Kimppakämppä

Vaikka otsikosta voisi muuta luulla, niin tulossa on jälleen kirjapostaus. Mutta ennen kuin päästään kunnolla asiaan, on jaettava vähän tulppaani-iloa tähän erikoiseen aikaan... Aikapohdintoja tulossa myöhemmin enemmän, keskitytään nyt vain näihin mukavampiin asioihin.

Kevät on tulppaanien aikaa ja useammankin puskan olen kauppareissulla napannut mukaan. En siis kaikkia yhtäaikaa vaan edellisten nuupahdettua on hankittu freesimpiä tilalle.

Kukkien lisäksi olen nappaillut kirjoja. Tosin niitä en osta kaupasta vaan lainaan kirjastosta. Nyt esittelyssä olevan opuksen bongasin kirjaston varattujen kirjojen hyllystä. Beth O'Learyn romaani Kimppakämppä vaikutti enemmän kuin lupaavalta, joten nakkasin oman varaukseni jonon jatkoksi. Eikä aikaakaan, kun jo oli minun vuoroni tutustua tähän uuteen kirjailijattareen ja hänen ensimmäiseen tuotokseensa.

Tämä chick lit -kirjallisuuden oiva edustaja on siinä mielessä harvinaislaatuinen, että kirjailija ei vielä ollut kirjailija sitä rustatessaan. Hän työskenteli kustantamossa lastenkirjallisuuden parissa ja kirjoitti Kimppakämpän työmatkoillaan kodin ja työpaikan välillä! Itsellänikin aivot sauhuavat kun tallustan vajaan neljän kilometrin työmatkaani mennen tullen, mutta pohdintani ovat yleensä työjuttuja, joista ei vetävää romaania saisi aikaiseksi. Eipä minusta kyllä olisi kirjoittajaksikaan, että siinä mielessä turha kadehtia tässä toisen matkoja Lontoon ruuhkissa.

Olen kyllä toivoton! Nuo esihöpinät ovat aina niin pitkät, ettei varmaan kukaan jaksa lukea varsinaiseen kirjaesittelyyn asti. Puuh. Mutta nyt asiaan!

Kirjan kansi ja nimi houkuttelivat. Kannessa Cosmopolitan hehkuttaa O'Learyn olevan seuraava Jojo Moyes. Kimppakämppä on jo sanana kutkuttava, alku- ja loppusoinnunkaltaisia tavuja sekä äänteellistä leikittelyä. Myös mielikuva kimppakämpästä on yleensä positiivinen, ainakin itselläni. Tosin päinvastaisiakin kokemuksia on kuultu ja yhteisasuminen voi olla yhtä helvettiä. Mitenhän tässä tarinassa?

Jakaisitko vuoteesi ventovieraan kanssa? Vaikka ette sängyssä yhtä aikaa olisikaan? Kariutunut ihmissuhde ja Lontoon kalliit vuokrat pakottavat Tiffyn miettimään epätavallisiakin asumisvaihtoehtoja.

Leon on yötyöläinen, joka viettää viikonloput tyttöystävänsä luona eli käyttää kotiaan vain nukkumiseen arkipäivinä, jolloin päivätyöläiset ovat työpaikoillaan. Leonin veli on joutunut vankilaan. Veli vakuuttelee syyttömyyttään, mutta asianajaja ei saa muutoksenhakukäsittelyä aikaiseksi. Koska juttu pitkittyy, Leon tarvitsee rahaa. Niinpä hän päätyy tarjoamaan asuntonsa vuokralle öisin ja viikonloppuisin.

Tiffy tarttuu Leonin tarjoukseen. Vuokrauksen hoitaa Leonin tyttöystävä, koska hän haluaa nähdä millainen nainen hänen kumppaninsa vuoteessa nukkuu. Nähtyään Tiffyn hän ei koe asemansa olevan uhattuna.

Kämppikset hoitavat viestinnän post-it -lapuilla. Tiffy on viesteissään hyvinkin värikäs ja monisanainen, Leonin tyyli on kuin sähkösanomaa. Tiffy ja Leon vuorottelevat kirjassa kertojina ja aluksi Leonin typistetty tyyli leipätekstissäkin ärsytti, sillä olla-verbit puuttuivat. Mitä pidemmälle lukeminen eteni, sen vähemmän sitä jaksoi huomioida. Kaikkeen näköjään tottuu.

Kirja ON ennalta-arvattava. Pääjuonen ohella kulkevat sivujuonetkin ovat ennalta-arvattavia. Mutta se ei tämän kirjallisuudenlajin romaanissa haittaa, pikemminkin se on plussaa. Välillä sitä kaipaa niitä onnellisia loppuja. Rönsyily pysyy hyvin hanskassa ja sivujuonet maustavat keitosta mukavasti. Tosin Tiffyn entinen miesystävä ei niin kovin mukava olekaan ja siinä kirjoittaja sukeltaa vakavampien asioiden äärelle.

Myös Leonin työ vakavasti sairaiden yksikön yöhoitajana tarjoilee kevyeen haukkapalaan tummempia sävyjä. Tosin tummuus taitaa olla ihan oman pääni sisällä, hoitokodissa sekä potilaat että henkilökunta ovat aika hulvattomia.

Kirjassa ei mitenkään erityisesti korostettu sitä, että Tiffy on naiseksi isokokoinen. Mutta keskivertoa pidemmän miehen puolisona ja pitkäksi venähtäneen tyttären äitinä minua suunnattomasti huvitti Tiffyn tuohtumus ihmisten intoon kommentoida hänen mittojaan.

"Minne tahansa menen, ehdin hädin tuskin astua huoneeseen, kun joku jo ilmoittaa minulle avuliaasti, että olen naiseksi erittäin pitkä."

Miksi se pitää mainita? Luuleeko kommentoija, ettei ihminen itse ole huomannut olevansa päätä pidempi muita? Olisiko yhtä korrektia kommentoida "Onpa siinä pullea täti!" tai "Onpas siinä sedällä väärät sääret!" tai jotain muuta yhtä älytöntä. Vai kommentoidaanko niitä? Itse olen joka suhteessa niin keskivertoa, ettei kenenkään tule mieleen avata suutaan ilmoittamalla, ettei minussa ole mitään päiviteltävää.

Mutta takaisin kirjaan!

Post-it -viestit ja toisen elämisen jäljet asunnossa saavat pikku hiljaa kämppikset kiinnostumaan toisistaan. Leonkin eroaa tyttöystävästään ja monenlaisten kiemuroiden kautta päästään siihen onnelliseen loppuun.

Älä tule paha kakku, tule kuppikakku! Sen nimistä kirjaa Tiffy on mukana kustantamassa. Beth O'Leary lienee hokenut Älä tule huono kirja, tule hyvä kirja... Mantra on tehonnut!

Lukuhetkiä

Kun käsiin sattuu hyvä kirja, lukeminen on mukavaa ja hyvin koukuttavaa. Jotenkin tuolla työpaikallani näihin tarina-aarteisiin törmää päivittäin. Lukuaikaa on aina liian vähän, mutta sille, mitä pitää tärkeänä, järjestetään aikaa ja mahdollisuus. Siksipä olenkin viime aikoina jättänyt turhempia asioita vähemmälle ja pötkötellyt pitkin pituuttani sängyllä kirja kädessä. Ehdin näköjään lukea enemmän kuin tänne niistä raportoida, mutta huitaistaanpa nyt pari kirjakärpästä yhdellä 

iskulla.

Kate Mortonin Kaukaiset hetket -kirja on odottanut yöpöydälläni jo kauan, viime vuoden puolelta saakka. Tämä vuonna 2015 ilmestynyt, Natasha Vilokkisen suomentama 727-sivuinen romaanijärkäle on saanut odottaa vuoroaan kiireellisemmin luettavilta uutuuksilta, joilla on vain kahden viikon laina-aika. Jotenkin huolestutti ottaa näin paksu Morton luvun alle, koska Paluu Rivertoniin -floppi oli vielä tuoreessa muistissa.

Mutta ei hätää. Kaukaisten hetkien tarina imi mukaansa eikä tarinaa tarvinnut kahlata viikkokausia. Jos olisi ollut aikaa, sen olisi hotkaissut parissa illassa.

Edien äidillä on menneisyydessään salaisuus, josta ei puhuta. Vaikka Edie on äitinsä kanssa läheinen, hän on autuaan tietämätön asioista, joita äidille on lapsena ja nuorena tapahtunut. Salaisuus haluaa kuitenkin paljastua ja vihjeitä paljastuu Edielle yllättäen sieltä ja täältä.

Edien äiti on evakuoitu lapsena Lontoon pommituksia pakoon maaseudulle Kentiin. Siellä hänet adoptoidaan kolmen nuoren naisen upeaan kotiin. Kodissa asuu myös naisten kuuluisa kirjailijaisä. Adoptoitu tyttö tuntee päässeensä henkiseen kotiinsa eikä haluaisi palata entiseen perheeseensä Lontooseen sodan päätyttyä. Edien isovanhemmat kuitenkin pakottavat tyttärensä takaisin kotiin. Sitten seuraa onnettomia tragedioita, joita ei koskaan selvitetä. Mutta menneisyyden haamut eivät halua vaieta ikuisesti...

Kuten muutkin Mortonin sankarittaret, myös Edie turvautuu kirjaston kokoelmiin salaisuuksia ratkoessaan. Se perustunee lapsuudessa opittuun käytäntöön, sillä Edien äiti on tuonut sairaalle tyttärelleen kirjastosta luettavaa. Yksi kirjoista tekee Edieen suuren vaikutuksen. Niin suuren, että se jopa vaikuttaa Edien ammatinvalintaan. Itseäni huvitti eniten juonen paljastus siitä, mitä varten kirjastonhoitajat ovat, heh.

Kaukaisten hetkien jälkeen matkustin mielikuvituksen siivin aivan toisenlaiseen todellisuuteen. Seuraava luettavani oli edellistä huomattavasti ohuempi, mutta tarina oli rankempi. Vaikka kyseessä oli romaani, tapahtumat perustuvat oikeasti elettyyn elämään ja holokaustin aikaan. Ei siis mitään kevyttä luettavaa tämä Heather Morrisin kirja Auschwitzin tatuoija.

Sisko luki kirjan jo ajat sitten, englanniksi. Hänen mietteitään voi lukea 365 kuppia kahvia -blogista, täältä (klik).

Luettuani siskon postauksen, arvelin, että tarina olisi liian koskettava, liian karu ja julma minulle.. Mutta luin sen kuitenkin ja olen hyvilläni, että luin. Kaiken kauheuden ja raakalaismaisuuden keskellä inhimillisyys voi pitää pintansa. Käsittämättömän julmuuden keskeltä voi selvitä elossa ja sieltä voi löytyä jopa elämänmittainen rakkaus.

Kirjassa sivuttiin keskitysleirin kauheuksia, mutta onneksi kirjailija ei nostanut niitä ykkösasiaksi. Kuoleman keskellä toivo säilyi.

On hyvä, että holokaustista puhutaan ja kirjoitetaan. Emme saa unohtaa niitä viattomia uhreja, jotka systemaattisesti tuhottiin pääasiallisesti Hitlerin ja Saksan kansallissosialistisen hallituksen toimesta. Uhrilukumäärät liikkuvat miljoonissa, mutta onneksi on näitä onnellisempiakin loppuja. Onneksi on ihmisiä, jotka kertovat meille, mitä keskitysleireillä ja ghetoissa oikein tapahtui. Ottakaamme opiksi ja pitäkäämme huoli, ettei sama pääse koskaan toistumaan!

Jos vielä juonesta lyhyesti:

Lale on slovakialainen nuori mies, joka lähtee vapaaehtoisena saksalaisten työleirille, koska jokaisesta perheestä jonkun pitää lähteä... Lale luulee näin pelastavansa muun perheen, mutta myöhemmin käy ilmi, ettei niin käynyt.

Lalen onneksi hänet poimitaan jonosta tatuoijan oppipojaksi ja lopulta hänestä tulee uusien vankien tatuoija. Hän siis tatuoi uusien vankien ihoon heidän numeronsa, nimiä ei leireillä käytetty. Vaikka työ on liukuhihnatyötä eikä tatuoijalla juuri ole aikaa kiinnittää huomiota tatuoitaviin (eikä se ole edes suotavaa), Lale sattuu katsomaan erään nuoren naisen silmiin ja rakastuu ensi katseesta.

Onko rakkaudella tulevaisuutta keskitysleirin kurjuudessa?

Jotenkin ihmeellisesti Lale ja Gita onnistuvat tapailemaan vartijoiden silmien välttäessä ja rakkaus syvenee. Kun naisten leirissä asuva Gita sairastuu lavantautiin, Gitan ystävät kiirehtivät kertomaan siitä Lalelle. Mies onnistuu hankkimaan Gitalle penisilliiniä ystävällisten paikallisten rakennusmiehien kautta ja Gita paranee. Nuoret onnistuvat sinnittelemään hengissä vuosien ajan pahamaineisella leirillä.

Kun sodan loppupuolella Auschwitz-Birkenaun leiri lakkautettiin, osa siellä olleista vangeista siirrettiin muille leireille ja loput tapettiin. Lale ja Gita olivat molemmat siirrettyjen joukossa, mutta he joutuivat eroon toisistaan. Mutta kuin sadussa he kuitenkin tapasivat myöhemmin Bratislavassa ja julmuuden keskellä alkanut rakkaus jatkui ja he menivät naimisiin.

Auschwitzin tatuoija oli rankkaa luettavaa, mutta onneksi siinä kuitenkin oli toiveikas ja onnellinen loppu. Kannatti lainata ja lukea!

Sitten olikin jo sunnuntai ja naistenpäivä. Ostin itselleni ja kaikille upeille naisille kimpun tulppaaneja ja paistoin helppoja muffineja, joihin upotin valkosuklaata ja mustikoita. Vietin päivää leppoisasti ja luin jo seuraavaa uutta kirjaa.

Beth O'Learyn ensimmäinen suomennettu romaani Kimppakämppä osoittautuikin vallan mainioksi opukseksi. Alussa vähän häiritsi pikkunokkeluus, joka oli ehkä tarkoituksetonta, mutta juoni kaappasii mukaansa eikä kirjaa haluaisi laskea käsistään... toisaalta harmittaa että tarina loppuu aivan liian aikaisin. Cosmopolitanin arviossa jo todetaan kirjoittajan olevan uusi Jojo Moyes ja allekirjoitan tämän.

Koska on pitänyt käydä töissä ja välillä nukkuakin, kirja on vielä vähän kesken. Mutta palaan siihen vielä, kunhan olen päässyt viimeiselle sivulle. Lisää lukuhetkiä siis tulossa myöhemmin.

Eräänä maaliskuisena lauantaina

Viime viikolla jouduin tekemään asian, joka harmittaa ihan vietävästi enkä tiedä, miten pitkään joudun sitä mielessäni märehtimään ennen kuin pääsen päätöksestä ja toiminnasta yli. Ai mitä?

No. Vuoden vaihtuessa kotomaan sää oli surkea. Pelkkää masentavaa mustuutta aamusta iltaan. Lisäksi meistä sedän kanssa tuntui, että arjessa on paljon asioita, joihin olisi hyvä saada etäisyyttä. Siitä se ajatus sitten lähti. Jospa aurinkolomalle...

Minä seikkailin matkatoimistojen nettisivuilla, haaveilin, unelmoin ja tein vertailuja. Löysin erittäin edullisen loistovaihtoehdon, joka toteuttaisi yhden monivuotisista haaveistani. Saisimmekohan lomaa yhtä aikaa sopivaan saumaan? Selvitimme tahoillamme ja jee! Onnistui! Siispä tuumasta toimeen ja matkavaraus sisään. Talven pimeimpänä hetkenä oli ihanaa tietää, että huhti-toukokuun vaihteessa olisimme nauttimassa auringosta, lämmöstä ja leppoisuudesta Kreetan saarella Agios Nikolaoksessa. Itseäni ilahdutti kaikkein eniten tieto, että pääsisin vihdoinkin käymään Spinalongan saarella, jonne Victoria Hislopin sydämeen käypä romaani sijoittui.

Ilo loman odotuksesta on melkein yhtä tärkeää kuin itse loma. Kuukauden verran ennätin leijua. Sitten alkoi kuulua huolestuttavia huhuja. Lakkotalven jälkeen uumoiltiin myös kunnallisen alan työehtosopimusneuvoitteluista kinkkisiä. Ja lopulta se pahin: Lakkonuhkan takia työnantaja ei saisi myöntää lomia juuri sille ajalle, kun meidän piti olla lataamassa akkuja.

Mitä sitten, kun loma on jo myönnetty? Onko työnantajalla oikeutta perua jo myönnetty loma? Tuntui, ettei oikein kukaan osannut vastata varmasti. Selvitin asiaa lukemalla vuosilomalakia ja KVTES:iä ja netin verkkokeskusteluja, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Työnantaja ehdotti palkatonta vapaata loman ajankohdalle. Se ei ole minulle vaihtoehto, puolen kuun palkan menetys olisi turhan iso lovi lompakkoon.

Lopulta ammattiyhdistyksen asiantuntijoilta tuli selkosuomella vastaus. Jos lomani ehtisi alkaa ennen lakkoa, saisin olla lomalla rauhassa. Mutta jos lakko alkaisi ennen lomaa, koko loma peruuntuisi automaattisesti. Tosin se, tuleeko lakkoa ylipäätään ja olemmeko me edes siinä mukana, on spekulaatiota. Riski olisi otettava itse.

Oma veikkaukseni on, että lakkoa ei tule. Kunnallisen alan työntekijät tuntuvat olevan pelkkä menoerä, jonka hyötyä ja potentiaalia ei tunnusteta. Ollaan palkkakuopassa eikä tikapuita tai turvaköyttä kukaan ole valmis meille ojentamaan. Eli kuoppaa kaivetaan vain syvemmäksi ja sanotaan, että se on ammatinvalintakysymys... 

Mutta vaikka en uskokaan lakkoon, en uskaltanut ottaa riskiä, ettei reissuun päästäisikään ja maksettu raha holahtaisi kankkulan kaivoon. Vaikka olin löytänyt hinnaltaan edullisen kahden viikon lomamatkan, sekin olisi kahdelta hengeltä maksanut toista tuhatta euroa. Ei sellaista rahaa halua heittää hukkaan. Jos lakko olisi perunut reissuun lähtemisen, ei menetettyjä euroja olisi mistään saanut pois. 

Eli sydän verta vuotaen peruin matkan viime torstaina siinä vaiheessa, kun maksettavaksi jäi vain matkatoimiston toimistokulut, jotka nekin ovat sivumennen sanoen ihan kohtuuttoman kokoiset. Rahan menetystä enemmän harmittaa unelman romahdus. Väsymyksen ja uupumuksen määrä tuplaantui kerralla. Tuntuu, ettei elämässä ole mitään mukavaa odotettavaa. Samaa tasaista arkea vain hamaan hautaan saakka. Mitä järkeä on olla olemassa?

Yksi motoistani on, että kaikella on tarkoituksensa ja tälläkin pettymyksellä on syynsä. Toistaiseksi en näe niitä syitä enkä osaa ajatella positiivisesti.

Ettei koko viikonloppu menisi pelkkään märehtimiseen, järjestin itselleni kiireisen lauantain. Ensin aamulla kävelin Taito Shopille loistavassa kevätsäässä. Siellä oli naistenpäivän etkot, tuote-esittelyjä (jotka ohitin laput silmillä), kakkukahvit ja Blockprinting-työpaja.

Mennessäni en ollut ihan varma, haluanko tehdä tiskirättiä tai kangaskassia... Niitä kun on kotona yllin kyllin jo ennestään. Aikani katseltuani halusin kuitenkin kokeilla ja päädyin sekoittelemaan värejä...

...ja kokeilemaan tiskirättien painamista. Rätit kun ovat kuluvaa tavaraa, niitä tarvitaan aina. Koska väriä oli paljon, painoin lopulta kaksi tiskiliinaa.

Alimmaisena ensimmäinen eli harjoitustyö. Toinen liina onnistui paremmin ja keltaiset täplät vihreiden viivojen välissä mielestäni oikein aateloivat työn. Tuli pääsiäisliina ja tykkään kovasti!

Painetut kuviot piti vielä silittää liinan alla kiinni alustaansa.

Valmista!

Sitten olikin aika katsella ihastelevin silmin ympärilleen. Kyllä oli taas silmäkarkkia kaikkialla!

Kahvipöydässä oli tarjolla herkkua myös kielelle.

Kakku hämäsi... se näytti mustikkaherkulta, mutta päällä olikin mustaherukkaa. Hämmentävää pistää lusikka suuhunsa ja maistaa muuta kuin oletti. Mutta hyvää oli, yllätyksestä huolimatta.

Askarreltuani ja kakut herkuteltuani poistuin kassan kautta ja kipittelin kotiin. Kävin siellä vain vaihtamassa vaatteet ja taas mentiin. Nyt ajelimme sedän kanssa Punkaharjulle. Kävin maksamassa Harjun Portilla ratamaksun ja vuokraamassa jääkiiturin ja voi vauhdin hurmaa! Setä viiletti retkiluistimillaan ja minä potkuttelin sydämeni kyllyydestä. Ihan hiki tuli, mutta olipa mukavaa!

Punkaharjulta kotiuduttuamme tein meille lounasta, perunamuusia ja lihapullia. Sitten jaksoikin taas mennä... Nyt kävelin elokuvateatteri Killaan katsomaan monta Oscaria voittanutta Parasite-elokuvaa. Ulkoilusää oli edelleen mainio.

Elokuvasta tiesin etukäteen aika vähän. Sen, että se kahmi Oscareita (Paras elokuva, Paras kansainvälinen elokuva, Paras ohjaaja ja Paras alkuperäiskäsikirjoitus), on eteläkorealainen ja K-16 ja saanut hämmentyneen kehuvia kommentteja sen nähneiltä ystäviltäni.

Ja juu, olihan se. Ehdottomasti näkemisen arvoinen, mutta myös erikoinen, yllättävä ja hämmentävä. Ehdin jo ihmetellä, miksi elokuvalla oli K-16 -luokitus, mutta selvisihän se. En kyllä ollenkaan ihmettele, että Oscareita ropisi.

Elokuvan jälkeen kävelin kotiin, jonne olikin ilmestynyt pari koirakaveria. Kuopus oli sairastunut rajuun vatsatautiin ja koirat tarvitsivat hoitoa. Kyllä mummukka hoitaa, mielellään. Olikin jo ollut tassuterapeutteja ihan ikävä. Loppuillan ohjelmassa oli Putous, sauna ja koiralenkki. Yhteen lauantaipäivään mahtui monenlaista. Sehän oli tarkoituskin, eli tämä suunnitelma toimi!