Koloveden kansallispuisto on ihan tuossa äärellään ja kun äitini täytti viimeksi pyöreitä vuonna 2015, hän piffasi pienen joukon meitä lähisukulaisia sähköveneretkelle norpan kotivesille. Norppaa ei nähty, mutta muuten kyllä henki salpautui hienoista näkymistä.
Veneilyn jälkeen patikoimme Nahkiaissalon luontopolun varrella olevalle nuotiopaikalle syöpöttelemään ja lopuksi halukkaat vielä kiersivät koko luontopolun. Meillä silloin kova kiirus muualle, mutta koska reitti oli niin mukavan oloinen, tuli siellä sitten heti kohta laukattua muutaman kerran uudelleen. Sitten tuli muita kiireitä ja juoksuja, joten Nahkiaissalon polut jäivät meidän osalta pikkuisen unholaan.
Nyt kun olemme noin kuukauden ajan sijaisvanhempina kuopuksen koiralapsille, olen yrittänyt keksiä viikonloppuihin sellaista tekemistä, joka vie nelivetomoottoreilta suurimman puhdin. Edellisen viikonlopun retki Pörö-peikon polulle oli oikein onnistunut, joten nyt houkuttelin sedän viemään meidän jälleen Nahkiaissaloon.
Sää suosi kun suunnistimme ohi Enonkosken Hanhivirran lossin kautta luontopolun lähtöpaikalle.
Kun saavuimme lossirantaan, lossi oli juuri menossa kohti vastarantaa. Siis piti pikkuisen odotella.
Ei kun menoksi! Varsinkin vanhemmalla koiralla oli hirmuinen kiire eteenpäin. Se ei höppänä ymmärrä, että mitä vikkelämmin polku porhalletaan, sen nopeammin on hauskuus lopussa. Meidän piti sedän kanssa kovasti toppuutella, varsinkin kun Nahkiaissalon polku on luokitukseltaan vaativa. Kiviä, kantoja ja juurakoita on polut pullollaan ja korkeuserojakin on ihan omiksi tarpeiksi.
Luonto oli kauneimmillaan ja monia kiehtovia yksityiskohtia ohitettiin vauhdilla. En viitsinyt koko ajan olla vaatimassa pysähdyksiä, kun toisilla oli niin kovat menohalut. Välillä tosin toppasin matkanteon ja nappasin jonkun kuvamuiston tältäkin reissulta.
Mustikanvarpujen vihreä väritys oli monin paikon muuttunut hyvin kauniiksi punerrukseksi. Imin sitä ihanuutta sieluni syvyyksiin ihan ahnehtien. Kaarnaiset männyt ja jäkälän harmaus tuon hehkuvan punerruksen kera... Parasta mahdollista taidetta!
Kun ensimmäisellä upealla näköalapaikalla hengähdimme hetken ja ihailimme maisemaa, kuului joutsenen törähtelevää ääntelyä. Siellä se kaukaisuudessa lensi lähellä järven pintaa. Minne lie matkalla tuo yksi yksinäinen?
Nuotiopaikalla ei enää ollutkaan "talon puolesta" puita. Näin olinkin muistellut jostakin lukeneeni, mutta uskoin kun puoliso oli toista mieltä. Makkarat jäivät paistamatta, mutta onneksi kahvit olivat termoksessa ja muutakin evästä oli varattuna.
Siinäkin mielessä oli hyvä, ettemme jääneet pidemmäksi ajaksi ruokaa kokkailemaan tuohon pysähdyspaikalle, sillä kaunis sää oli houkutellut polulle tosi paljon muitakin ulkoilijoita, joista valtaosalla oli mukana ihmisen paras ystävä. Nämä meidän haukkuherkät veijarit eivät ymmärrä kohteliaisuussääntöjä vaan louskuttivat leukojaan lajitovereilleen. Jopa lähelle patikoivat kaksijalkaiset piti haukkua pystyyn. Se on nolottavaa ja turhauttavaa, kun kielloista huolimatta pitää haukkua ja urista. Oikeasti nämä ovat hvyin kiltit koirat ja niin lempeät, että vaikka ne solmuun kiertäisi, niin eivät pahaa tekisi, mutta eihän sitä vieras voi tietää.
Se oli sellainen syysretki se. Mennessä olin ajatellut, että paluumatkalla ehdotan pientä mutkaa eli kotimatkaa mummolan kautta, mutta jotenkin olin kuitenkin niin ajatuksissani, että ehdotus unohtui. Ehkä sinne vanhempien luo ehtii jonain toisena viikonloppuna...
