Juhannusaatto 2020

Juhannus tuli ja meni koiralapsenlapsia hoidellessa. Kuopus teki pitkiä työpäiviä, joten koirat tulivat meitä ilahduttamaan. No... aattona Luotojärven rannalla olo oli enemmän nolo ja kiusaantunut, kun karvanaamat eivät malttaneet asettua aloilleen vaan hökälehtivät rauhattomina ja haukkuivat pystyyn kaikki muut juhannuksenviettäjät. Olimme varmaan häiriöksi, mutta emme silti älynneet poistua paikalta...

Aloitimme aaton vieton veljen saunamökillä olevalla grillikodalla. Se on oiva paikka laittaa retkigurmeeta ja viettää aikaa tulen äärellä.

Yritin rauhoittaa koiria antamalla niille järsittäväksi uudet luut. Vähän aikaa turret jaksoivat keskittyä syömiseen, mutta sitten piti taas alkaa vahtia ympärillä tapahtuvia asioita ja ihmisiä.

Meillä oli eväänä vain grillimakkarat, koska olimme jo kotona syöneet. Käly oli laittanut heille herkkueväät täytettyine herkkusienineen, joten vähän oli köyhän oloiset eväät meillä. Mutta ihan riittävästi oli yksi makkara ja äidin paistama räiskäle.

Juhannusaaton ihanin rauha lepäsi järven yllä. Oli niin tyyntä ja hiljaista.

Puolukan kukkia kuvatessa linssiludemuurahainen jäi myös kuvaan. Tarkennus sentään osui sinne minne pitikin, eli kukkiin.

Illalla kävimme kummitädin mökillä onnittelemassa syntymäpäiviään viettävää serkkua ja syömässä taivaallisen hyvää suklaakakkua. Pienessä mökissä oli sukua koolla niin paljon, että tunnelma oli kovin tiivis. Vaan sopu antoi sijaa ja kaikki mahtuivat mukavasti mukaan.

Kummitädin juhannusperinteisiin kuuluu kerätä ihana luonnonkukkakimppu laiturille. Sellainen ihanuus oli nytkin juhannuksenviettäjien ihasteltavana.

Ihana veljeni oli järjestänyt meille juhannuksen juhlijoille ohjelmanumeroksi juhannuskokon , joka onneksi voitiin polttaa, kiitos edellisen päiväisen rankkasateen.

Tädin mökille emme koiralapsia ottaneet, vaan jätimme ne autoon nukkumaan. Kokolle koiratkin saivat tulla mukaan. Nyt ne osasivat jo käyttäytyä paremmin, mitä nyt Laku yritti varoittaa meitä tulipalosta... Sen mielestä tuli oli jotenkin vaarallinen. Mutta kun se huomasi, että ihmiset eivät olleet siitä millänsäkään, koirakin rauhoittui.

Yötön yö. Keskellä yötä on valoisaa kuin päivällä.

Sinne jäi kokko vielä savuamaan, kun Kotosen väki koirineen pakkautui autoon ja suunnisti kohti kotia. Yölliset maisemat hivelivät silmiä. Auton ikkunan läpi koetin niitä poimia talteen kameralla.

Hyvää yötä! Huomenna on juhla ja juhannus!

Retkuilua Kouvolan kieppeillä

Rauhaisan aamun jälkeen Forresterin keula kääntyi kohti etelää ja pieni matkamme jatkui kohti alkuperäistä päämäärää. Jo varhain keväällä juttelin sedälle, että haluaisin Mustilan arboretumiin silloin, kun alppiruusut kukkivat. Setä syttyi ajatukselle ja sovimme, että kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna sinne ajelemme. Tarkoitus oli tehdä vain päivän reissu, mutta koska samaan viikonloppuun sattui lakkiaisjuhla Saarella, muutimme suunnitelmia lennosta ja säästimme kilometrejä, kun emme ajaneet välillä yöksi kotiin.

Koska olimme jo suunnilleen puolimatkassa, ei tarvinnut nousta ylös kukonlaulun aikaan ja silti olimme Elimäellä hyvinkin hyvissä ajoin. Parkkipaikalla oli tässä vaiheessa vielä hyvin tilaa, varsinkin kun jätimme auton vähän kauemmaksi puistosta. Palatessamme retkeltämme tilanne oli jo toinen ja autoja oli kaikkialla tiiviisti sumpussa.

Pienesti piti siis kävellä kohti puistokahvilaa, josta saimme ostaa liput alueelle.

Siilivaara!

Siellä pilkottaa makasiinirakennus... Pihalla oli valtavasti väkeä eikä läheskään kaikki kyllä malttanut pitää mitään koronavälejä, vaikka asiasta oli muistutuskylttejä ovilla. Kun itse yritimme pitää väliä edellä oleviin, jonoon etuiltiin kursailematta. Sen verran pontevasti etuilu tapahtui, että annoimme olla... eihän meillä vapaapäivänä ollut kiire minnekään.

Pääsylipputarra näkyvälle paikalle vaatteisiin ja pienen esitteen kanssa kohti arboretumin polkuja. Saimme vihjeen, että keltaisella merkityllä polulla olisi eniten näkemistä, joten sille suunnistimme.

Ihan ensin piti jonottaa pikkulaan ja siinä jonotellessa jo kuvasin kukkia.

Siisti hyyskä, jonne on rakennettu luiska pyörätuoleja tai rollaattoreja varten.

Palvelualueella oli kivoja pieniä yksityiskohtia, mm. tällaisia pölkkyihin tehtyjä istutuksia.

Lisää lemmikkejä!

Arboretumin alueen rakennukset ovat yksityiskäytössä, mutta niiden pihoille ja seinustoille perustetut istutukset ovat puiston vierailijiden ihasteltavissa.

Keltainen polku kierteli pitkin erilaisia havupuualueita. Kuusten lisäksi siellä kasvoi tuijia, pihtoja ja hemlokkeja. Koska blogipäivitys valmistuu viikkoja vierailun jälkeen, olen tehokkaasti onnistunut unohtamaan mitä missäkin kuvassa on... Se olisi tehtävä uusi muistinvirkistämisreissu!

Seuraavassa kuvassa olevat havut olivat ihanan pehmoisia ja näyttävätkin ihan pumpulisilta. Ihan kuin satua!

Hemlokit voivat kasvaa jättimäisen korkeiksi, mutta niillä on pikkuruiset kävyt. Oma kengänkärki on kuvassa antamassa vähän mittasuhdetta.

Kerkesin jo olla huolissani, että onkos niitä rhodorendroneita ollenkaan tällä polulla. Oli niitä! Ensin hyvinkin maltillisesti ja lopulta tosi paljon!

Luulen, että tänä vuonna kukinta ei ole niin runsasta kuin joskus aiemmin olen sattunut näkemään. Tai sitten emme sattuneet paikalle parhaaseen aikaan.

Mutta näissäkin kukissa riitti kuvattavaa. Jossain vaiheessa jo totesin sedälle, että ehkä minun ei ihan jokaista kukkaa tarvitse muistikortille ikuistaa...

Polku johdatti meidät pienelle hautausmaalle. Tänne on haudattu puiston perustaja A. F. Tigerstedt perheineen.

Juurikaan en tullut muistiin merkinneeksi puiden ja pensaiden tarkempia nimiä. Mutta seuraavana kelloalppiruusu:

Vaikka en meinannut malttaa irrottaa silmiäni alppiruusujen hurmaavista kukinnoista, älysin sentään ihastella upeaa Korean niemimaalta kotoisin olevaa huntuvaahteraa.

Mutta mitä ihmettä? Näkyy pystyyn kuollut puu ja sen oksilla elämää?

Kärhö on kiivennyt korkeuksiin!

Yllättäen metsässä näkyi hieman erikoisempia hahmoja... Emmi Hietalan haltiat ovat syntyneet XAMK:in muotoilijaopintojen opinnäytetyönä.

Haltioiden vierellä oli muutakin satumaista nähtävää.

Mm. nämä hervottoman kokoiset muurahaiset. Onneksi ne eivät liikkuneet... heh.

Vaikka douglaskuusi kokonsa puolesta tuntuukin ihan liioittelulta, se kasvaa metsässä kavereidensa kanssa ihan oikeasti. Tässä riittää puunhalaajalle halattavaa!

Polku jatkui kohti rakenteilla olevaa metsäistä istutusaluetta kohti. Tämä alue oli rakenteilla jo pari vuotta sitten, kun puistossa edellisen kerran vierailin, joten kiirettä ei ole suotta pidetty.

Alueella kasvoi kukkia, joiden nimistä minulla ei ole hajuakaan. Joku saattoi olla kuolanpioni tai sitten ei ollut... Nimettömyys ei kaunetta vähennä.

Yhdessä istutusryhmässä kasvoi riippahavu. Sellaisen haluaisin meidän pihan havupenkkiin kyllä.

Tässä vaiheessa kaikki polut vievät samaan suuntaan kohti kahvilaa.

Mutta vielä on matkan varrella monta ihasteltavaa kasvia ja kukkaa.

Taustalla valkoisena kukoistava höyhenpensas. Etualalla kuolanpioneja.

Sitten olikin kahvitauon paikka. Vitriinissä oli monenlaista herkkua, mutta päädyin porkkanakakkuun. Se oli oikein hyvä valinta.

Koska piha-alueella oli tungosta, kapusimme sedän kanssa makasiinirakennuksen ylimpään kerrokseen. Siellä saimme viettää rauhallisen kahvihetken ihan keskenämme.

Arboretum ei vienyt meistä kaikkia mehuja, joten houkuttelin sedän kanssani Kouvolaan Niivermäen luontopolulle. Tästä retkikohteesta olin lukenut uudesta Luontokohteet tutuksi -kirjasta, jonka on koonnut Pepe Frosberg, tietokirjailija, joka on tehnyt mm. Kansallispuistot tutuiksi -kirjasarjan. Uudessa kirjassa esitellään Savonlinnastakin keskusta-alueen luontoparatiisi Sulosaari.

Mutta nyt ei ollut tarkoitus kirjoittaa kirjaesittelyä, joten siirrytäänpä polun alkuun. Pari kilometriä pitkä polku lähtee kauppakeskus Veturin vierestä, joten jos liikkeellä on porukka, joista osa viihtyy ostoskeskuksen vilinissä ja toisille se on kauhistus, polku tarjoaa oivan vaihtoehdon kauppoja kammoavalle.

Kiersimme reitin myötäpäivään. Niinpä kuljimme ensin vanhassa kuusimetsässä ja nousimme portaita pitkin yhä ylöspäin.

Ihmeellinen puu, joka tuo pikemminkin mieleen norsun kärsineen.

Tätä karttaa en osaa lukea...

Käpyjemma puun juurella.

Poikkesimme polulta pistäytyäksemme luontotornilla.

Sinne siis! Tornin juurella oli kyltti, jossa kerrottiin tornin kestävän kahdeksen kiipeilijää kerralla. Tuli vähän hutera tunne... Miten se on testattu? Kuinka painavia torniin kiipeävät kahdeksan ihmista voivat olla?

Näköalat tornin huipulta eivät olleet meikäläiselle metsäläiselle kovinkaan kummoiset. Lisäksi torni tuntui huojuvalta ja epävakaalta, joten en tosiaankaan viihtynyt siellä metsämaisemia ihailemassa tovia pitempään.

Tornin jälkeen maasta alkoi muuttua kosteammaksi ja pian olimmekin suloisesti solisevan pienen puron äärellä.

Rentukoiden paras kukinta oli jo ohi, mutta vielä niiden kukista oli iloa.

Loppumatka taittui  valtavan kallioin vierellä ja täällä löytyi jo hyttysiäkin seuraa pitämään. Siksi piti pistää tassua toisen eteen rivakasti.

Polun varrelle sattui muutama rapakivi. Nyt laulu "Tilikin talikin, tikka se tanssii rannalla rapakivellä..." sai ihan uusia ulottuvuuksia.

Rapakiven jälkeen tupsahdimme takaisin sivistyksen pariin tuossa tuokiossa. Astuimme auringossa paahtuneeseen Avensikseen ja aloitimme kotimatkan. Olipa taas ollut kiva reissu!