Viime aikoina kirjat ovat vetäneet puoleensa tiukasti. Niinpä olenkin viettänyt pitkät tovit lukien mielenkiintoisia tarinoita, joten silmät ovat nyt ihan sikkaralla enkä meinaa kauas nähdä ollenkaan. Sellaista se on, kun vanhenee ja lihakset väsyvät... Myös silmien lihakset menettävät kimmoisuuttaan, vaikka niitä kovasti harjoitetaan joka päivä. Silti mukautuminen on aina vain hitaampaa. Koska näin on, nyt on luettava niin paljon kuin ikinä ehtii - jos vaikka jonakin päivänä näkökyky on tyystin mennyttä.
Richard C. Moraisin kirjan Herkullinen elämä olen ostanut aikoja sitten kirpputorilta lomareissulukemiseksi. Ei nyt sellaista lukulomaa tänä kesänä tullutkaan eikä tiedä milloin tulisi... Pitää siis reissukirjapinoa vajentaa lukemalla ihan kotona vähän kohtuullisempiin mittoihin.
Nimihän tässä kuulostaa vallan houkuttelevalta, mutta ilmeisesti en ennen ostopäätöstä edes vilkaissut takakantta. Ruokaromaani! Hui hiisi.
Intialaispojan kokkausseikkailut pitkin maailmaa eivät tosiaankaan ole ihan sitä, mihin samaistuisin ja jonka juoni imisi mukaansa. Mutta jotain vetoavaa tekstissa kuitenkin oli. Jos olisin enemmän kokkausintoilija, olisin varmaan vaipunut ekstaasiin mausteiden tuoksuja kuvitellessani, mutta nyt tunsin itseni kyyniseksi ulkopuoliseksi tarkkailijaksi.
Mutta hei! Suomi mainittu! Sillistä en kyllä itse piittaa, mutta onhan se sentään jotain, että kaikkien aikojen parhaassa ruokaromaanissa mainitaan pikkuinen pohjoinen kotimaamme.
Hassan Hajin elämä on kertomus antaa uskoa siihen, että elämä johdattaa. Muitakin kuin minua - itsehän olen aina kummeksinut sitä, miten olen usein elämässä saanut juuri sitä, mitä olen ajatellut seuraavaksi haluavani... tosin toteutuneet haaveeni ovat olleet hyvin kohtuullisia eivätkä erityisen itsekkäitä, joten on uskottava, että jonkinlaista johdatusta on ollut. Sitä pienintäkään Lotto-voittoa en ole edelleenkään saanut... auttaisi ehkä, jos edes täyttäisin sen kupongin.
Jos nyt en Herkullista elämää kovin ihmeellisenä kirjallisena helmenä pitänyt, niin odotukseni olivat korkealla seuraavaan romaaniin tarttuessani. Elena Ferranten napolilaissarja on saavuttanut mainetta ja kunniaa ja kirjastosta kirjat ovat jatkuvasti lainassa. Minunkin piti ihan varata tämä ensimmäinen osa, vaikka se on ilmestynyt jo 2016.
Loistava ystäväni on hengästyttävä kuvaus kahden erilaisen tytön ystävyydestä sodanjälkeisessä Napolissa. Toinen on uhmakas villikko ja toinen hiljainen tarkkailija, mutta jokin salaperäinen voima saattaa tytöt yhteen ja solmii heidän kohtalonsa ystävyyden sitein. Elämä ei ole helppoa näillekään nuoriksi aikuisiksi kasvavilla italialaisneitosilla, mutta ystävyys kestää ja säilyy vaikka välillä yhteenkasvamisessa on myös kipukohtansa.
Kirja oli jotain ihan muuta kuin odotin. Jos en olisi muualta saanut kirjasta ylistävää palautetta, en takakannen perusteella olisi tätä lukupinooni poiminut.
Luen ehdottomasti sarjan seuraavatkin osat, vaikka en Elenan ja Lilan tarinaan ihastunutkaan ihan niin paljon, kuin annoin itselleni etukäteen luvan odottaa. Etukäteisrummutus saattoi saada aikaan epärealistisia odotuksia... Mutta Ferrante on taitava tekstintekijä, jolla on oikeita ajatuksia päässään eli ei pelkkää haihattelua. Nokkelasta suomennoksesta vastaa Helinä Kangas.
Seuraavassa lukukokemuksessani ei sitten ollut haihattelusta hajuakaan. Kirja oli hyvin nopealukuinen, mutta vaikea unohtaa. Isi, mihin mennään on ranskalaisen TV-käsikirjoittajan, kirjailijan ja elokuvantekijän raa'an paljas tilitys tunteista, joita kahden kehitysvammaisen isänä tuntee ja ajatuksista, joita ajattelee. Kyse ei tosiaankaan ole romanttisesta hymistelystä ja pinnan kiillotuksesta vaan mennään ihan niihin alhaisempiinkin tuntemuksiin.
Itsekin olen ajatellut, että kehitysvammaisilla on täsmälleen sama oikeus syntyä tähän maailmaan ja elää hyvä elämä. Oli kuitenkin suuri onni saada kaksi tervettä lasta. Samaa onnea ei suotu Fournierin perheeseen. Vaikka Jean-Luis kirjassaan pyytääkin pojiltaan anteeksi sitä, ettei osannut olla hyvä isä, tekstistä paistaa läpi, että hän oli kuitenkin riittävän hyvä. Hän yritti. Jokainen vanhempi väsyy ja turhautuu joskus, mutta entäs kun tietää, ettei se lapsi tästä kehity... eikä nouse omille jaloilleen ja ala elää omaa lapsuudenkodin ulkopuolista elämää.
Tämän kirjan luettuani ymmärrän vielä enemmän olla onnellinen äiti. Lasteni kanssa voi keskustella tasaveroisesti, nauraa ja laskea leikkiä. Tehdä asioita yhdessä. Ymmärrän iloita siitä, että lapseni osaavat tehdä päätöksiä, osaavat perustella näkökulmansa, pystyvät opiskelemaan, hoitamaan kotiaan, tekemään työtä, maksamaan veroja ja kantamaan kortensa kekoon kotimaan ja maailman hyväksi. Ei heidän elämänsä ehkä mene sitä rataa, kuin olin ajatellut, mutta eihän sen tarvitsekaan. He ovat itsenäisiä aikuisia, joilla on kyky ja valta päättää itse omasta elämästään. Se on suuri onni.
Jos Ferrantet pitää kirjastosta varata, ei kyllä Kate Mortoninkaan kirjoja usein hyllyistä löydä. Siksi voinkin onnitella itseäni, että älysin muutama vuosi sitten kirjamessuilla tarttua hyvään tarjoukseen ja ostaa kympillä kolme kunnon lukuromaania. Kaksi pokkareista oli Mortonia, yksi Lucinda Riley. Mortonin ensimmäisen nappasin luettavaksi äskettäin (juu, pitkän säilytyksen jälkeen).
Salaisuuden kantaja oli ensimmäinen ikinä lukemani Kate Morton. Se olikin ihan uskomaton tarina! Juoni sukkuloi sujuvasti kolmessa eri ajassa ja yleensähän en sellaisesta poukkoilusta tykkää, mutta tässä tapauksessa tyyli kuitenkin toimi.
Juoni on kiehtova punelma, josta yhden, aika merkittävän, säikeen arvasin etukäteen. Ihmisen menneisyys vaikuttaa vahvasti nykypäiväänkin ja jos kauan sitten on tapahtunut isoja asioita, joista ei puhuta, salaisuuksien paino voi käydä raskaaksi. Hyväkin tarkoitus voi kääntyä itseään vastaan ja haihatteleva päiväuneksija saattaa keittää karvaan sopan. Onneksi loppu on onnellinen, muuta ei voinut odottaakaan.
Kirjassa nousee vahvasti esiin perheen voima ja lasten lojaalius vanhempiaan kohtaan. Tosin nuori Dorothy ei korvaansa lotkauttanut vanhempiensa toiveille, mutta hän ottikin sitten elämänsä suunnan omiin käsiinsä vähän liian suurin luuloin. Vivienin lapsuuden onnettomuus luo loimen hänen tulevaisuudelleen ja kohtalo johdattaa nämä eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat nuoret naiset asumaan samalle kadulle. Tuskin he koskaan tapaisivatkaan ilman Dollyn päiväunia, mutta kohtalo kieputtaa heidän elämänsä tiukasti samaan vyyhteen. Mitä sitten tapahtuu...? Enpä kerrokaan, etten pilaa kenenkään lukuelämystä. Tähän kirjaan todella kannattaa tarttua, vaikka tosin voi mennä yöunet, kun ei malta lopettaa lukemista illan tullen... Älkääkä sitten sanoko, etten varoittanut!
Viides kirja on vielä niin hyvin muistissa, että se saa ihan oman postauksensa tuokion kuluttua. Pysykäähän kuulolla!
