkein viimetippaan homma jäi erinäisistä syistä johtuen. Menimme siis suurensuureen automarkettiin suurensuurin toivein. Kukkurakärrillisen aioimme muonaa hamstrata. Tai ainakin melkein.

Mutta hupsistakeikkaa, sama ajatus oli ollut monella muullakin ja kauppa tarjosi eioota melkein kaikkien ostoslapulla olleiden tuotteiden kohdalla. Onneksi sentään törmäsimme ostosreissulla kaupassa työskentelevään entiseen luokkatoveriini, joka kertoi yhden jos toisenkin tuskittelevan samoissa tunnelmissa. Harmi, hyvää tulosta olisi kauppa tahkonnut, jos eivät hyllyt olisi ammottaneet tyhjyyttään. Saimme oivan vinkin, että kannattaa suunnata shoppailemaan kilpalevan ketjun pikkumyymälään.

Niinpä sitten teimmekin ja muuten saimme ostokset ostettua, mutta laktoositonta kuohukermaa ei enää hyllyissä ollut eikä valkoisia marenkeja. Setä ajeli illemmalla omia menojaan ja löysi kuohukerman, mutta marenkeja jäi edelleen puuttumaan, kun en kelpuuttanut vaaleanpunaisia.

Aattoaamuna aikainen lintu korjasi madon. Eli heräsin ensin aamuvarhaisella lihapaistin tekoon ja kun lihat muhivat uunissa, porhallisin vielä saksalaiskauppaan suurin toivein pakkasen paukkuessa. Ja jippii! Löytyihän niitä valkoisia marenkeja! Tosin olivat hyvin piilotettuina vaaleanpunaisten ja keltaisten takana, mutta onneksi jokin ääni päässäni kehotti nostelemaan pusseja takarivistä näkösälle. Yhden pussin olisin tarvinnut, mutta kun suuri metsästys lopulta tuotti tulosta, en malttanut olla ostamatta peräti kaksi marenkipussia! Mihinkäs niitä sitten tarvitaan? No, se onkin jo toinen tarina.

Kaupasta ulos astuessani henkäisin ihastuksesta. Aamu oli valjennut ja taivas leiskui upeissa väreissä. Harmittelin, ettei kamera ollut mukana ja pistin rivakasti tossua toisen eteen, että ehtisin kotiin ja kameran varteen ennen kuin koko taivaan värikirjo olisi mennyttä. Parasta aamuruskoa en ennättänyt ikuistaa, mutta jotain sentään!

Kun paistikippo pääsi pois uunista, paistoin vielä makaroonilaatikkon sekä kuopuksen kanssa pyörittelemämme lihapullat. Nyt pitäisi olla jääkaapin sisuksissa niin runsaasti einettä, ettei ihan heti tarvitse hellan vieressä kauhan varressa seistä! Mutta tietenkin joulupuuro piti paistosten ohella hämmennellä, sehän kuuluu aaton perinteeseen.

Kun puuro oli popsittu ja keittiö siistitty, olikin hyvä aika rauhoittua kuuntelemaan joulurauhan julistus. Kotona näytti jo jouluiselta, sillä sillä aikaa kun täti touhusi keittiössä, setä ja jälkikasvu huolehtivat kuusen olohuoneeseen ja koristelluksi. Joululahjakasa puun juurella oli yltäkylläinen!

Kun kävin alakerran varastossa penkomassa esiin joulutavaroita, löysin myös viime vuodelta jääneitä hautakynttilöitä. Niiden kanssa samassa pussissa oli ylläripylläri. Sain nimittäin viime jouluna äidiltä hyasintti-isutuksen, ja sen lakastuttua ajattelin säilyttää sipulit ja tökätä ne kesällä ulos multaan. Ajatus oli kesällä tyystin unohduksissa enkä olisi sitä koskaan muistanut, ellei purkki olisi nyt löytynyt. Olin viskaamassa ruukkua roskiin ja sisusta kompostiin kun hieraisin silmiäni hämmästyneenä. Varaston nurkaan hylätyt sipulit puskevat esiin uutta elämää. Olmin kalpeina pimeyden keskellä heränneinä, mutta silti sinnikkäästi hengissä... vesitippaakaan ei purkkiin ole vuoteen tiputettu, joten uskomaton on elämän voima! Katsotaan nyt, jaksavatko ressukat vielä kukkiakin!

Kun monenpäiväinen hössötys nyt oli joulurauhaksi muuttunut, oli aikaa seurata pienten tirppojen touhuja lintulaudalla ja saksalaisen herkkumökin kimpussa. Tämä Hampurin lintumökki näyttää olevan täkäläistenkin tiaisten suosikki. Talia nakuttamaan ja siemeniä saalistamaan mahtuu yksi siivekäs kerraallaan ja luukulle on tauoton jonotus. Ihan tuli itsellekin hyvä mieli, kun oli onnistunut noin hyvää herkkua lentäville ystäville ostamaan.

Erikoisempi PERSpektiivi :)

Iltapäivällä pakkasimme rekeen ne paketit, jotka tontut olivat epähuomiossa kiikuttaneet väärään osoitteeseen. Parin paketinjättöpysähdyksen jälkeen vuorossa oli perinteinen vierailu isovanhempien haudoilla Kerimäellä. Omat kynttilänsä saivat niin äitini äiti ja isä kuin äidinisän isä, äiti ja veli.

Aikataulumme oli ollut niin väljä, että meille jäi  runsain määrin aikaa ennen toista perinnettä, eli jouluvesperiä. Ei se tosin ole ollut vesperi vuosikausiin enää, taitaa olla aattoillan hartaus nykyään. Sen verran napakka pakkanen hytisytti joulunviettäjiä, että ylimääräisiä kierroksia ulkona ei huvittanut harrastaa. Ajelimme kuitenkin kirkkorantaan maisemia ihailemaan.

Kirkkoa vastapäätä on kesäkahvila Kaivopirtti. Sen oven vieressä päivysti pakkasessa jäätävä tyyppi, vallan hyytävä herrasmies.

Kerimäellä on maailman suurin puukirkko. Upeat puitteet, mutta näin talvisaikaan niin kylmä paikka, että eipä aikaakaan, kun koko kirkkoväki kokisi saman kohtalon kuin Kaivopirtin gentleman. (Joulupäivän aamuna kello 7 isossa kirkossa kuitenkin pidetään joulujumalanpalvelus. Ja väkeä on yleensä paikalla runsain määrin. Mutta vaatetta on osattava pukea kuin naparetkelle konsanaan.) Aattoillan hartaus pidetäänkin ison kirkon kupeeseen rakennetussa talvikirkossa, jonne neuvoin tietä saksalaispariskunnalle samalla kun napsin valokuvia.

Olimme paikalla todella hyvissä ajoin ja kirkkosalissa istui ennen meitä vain kourallinen kansaa. Mutta jo varttia vaille h-hetkeä kaikki istuinpaikat olivat täpösen täynnä. Lisäpenkkejä kannettiin ja penkkirivejä tiivistettiin, joten tässä majatalossa oli loppujen lopuksi sijaa kaikelle kansalle.

Suuria yllätyksiä ei vesperissä koettu. Perinteinen sanoma, mihinkä se siitä muuttuisi. Mutta kun veisattiin virsi 31, mieli hämmästeli ja kapinoi. Sehän oli tuttu joululaulu En etsi valtaa, loistoa en kaipaa kultaakaan, ma pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan. Sävel oli tuttu, samoin laulun perusidea, mutta sanat eivät menneetkään niin kuin ne ovat aina menneet. Koko ajan piti virsikirjaa tuijottaa, ettei laulanut puutaheinää. Mitä varten pitää mennä vanhoja kunnon lauluja muuttamaan? Kyllä minä niin mieleni pahoitin... No, en pahoittanut, mutta kyllä asiasta riitti keskustelunaihetta pitkäksi aikaa vielä jouluruokapöydässäkin.

Kirkosta ajelimme maalle mummolaan. Sielläkin oli lahjapaljous kuusen alla.

Kirkkokahvit juotiin rauhassa ja kiirettä. Myöhemmin illalla oli tarjolla herkkua monenlaista, kun oli äiti laittanut kystä kyllä. Ei ole parempaa yhdistelmää kuin lanttu-, porkkana- ja imelletty perunalaatikko, karjalanpaisti, kinkku ja äidin sienisalaatti. Ihan nousee nytkin vesi kielelle, vaikkei ole nälkä hiukkaakaan. En kehdannut kahvi- ja ruokapöydässä heilua kameran kanssa vaan annoin senkin suhteen ihmiselle joulurauhan.

Illan pimennyttyä jo yöksi ajelimme vielä Savonrannan hautausmaalle viemään kynttilätervehdykset sedän isovanhemmille sekä appipapalle ja anopille. llman jalustaa pimeässä kuvaaminen ei onnistu. Sain aikaan enimmäkseen omituisia otoksia ja yhden hattivattikuvan, jonka ehkä esittelen joskus...

Kotiin palasimme iltamyöhällä ja täällä odottivat vielä avaamattomat lahjat kotikuusen alla. Emme ehtineet edes ulko-oven sisäpuolelle, kun piti vielä omassa kotipihassa kaivaa kamera esille. Paukkuva pakkanen oli koristellut kotipihankin juhla-asuiseksi.

Mitä niistä paketeista sitten paljastui? Se onkin toinen tarina se!