Oliko se unta?

Eilisaamuna oli kevyt herätä. Vapaapäivä ihan keskellä viikkoa ja tapaaminen maailman äärissä asustelevan esikoisen kanssa luvassa iltapäivällä. Aurinko paistoi taivaalla ja omassa mielessä.

Setä jäi yötyön jälkeen nukkumaan, kun aamun valjettua painoin kotioven kiinni takanani ja suunnistin kohti kaupungin keskustaa. Piipahdin Citymarketissa ostamassa matkaevästä ja hyvissä ajoin ennen bussin lähtöaikaa päivystin jo linja-autoasemalla.

Savonlinjan kotisivuilta ostin jo aikaa sitten matkalipun. Miten ihmeessä raaskinkaan? Maksoihan se kokonaisen euron! Niin, ihan totta. Eli hinta oli suorastaan ilmainen. Bussikuskikin hauskasti veisteli matkan kalleudesta ja  kun vähän nolostelin, hän totesi, että aina jotakuta onnistaa.

Viisi tuntia matkustusta, kaksi bussinvaihtoa, kolme eri autoa ja neljä kuskia. Mutta evästä oli enemmän kuin jaksoin syödä...

... ja reissukäsityö edistyi tästä aloituksesta eteenpäin roimin harppauksin.

Neuloskellessani muistelin luvun alla olevaa Paula Havasteen kirjaa Tuulen vihat. Pikkuisen harmitti, etten ottanut pokkaria mukaani, sillä Kertten tarinan eteneminen olisi kiinnostanut kovasti. Kertomus sijoittuu 1100-luvulle ja Havaste osaa kuljettaa tarinaa niin, että lukija tuntee olevansa mukana tapahtumien keskipisteessä.

Auton vaihtojen pikaiset happihyppelyt mukavasti virkistivät matkustajaa, mutta kyllä penkissä kököttäminen jo alkoi työstä käydä ennen kuin saavuimme Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Esikoisen lento oli laskeutunut vain kuusi minuuttia myöhässä ja hän ennätti jo aulaan odottelemaan äitiään. Jälleennäkeminen oli niiin iloinen!

Esikoinen oli saapunut kotimaahan mukanaan kaksi suurta ja yksi pieni matkalaukku, 50 kiloa tavaraa. Ne meidän piti saada mukanamme hotelliin. Paikallisbussit kulkisivat, mutta tuon tavaramäärän kanssa bussiin ahtautuminen ei houkutellut. Pikaisen pähkäilyn jälkeen päädyimme hyppäämään taksiin ja tuossa tuokiossa olimme jo hotelli Flamingon pääovella.

Sen verran olin matkasta ja esikoisesta sekaisin, etten yhtään kuvaa hotellista ottanut. Mutta siistiä ja hienoa oli kaikkialla ja henkilökunta ystävällistä. Huoneemme oli seitsemännessä kerroksessa ja sieltä oli hienot näköalat kaupungin valoihin.

Otettuamme huoneen haltuumme suunnistimme etsimään ruokaa. Minulla oli yllin kyllin matkaevästä, mutta esikoinen oli matkustanut kevein eväin. Ja onhan kerran päivässä viisasta syödä jotain kunnollista, niin aina jaksaa paremmin. Annoin esikoisen valita ruokapaikan ja niinpä löysimme itsemme Steak House Parillasta.

Minä tilasin ylikypsää possua omenakompotilla ja uuniperunalla ja esikoisen valinta oli lihaburgeri. Annoksia odotellessamme saimme herkutella talon leivällä, jota ei laskutettu erikseen.

Nälkä oli sopivasti herännyt siinä vaiheessa kun annokset saapuivat. Ruokani ei kuvassa näytä ollenkaan niin herkulliselta kuin oikeasti ja nam, liha oli maukasta ja mureaa. Hyvä valinta!

Esikoisen annos oli niin syötävän näköinen, että melkein heräsi annoskateus...

Ruokalun jälkeen oli aika kiirehtiä seuraavaan hauskuuteen. Hotellin alakerrassa on eräänlainen paratiisi eli Flamingo Spa. Ensimmäinen vierailu uudessa, valtavan kokoisessa sokkeloisessa tilassa oli seikkailu sinänsä. Maksua vastaan saimme ranteisiimme rannekellomaiset pääsyliput, jotka toimivat myös vaatekaapin oven lukitussysteemeinä sekä rahapussina. "Kellotaululätkän" sisällä oli oletettavasti jonkinlainen monitoimimikrosiru, joka helpotti kylpylävierailua huomattavasti. Hauskaksi vitsiksi ranneke muuttui sillä, että lukemattomat kerrat yritimme siitä katsoa kelloa!

Vesipuiston puolella oli hurja meno päällä. lapsiperheet olivat löytäneet paikan. Kaikkialla oli porukkaa ja intoa täynnä pulikoivat lapset eivät paljon muita varoneet. Erilaisia altaita oli useita ja poreisiinkin oli mahdollisuus istahtaa keitettäväksi. Vesiliukumäkiä oli kolme. Isossa altaassa oli pitkä temppurata. Vesihyppyjä varten oli parikin ponnahduslautaa ja ihan oma allas tähän tarjoitukseen. Paras paikka oli suunnattomalla vauhdilla kiitänyt vesivirta, jossa uimavauhti kiihtyi hurjaksi, jos niin halusi. Vastavirtaan ei uiminen onnistunut... vaikka kuinka kauhoi, matka ei edistynyt. Suunta vei vain taaksepäin.

Onneksi vesipuistosta pääsi myös Spa-alueelle, jonne oli 18 vuoden ikäraja. Kun span ovesta astui, tuntui kuin olisi joutunut keskelle epätodellista satua. Alueen sisustus vei ajatukset tuhannen ja yhden yön tarinoihin, valaistus oli hämärä ja tunnelma rauhallisen seesteinen. Aika  pysähtyi. Mineraalivesialtaassa tai lämminvesialtaassa olisi voinut lillua loputtomiin. Saunoja oli neljä erilaista, mutta kokeilimme vain kristallisaunaa.

Kuvia ei tietenkään tästä paratiisista ole. Upeita näköaloja olisi ollut kuvattavaksi, mutta kukapa tykkäisi, jos toiset siellä kameroiden kanssa heiluisivat.

Kylpyläalueella oli kylttejä, että hoitolan puolella olisi hoitoaikoja vapaana. Siitä se ajatus sitten lähti. Tiiviin työtahdin ja vimmatun neulomisen jäljiltä on ikävää kireyttä havaittavissa niska-hartiaseudulla. Esikoinen on harrastanut voimailuliikuntaa elävän 17-kiloisen kahvakuulan kanssa, mutta vaikka siinä haba kasvaa, kiristystä lihaksiin kertyy helposti.

Esikoinen kävi kyselemässä vaihtoehtoja ja hintoja. Tyyriiltä kuulosti, mutta sauna ja lämpimät vedet olivat pehmittäneet tädin niin, ettei Fresh Neck -hoitoa voinut jättää kokeilematta. 40 minuutin odottelun jälkeen meidät istutettiin kylpyläalueella mukaviin tuoleihin ja jalat nostettiin metalliseen tiibetiläiseen seremoniakulhoon, jossa oli lämmintä vettä.

Suljimme silmämme ja hoito pääsi alkamaan. Ensin hoitajat kumisuttivat metalliastiaa lyömällä sitä jonkilaisella moukarilla. Ääni oli kuin kirkonkelloissa ja salaperäinen värähtely kulki jaloista päälakeen saakka. Tässä vaiheessa arki painui jonnekin kauas olemattomiin. Tuli tunne, että aikamatkasimme jonnekin kauas menneisyyteen, Terten 1100-luvulle tai vieläkin kauemmas.

Napakoin näpein nuoret naiset hieroivat käsivartemme, yläselkämme, hartiamme, niskamme, korvanlehtemme ja koko päämme. Äärimmäisen nautinnollista ja rentouttavaa, vaikka kipeitä kohtia löytyikin. Päätä hierottaessa kävi kyllä mielessä, että siinä meni retkeilykampaus, mutta menköön.

Hoitosessio päättyi seremoniakulhon kuminaan ja jalkojen kuivaamiseen. Lopuksi meidät johdatettiin rentoutumisalueelle, jossa meille tarjoiltiin lämmintä ja hyvää kamomillateetä ja raikasta vettä sekä edelliseltä päivältä (ystävänpäivältä) jääneitä suklaasydämiä. Siellä elämästä nauttiessamme en voinut olla miettimättä, oliko kaikki totta vai vain todentuntuista unta. Heräisinkö tästä ihan kohta?

Olihan siitä hemmotteluelämästä palattava takaisin todellisuuteen. Rentoutuneina ja hyvillä mielin poistuimme kylpylästä ja kiiruhdimme nopeasti kauppaan ostamaan iltapalaa. Uiskentelun jälkeen oli kupuihimme jo tullut tyhjää tilaa, joka vaati huomiota. Etelä-suomalaisessa hypermarketissa on sanalla sanoen älyttömästi enemmän valinnanvaraa kuin meikäläisissä kaupoissa, joissa niissäkin on ostettavaa enemmän kuin kukaan tarvitsee. Joten ei tarvinnut olla huolissaan. Iltapaa löytyi.

Pitkä päivä vaati veronsa ja täti hyytyi kymmenen korvilla. Esikoisen nykyisen kotimaan kellot kulkevat kaksi tuntia Suomen aikaa perässä, mutta niin vain nukahti lapsikin, vaikka tuskin kukaan kotonaan kahdeksalta käy nukkumaan.

Aamulla heräsin kunnon päänsärkyyn. Ehkä edellisen päivän hieronta sai kuona-aineet liikkeelle ja veden juontia olisi pitänyt harrastaan runsaammin. Onneksi on Burana! Nappi naamariin ja pian oli jysäristä jäljellä vain ikävä muisto.

Onneksi päänsärky väistyi takavasemmalle, joten runsas hotelliaamiainen ei aiheuttanut kylmänväreitä vaan ihastuneita huokauksia. On niin ylellistä, kun voi maistaa vähän tuota, pikkuisen tätä ja hyppysellisen jotain muuta. Rajana on vain vatsan tilavuus eikä ole viisasta ahtaa kupuaan ylenpalttisen killalleen. Siitä seuraa vain huono olo ja moraalinen krapula.

Ensin alkupalat ja pääruoka...

...sitten jälkipala.

Aamiaiselta suoraan suunnistimme Jumbon ostoskeskukseen etsiskelemään tädille patikkareppua. Kauppoja ja putiikkeja oli loputtomasti ja monessa kävimme sisällä. Jonkinlaisen järjen olimme mukaamme ottaneet, sillä turhanaikainen shoppailu jäi suorittamatta. Partioaitta, Stadium, Intersport ja Top Sport katsastettiin, mutta sopivaa reppua ei vastaan kävellyt. Edellisenä iltana jo pikaisesti katsastimme Haltin Outlet -myymälän ja sieltä jäi mielen päälle minulle pinkki retkeilyreppu ja esikoiselle pirteä Marianne-karkin värinen hengittävä sadetakki. Yön yli nukuttuamme totesimme, että nämä löydöt saisivat lähteä mukaamme.

Ostoksistamme onnellisina palasimme vielä yhden yön kotinamme olleeseen hotellihuoneeseen tekemään viimeiset pakkailut ennen kuin luovutimme huoneen.

Hotellin edestä hyppäsimme taksiin, joka vei meidät taas lentoasemalle. Perillä kuski toivotti meille hyvää matkaa ja hymyillen kiitimme. Eipä mies arvannut, että emme olleet lennolle lähdössä vaan bussilla takaisin kotikonnuille. Lyhyempi matka oli lähteä kotimatkalle lentokentältä kuin matkustaa ensin Helsingin keskustaan ja Kamppiin linja-autoasemalle.

Olimme kentällä niin hyvissä ajoin, että meillä oli mainiosti aikaa hörppiä kahvit ennen kotimatkaa.

Viisi ja puoli tuntia bussissa istumista ja olimme perillä määränpäässä. Lyhyt miniloma tuntuu siltä, ettei sitä oikeastaan tapahtunutkaan. Ehkä luulisin kaiken olleen ihanaa unta, ellei tuo esikoinen tuolla huoneessaan tyhjentelisi matkalaukkujaan. Ja veikkaan, että karu todellisuus tulee näkyväksi myös tiliotteella... Mutta oli se sen arvoista! Tällä reilun vuorokauden irtiotolla akut latautuivat tappiin saakka. Taas jaksaa!