tiistai 24. syyskuuta 2019

Maailman pienin puukirkko

Maanantain Itä-Savossa oli iso juttu Punkaharjun Enanniemeen yhden miehen voimin nousseesta erikoisesta rakennelmasta eli koivupilkkeistä kasatusta kirkosta. Rakentaja on 82-vuotias Kyösti Kupiainen ja lehtijutussa hän toivotti kaikki tervetulleeksi kirkkoa katsomaan ja vaikka käyttämäänkin. Koska täti oli lomalla ja setä menossa vasta yöksi töihin, kyselin, josko voisimme mennä käymään... Pienen harkinnan jälkeen setä innostuikin ja ei kun menoksi...

Punkaharjulla piti ajella tien väärää laitaa tietöiden takia. Tuntui kummalta...


Punkaharjun kirkonkylältä käännyttiin ajamaan kohti Kesälahtea surkeassa kunnossa olevaa Kissalan tietä, mutta onneksi sitä ei tarvinnut ajaa kilometritolkulla. Enantie oli jo paljon parempikuntoinen. Enantieltä käännyttiin Sahilantielle ja silmä kovana tiirailtiin, että mistä se pilkekirkon tienviittaa oikein eteen tupsahtaisi. Juuri kun luulimme ajaneemme ohi, viitta löytyi.



Metsäautotien tapaista uraa ajettiin jonkun matkaa ja oooh! Siinä se oli! Mahtava ilmestys Enanniemen Kirkkovuorella.





Ripa auki ja ovesta sisään...




Rakennelmaan on mennyt pilkettä 50 mottia ja sisätiloissa on neliöitä noin 25.


Rakentajan puolesta kirkko on vapaasti käytettävissä hiljentymiseen tai jopa pienimuotoisiin juhliin. Olisikin oiva paikka vaikka häille tai ristiäisille, jos juhlavieraita ei olisi kovin paljoa. Sisälle ei nimittäin suuri sakki mahdu kerralla.



Alttaritaulu on vuodenaikojen mukaan elävä... vaikka koristeena oleva lasilintu taitaa hautoa pesässään läpi vuoden.











Ulkopuolella on jykevä pilkeaita ja sen taakse on tulossa lemmikkieläinten hautausmaa, jos vain lupa-asiat järjestyvät.




Pitäähän kirkossa kellokin olla. Pilkekirkon kellona toimii vanha vellikello.



Rakennelma oli niin hieno, etten hyytävästä syyspuhurista huolimatta olisi millään malttanut pois lähteä. Piti siis kiertää kirkko vielä ulkopuolelta.



Ikkunoihin on saatu mukavaa ilmettä ruuduttamalla lasit risuilla.



Kirkon vieressä olisi mainio makkaranpaistopaikkakin ja pilkkeitä riittäisi... Ehkä tuonne joskus voisi lämpimämmällä säällä eväsretken tehdäkin... Vieläköhän kirkon rakentajalla riittäisi intoa perustaa lähimaastoon retkeilyreitistöä..? Kävijoitä varmaan piisaisi!


Olen tähän postaukseen käyttänyt lähteenä Itä-Savo -lehdessä maanantaina 23.9.2019 julkaistua Matti Turtiaisen kirjoittamaa uutista. Siinä kerrottiin sellainenkin hauska anekdootti, että saman Puruveden rannalla sijaitsee nyt kaksi puukirkkoa: maailman suurin Kerimäellä ja maailman pienin täällä Enanniemessä Punkaharjulla.

Hienoa, että Itä-Savo uutisoi tämän rakennusprojektin valmistumisesta ja toivon, että ihmiset käyvät tätä uskomatonta rakennelmaa katsomassa. Sinne voisi vaikka jonkun vaivaisukon viedä, kävijät varmaan mielellään jonkun roposen jopa maksaisivat tämän nähtävyyden näkemisestä.

Sunnuntain kulttuurit

Kun mieli avoimena kulkee maailmassa, voi käydä niinkin, että sellaiselle päivälle, jolle ei ollut mitään suunnitelmia, muodostuu oikein mukavat menot. Sellainen päivä oli viime viikon sunnuntai.

Lauantai tuli ja meni tien päällä. Kuopus ja veljeni järjestivät meille sedän kanssa pistäytymisen Lahdessa ihan noin vain... Tai no, ei se nyt ihan niin yksinkertaisesti käynyt ja oli minullakin lusikkani sopassa. 

Eli kuopuksen ongelmana on ollut aikaiset työaamut, kun töissä pitää olla jo kuudelta. Työmatkaa on kuusi kilometriä eikä paikallisliikenne kulje. Kun on vielä ne karvalapsetkin aamulla lenkitettävä, heräämiset pyöräilykauden jälkeen alkaisivat olla vallan varhaisia. Tuli auton tarve. Ja Lahdesta löytyi sopiva, mieleinen menopeli kohtuullista korvausta vastaan. Veli, joka ymmärtää autojen päälle enemmän kuin keskivertopulliainen, soitti autokauppaan ja neuvotteli kuopuksen puolesta asian miltei valmiiksi. Sitä sitten melkein koko oman perheen voimin käytiin katsomassa ja mukaanhan se pieni punainen pippuri lähti... Autoliikkeen pihalla oli ajopeli poikineen ja yhden keulalla kellotteli kuvauksellinen vesipisararivistö. Tämä on ainoa kuvatodiste koko matkalta.


Siihen reissuun tärvääntyi koko lauantaipäivä, mutta sunnuntain ohjelmaa en juuri ehtinyt edes miettiä, kun se oli jo itsekseen muodostunut. Ensin käytiin isän ja äidin kanssa lounaalla Laitaatsillan ABC:llä ja iltapäivällä kapusin äidin kanssa Kuvalinnan portaita.


Olimme menossa katsomaan elokuvaa Downton Abbey. Minähän en ole yhtään tv-sarjan jaksoa nähnyt, joten olin ihan ummikko ja noviisi. Henkilöt olivat tyystin uusia ja uppo-outoja, mutta aikani katseltuani pääsin vähän jyvälle minäkin.


Maisemat olivat hienoja, talot upeita, musiikki miellyttävää ja juonikin ihan hauska. Näyttelijät olivat vallan mainiot, etenkin Maggie Smithin näyttelemä Violet Crawley. Että ihan miellyttävä tapa menettää Dowton Abbey -neitsyys... Tosin vaikutti siltä, että sarjaa aiemmin seuranneet saivat elokuvastakin enemmän irti.

Elokuvan loputtua kiirehdimme takaisin meille ja kahvipöytään. Isä ja äiti olivat menossa tuomiokirkkoon Jorma Hynnisen konserttiin ja minulla oli illan ohjelmassa Runoa, musiikkia ja ruisleipää Kulttuurikellarilla ystäväni ja esikoisen kummitädin kanssa.

Tarjolla oli ennen ja jälkeen esityksen LuomuMuhosen mainiota ruisleipää hyvillä höysteillä.


Linnan Lausujat olivat valmistaneet ohjelmaan monia ruoka-aiheisia runoja ja Laura Vartion haitarimusiikki lausuntaesitysten välillä sopi tunnelmaan kun nappi raksiin.


Kuultiin runoja mm. Iikka Muhoselta, Riikka Haloselta, Eeva Kilveltä, Eeva Heilalalta, Anja Poriolta, Sinikka Nopolalta ja monelta muulta. Välillä piti nauraa ääneen ja välillä kiersi vesi silmässä. Että tunteisiin kävi ja oli hienoa! Maire Makkosen esittämä Jaakko Tepon Hilma ja Onni oli vallan hykerryttävän hauska melankolisuudestaan huolimatta. Mainio oli myös Marja Hakkaraisen ja Marjatta Väyrysen tulkitsema Juhani Mäkelän Rouvien kesken. Ja ihan jokainen lausujista kantoi kunnon korren yhteiseen kekoon ja liikutti kuulijoiden sisintä. Olen niin hyvilläni, että tuli lähdettyä!

Viimeisenä runona kuultiin Aili Hakkaraisen Matkaeväitä. Se oli paras lopetus, mitä kuvitella saattaa. Tietenkään en muista runoa kokonaan, mutta ajatus oli se, että kun joku (äiti?) huolehtii lähtijälle (lapselle?) yhtä sun toista mukaan, lähtijä pyytää, että anna vain leipomasi lämmin leipä... Kaiken muun saa maailmalta.

Kiitos Linnan Lausujille ja ohjaaja Kaarina Lavoselle sekä tilaisuuden järjestäneille MTK-Savonlinnalle, Sääminki-Seuralle ja LuomuMuhoselle!

maanantai 23. syyskuuta 2019

Toinen puoli sydäntä


Viime syksynä luin Sofia Lundbergin esikoisteoksen Punainen osoitekirja ja lumouduin. Iäkkään Doriksen elämäntarina oli koskettava ja henkeäsalpaava seikkailu Ruotsista Ranskan kautta Yhdysvaltoihin ja takaisin Ruotsiin.

Nyt sain käsiini Lundbergin toisen teoksen, kirjan nimeltään Toinen puoli sydäntä.


Elin Boals on newyorkilainen menestyvä, työlleen omistautunut valokuvaaja, jonka aikuiseksi kasvanut tytär on muuttanut pois kotoa ja jonka mies on saanut tarpeekseen vaimonsa työstä - ei varsinaisesti työstä vaan siitä, kuinka paljon Elin on työnsä takia poissa kotoaan.


Elinin lapsuus oli jotain aivan muuta kuin suihkuseurapiirien kuvaamista ja vakavaraista, taloudellisesti huoletonta nykyelämää. Jotenkin vain on käynyt niin, ettei Elinin perhe Yhdysvalloissa tiedä Elinin menneisyydestä mitään - tai tietää, mutta vain Pariisista saakka ja väärinkäsityksiä ei ole oiottu.


Rakas lapsuudenystävä Ruotsista, Visbyn saarelta, lähettää Elinille kirjeen juuri kun perhe-elämä on pahimmin kriisissä. Lopulta Tom, Elinin puoliso, muuttaa pois pariskunnan yhteisestä kodista ja Alice, heidän tyttärensä tylyttää äitiään, että äidin salaperäisyys ja työnarkomania ovat hajoittamassa koko perheen. Fredrikin kirje nostaa kaikki muistot pintaan - niin hyvät kuin huonotkin.


Tässä romaanissa on samoja rakennusaineita kuin Lundbergin esikoisessakin. Ruotsista Ranskan malliuran kautta Atlantin taakse ja lopulta paluu kotikonnuille... Muuten tarina on kuitenkin eri. Sofia Lundbergin tyyli on mukaansavetävää ja koskettavaa. Lukija elää vahvasti mukana Elinin tunteissa.


Kirjan teksti on kaunista, ajatuksia avaavaa, koskettavaa.

"Kun lähdet, kaikki tähdet sammuvat. Sitten kaikki on mustaa,"
"Sitten sinun on oltava kuu ja heijastettava auringonsäteitä. Saat valoa pimeyteen. Älä ikinä unohda, että pimeyden takana on aina aurinko"



Elinin on lopulta kohdattava kaikki menneisyyden aaveet pelastaakseen avioliittonsa ja saadakseen tyttärensä kunnioituksen. Käy ilmi, ettei kaikki aikanaan mennytkään niin kuin Elin on aina luullut ja hän voi riisua painavan syyllisyyden taakkansa hartioiltaan. Paluu lapsuuden poluille ei ole helppo, mutta se kannattaa.


Yhteen elämään mahtuu paljon. Mistä tietää, että muistaa kaiken oikein?





Mä kirjan luin - siis viisi


Viime aikoina kirjat ovat vetäneet puoleensa tiukasti. Niinpä olenkin viettänyt pitkät tovit lukien mielenkiintoisia tarinoita, joten silmät ovat nyt ihan sikkaralla enkä meinaa kauas nähdä ollenkaan. Sellaista se on, kun vanhenee ja lihakset väsyvät... Myös silmien lihakset menettävät kimmoisuuttaan, vaikka niitä kovasti harjoitetaan joka päivä. Silti mukautuminen on aina vain hitaampaa. Koska näin on, nyt on luettava niin paljon kuin ikinä ehtii - jos vaikka jonakin päivänä näkökyky on tyystin mennyttä.


Richard C. Moraisin kirjan Herkullinen elämä olen ostanut aikoja sitten kirpputorilta lomareissulukemiseksi. Ei nyt sellaista lukulomaa tänä kesänä tullutkaan eikä tiedä milloin tulisi... Pitää siis reissukirjapinoa vajentaa lukemalla ihan kotona vähän kohtuullisempiin mittoihin.


Nimihän tässä kuulostaa vallan houkuttelevalta, mutta ilmeisesti en ennen ostopäätöstä edes vilkaissut takakantta. Ruokaromaani! Hui hiisi.


Intialaispojan kokkausseikkailut pitkin maailmaa eivät tosiaankaan ole ihan sitä, mihin samaistuisin ja jonka juoni imisi mukaansa. Mutta jotain vetoavaa tekstissa kuitenkin oli. Jos olisin enemmän kokkausintoilija, olisin varmaan vaipunut ekstaasiin mausteiden tuoksuja kuvitellessani, mutta nyt tunsin itseni kyyniseksi ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.



Mutta hei! Suomi mainittu! Sillistä en kyllä itse piittaa, mutta onhan se sentään jotain, että kaikkien aikojen parhaassa ruokaromaanissa mainitaan pikkuinen pohjoinen kotimaamme.


Hassan Hajin elämä on kertomus antaa uskoa siihen, että elämä johdattaa. Muitakin kuin minua - itsehän olen aina kummeksinut sitä, miten olen usein elämässä saanut juuri sitä, mitä olen ajatellut seuraavaksi haluavani... tosin toteutuneet haaveeni ovat olleet hyvin kohtuullisia eivätkä erityisen itsekkäitä, joten on uskottava, että jonkinlaista johdatusta on ollut. Sitä pienintäkään Lotto-voittoa en ole edelleenkään saanut... auttaisi ehkä, jos edes täyttäisin sen kupongin.


Jos nyt en Herkullista elämää kovin ihmeellisenä kirjallisena helmenä pitänyt, niin odotukseni olivat korkealla seuraavaan romaaniin tarttuessani. Elena Ferranten napolilaissarja on saavuttanut mainetta ja kunniaa ja kirjastosta kirjat ovat jatkuvasti lainassa. Minunkin piti ihan varata tämä ensimmäinen osa, vaikka se on ilmestynyt jo 2016.


Loistava ystäväni on hengästyttävä kuvaus kahden erilaisen tytön ystävyydestä sodanjälkeisessä Napolissa. Toinen on uhmakas villikko ja toinen hiljainen tarkkailija, mutta jokin salaperäinen voima saattaa tytöt yhteen ja solmii heidän kohtalonsa ystävyyden sitein. Elämä ei ole helppoa näillekään nuoriksi aikuisiksi kasvavilla italialaisneitosilla, mutta ystävyys kestää ja säilyy vaikka välillä yhteenkasvamisessa on myös kipukohtansa.


Kirja oli jotain ihan muuta kuin odotin. Jos en olisi muualta saanut kirjasta ylistävää palautetta, en takakannen perusteella olisi tätä lukupinooni poiminut.


Luen ehdottomasti sarjan seuraavatkin osat, vaikka en Elenan ja Lilan tarinaan ihastunutkaan ihan niin paljon, kuin annoin itselleni etukäteen luvan odottaa. Etukäteisrummutus saattoi saada aikaan epärealistisia odotuksia... Mutta Ferrante on taitava tekstintekijä, jolla on oikeita ajatuksia päässään eli ei pelkkää haihattelua. Nokkelasta suomennoksesta vastaa Helinä Kangas.


Seuraavassa lukukokemuksessani ei sitten ollut haihattelusta hajuakaan. Kirja oli hyvin nopealukuinen, mutta vaikea unohtaa. Isi, mihin mennään on ranskalaisen TV-käsikirjoittajan, kirjailijan ja elokuvantekijän raa'an paljas tilitys tunteista, joita kahden kehitysvammaisen isänä tuntee ja ajatuksista, joita ajattelee. Kyse ei tosiaankaan ole romanttisesta hymistelystä ja pinnan kiillotuksesta vaan mennään ihan niihin alhaisempiinkin tuntemuksiin.


Itsekin olen ajatellut, että kehitysvammaisilla on täsmälleen sama oikeus syntyä tähän maailmaan ja elää hyvä elämä. Oli kuitenkin suuri onni saada kaksi tervettä lasta. Samaa onnea ei suotu Fournierin perheeseen. Vaikka Jean-Luis kirjassaan pyytääkin pojiltaan anteeksi sitä, ettei osannut olla hyvä isä, tekstistä paistaa läpi, että hän oli kuitenkin riittävän hyvä. Hän yritti. Jokainen vanhempi väsyy ja turhautuu joskus, mutta entäs kun tietää, ettei se lapsi tästä kehity... eikä nouse omille jaloilleen ja ala elää omaa lapsuudenkodin ulkopuolista elämää.


Tämän kirjan luettuani ymmärrän vielä enemmän olla onnellinen äiti. Lasteni kanssa voi keskustella tasaveroisesti, nauraa ja laskea leikkiä. Tehdä asioita yhdessä. Ymmärrän iloita siitä, että lapseni osaavat tehdä päätöksiä, osaavat perustella näkökulmansa, pystyvät opiskelemaan, hoitamaan kotiaan, tekemään työtä, maksamaan veroja ja kantamaan kortensa kekoon kotimaan ja maailman hyväksi. Ei heidän elämänsä ehkä mene sitä rataa, kuin olin ajatellut, mutta eihän sen tarvitsekaan. He ovat itsenäisiä aikuisia, joilla on kyky ja valta päättää itse omasta elämästään. Se on suuri onni.




Jos Ferrantet pitää kirjastosta varata, ei kyllä Kate Mortoninkaan kirjoja usein hyllyistä löydä. Siksi voinkin onnitella itseäni, että älysin muutama vuosi sitten kirjamessuilla tarttua hyvään tarjoukseen ja ostaa kympillä kolme kunnon lukuromaania. Kaksi pokkareista oli Mortonia, yksi Lucinda Riley. Mortonin ensimmäisen nappasin luettavaksi äskettäin (juu, pitkän säilytyksen jälkeen).


Salaisuuden kantaja oli ensimmäinen ikinä lukemani Kate Morton. Se olikin ihan uskomaton tarina! Juoni sukkuloi sujuvasti kolmessa eri ajassa ja yleensähän en sellaisesta poukkoilusta tykkää, mutta tässä tapauksessa tyyli kuitenkin toimi.


Juoni on kiehtova punelma, josta yhden, aika merkittävän, säikeen arvasin etukäteen. Ihmisen menneisyys vaikuttaa vahvasti nykypäiväänkin ja jos kauan sitten on tapahtunut isoja asioita, joista ei puhuta, salaisuuksien paino voi käydä raskaaksi. Hyväkin tarkoitus voi kääntyä itseään vastaan ja haihatteleva päiväuneksija saattaa keittää karvaan sopan. Onneksi loppu on onnellinen, muuta ei voinut odottaakaan.


Kirjassa nousee vahvasti esiin perheen voima ja lasten lojaalius vanhempiaan kohtaan. Tosin nuori Dorothy ei korvaansa lotkauttanut vanhempiensa toiveille, mutta hän ottikin sitten elämänsä suunnan omiin käsiinsä vähän liian suurin luuloin. Vivienin lapsuuden onnettomuus luo loimen hänen tulevaisuudelleen ja kohtalo johdattaa nämä eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat nuoret naiset asumaan samalle kadulle. Tuskin he koskaan tapaisivatkaan ilman Dollyn päiväunia, mutta kohtalo kieputtaa heidän elämänsä tiukasti samaan vyyhteen. Mitä sitten tapahtuu...? Enpä kerrokaan, etten pilaa kenenkään lukuelämystä. Tähän kirjaan todella kannattaa tarttua, vaikka tosin voi mennä yöunet, kun ei malta lopettaa lukemista illan tullen... Älkääkä sitten sanoko, etten varoittanut!


Viides kirja on vielä niin hyvin muistissa, että se saa ihan oman postauksensa tuokion kuluttua. Pysykäähän kuulolla!