Pääsiäisen ja pyhien jälkeen on eletty arkea. Ikä näkyy, niin tädissä kuin leikkokukissa. Toiset tulppaanit varistivat terälehtensä ja kuolivat pois. Toiset kuihtuivat kauniiksi.
Olen minä töiden tekemisen ja kukkien ihailemisen lisäksi tehnyt muutakin. Torstaina kävin työkaverin kanssa verenluovutuksessa. Se olikin minulla kymmenes kerta. Vasta. Ihan harmittaa, että aiemmin olin sellainen jänishousu, etten voinut kättäni ojentaa auttaakseni tuntemattomia. Verenluovutus kuitenkin on niin helppo tapa tehdä hyvää, että sen pitäisi olla ihan kansalaisvelvollisuus. Nyt annoin luvan käyttää vertani ja tietojani myös biopankissa. Ehkä voin auttaa myös sairauksien tutkimisessa ja parannuskeinojen löytämisessä.
Nyt luovuttajat saivat kahvien lisäksi puisen paistinlastan ja minä tosiaan siitä kymmenennestä luovutuskerrasta pisarapinssin.
Vihdoin sain loppuun luetuksi Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia -novellikokoelman. Tartuin siihen, kun sattumalta luin kirjasta ylistävät arvioinnit paristakin eri paikasta.
Kirjan tarinat pohjautuvat kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin. Lucia Berlin onkin elänyt hyvin värikkään elämän, josta materiaalia riittää kirjoitettavaksi. Minä vain en saanut kunnon otetta tämän alkoholismin kanssa kamppailevan, kolmesti naimisissa olleen neljän pojan yksinhuoltajaäidin ja kirjallisuudenopettajan kertomuksista.
Lucia Berlin kirjoittamat ja Kristiina Drewsin suomentamat tarinat ovat kuin satunnaisia tuntemattomien ihmisten keskustelukatkelmia, joita junamatkustaja kuulee paikallaan istuen. Joskus kuulija höristää uteliaana korviaan, mutta useimmiten sanat soljuvat korvasta sisään ja toisesta ulos samalla kun kuulija ajattelee omia asioitaan. En haltioitunut.
