sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Housut, hame, kengät ja kipot

Hui miten huimasti aika rientääkään! Lomaviikon sunnuntaista on kulunut jo viikko enkä ole ennättänyt edes postata loman kirppislöydöistä mitään. Tilanne on korjattava hetimiten!

Kuten jo kerroin, Helsingin kirppareilta en juuri tehnyt löytöjä. Mutta kun sunnuntaina Savonlinnassa kummitytön kanssa päädyimme Kympintorille, johan alkoi ostettavaa löytyä!


Kukkien suojaruukut nappasin talteen saa ottaa -kärrystä. Eivät siis maksaneet pennin pyörylää nämä ja ainahan niitä tarvitaan.


Riihimäen lasin, Erkkitapio Siiroisen Barokki-sarjan pieni kulho irtosi kahdella ja puolella eurolla. Äiti ja isä ovat saaneet tätä sarjaa häälahjaksi ja edelleen minä sain heiltä lahjaksi sarjan ison tarjoilulautasen.

Vähän kyllä pohdin, että ostanko... kippoa ja kuppia on kaapit kukkuroillaan. Mutta ostin, kun onhan se kiva, että lautaselle on pari samasta sarjasta ja arvelin, että hintakin on kohtuullinen. Kun sitten kotona kurkkailin, mitä nämä samat kipot maksavat Huuto.netissä ja Tori.fissä, tulin tyytyväiseksi. Siellä näistä samaisista jälkiruokakupeista pyydetään 5 - 10 euroa kipaleelta. Tosin ovat edelleen myynnissä, jotta voi pyyntihinta olla aika suolainen.



ZaraWomanin hameen kotiutin kolmella eurolla ja aivan oman jalan mukaiset Riekerin nahkaiset, kuulema kahdesti käytetyt, kävelykengät ostin kympillä. Kymppi on iso raha kirpparilla, mutta Riekerit ovat laadukkaita jalkineita ja maksavat kaupassa maltaita.




Jos kengät olivat hinnakkaat kirppishankinnaksi, vielä enemmän maksoin UFFilla Voglian mustista housuista eli 10,50 €. Mutta ostamalla kierrätettyä muotia, pelastan maailman... Toivottavasti!



Ja mitäänhän en tietysti pakosti tarvinnut...

Erinomainen elämä

Erinomaista se on - elämä. Työkin on sellaista, ettei ikinä ole kahta samanlaista päivää eikä aamulla töihin mennessään tiedä, mitä on edessä. Se on asiakaspalvelun suola ja sokeri.

Mutta perjantai oli muuten vain taas ihan ilmiöimäisen hyvä päivä. Olin jälleen keikalla Kerimäen lähikirjastossa työkamusen kanssa. Töissä syön AINA eväitä, mutta noina keikkapäivinä olemme ottaneet tavaksemme pitää ihan oikean ruokatauon ja lounastamme Kaivopirtillä. Nyt ostin sieltä iltapäiväkahville mukaan meille herkkupullat. Pullat, joilla on ilme... 


Urakoituamme koko päivän kokoelmanhoitotöissä, kotona kutsui sohva. Mutta sen seireenkutsusta kieltäydyin huokaisten, sillä olihan minulla taas lippu teatteriin. Tällä kertaa seurana oli seitsemän työkaveria ja koko joukko muita teatteriharrastajia.

Siitä on jo vuosia (varmaan kymmenen ellei enemmänkin) kun luin Esko-Pekka Tiitisen kirjan Anjan erinomainen elämä. Luin ja tykkäsin! Luin sen myöhemmin vielä toistamiseen, se kun oli niin hupaisaa, mutta myös syvällistä luettavaa.

Nyt sitten Savonlinnan teatterista vasta eläköitynyt Mervi Koskinen esitti samat tarinat monologina Savonlinnasalin Onnellisten ateljeessa. Kun kuulin tulevasta produktiosta, olin heti intona lähtemään yleisöksi. Kirja oli hyvä, joten tämä esitys oli nähtävä.



Pyöräilin paikalle. Mietin vähän, minne voin fillarin parkkeroida. Ei näkynyt pyörätelineitä, joten tähän on hyvä...


Pyörä parkkiin, pikainen maisemien ihailu ja sitten sisään...





Katsomo oli pieni, olisikohan ollut 60 - 70 hengelle. Melkein joka penkille istui joku. Taisi jäädä vain kaksi paikkaa tyhjäksi.


Näyttömön lavastus oli hieno ja vielä hienommaksi se muuttui esityksen edetessä, sillä kaikki muuntui ja muuttui eikä mikään ollut ihan sitä miltä näytti.


Tarina lyhykäisyydessään on sellainen, että sisko tuo Anjalle kasettisoittimen ja isän vanhat humppakasetit ja käskee polottaa niihin elämänsä jälkipolville muistoksi. Ja Anjahan polottaa, "ruppeemia" syntyy. Mutta mutta... mikä kaikki on totta ja mikä mielikuvitusta. Anja puhuu välillä kasettitarinoiden päälle, riiteleekin itsensä kanssa, käy piilossa kiroilemassa, tanssii ja laulaa, elää.

Kaikessa on ihastuttavan positiivinen vire, vaikkei Anjan elämä niin helppoa ole nyt eikä varsinkaan ole ollut. On ollut avioero, ainoa poika muutti Espanjaan, kun ei Anja saanut sitä kotona pidettyä, yli kolmekymppistä... Sisko taitaa olla ainoa, joka käy kylässä.

Kirjan lukenut jo tietää odottaa yllätystä lopussa ja sieltä se tulee. Sairaalan lääkäri toteaa lakonisesti, että onhan tästä jo puhuttu. Kun ei sinulla sitä siskoa ole koskaan ollut. Niin että mistä tässä kaikessa sitten oikein olikaan kyse?

Mervi Koskinen on mainio näyttelijä. 35 vuotiaana uransa aloittanut ja 34 vuotta näytellyt ammattilainen osaa asiansa. Ikää on jo eläkkeelle jäännin verran, mutta jaksamista ja kuntoa on enemmän kuin monella nuuoremmalla. Monologia katsellessa aika suorastaan riensi eikä suvantokohtia tullut. Yksinäinen nainen näyttämöllä osasi pitää yleisön mielenkiintoa yllä.

Voisin tämän katsoa vaikka uudestaankin kyllä.

lauantai 25. toukokuuta 2019

Kirpputoreja ja kulttuuria, osa 2


Lauantaina esikoisella oli työpäivä. Kun hän lähti töihin, me kummitytön kanssa lähdimme mukaan ja ikään kuin paluumatkalle. Vietiin matkakapsäkit rautatieasemalle säilöön ja suunnistettiin kaupungille. Juna kohti kotikontuja lähtisi vasta illalla puoli seitsemältä, joten meillä oli koko päivä aikaa. Yllättävän paljon aikaa.

Facebookista olin nähnyt, että Kampissa, Mauno Koiviston aukiolla olisi Käsityökortteli eli suomalaisia kädentaitajia myymässä tuotteitaan.  Sinne siis!


Yhteensattumien vuoksi tapahtuma oli harmittavasti kutistunut eikä myyjiä ollut paikalla kuin kourallinen.  Löysin kuitenkin korvakorut ja puikkopussin.


Olimme kummitytön kanssa jälleen menossa museoon, mutta vasta myöhemmin. Koska Käsityökorttelista selvisimme hyvin nopeasti, piti miettiä, mitä ihmettä tekisimme. No, menimme taas kirpputorille, UFFille. Tällä kertaa minäkin pääsin ostoksille, kun löysin itselleni kesäksi Voglian  mustat kaprit ja sedälle työpaidan.

Siellä kirpparilla kierrellessä sain idean, että mentäisiin kahville tuumaustauolle. Haaveilen nahkatakista ja uudesta kamerasta. Halusin kahvikupin äärellä suorittaa hieman taustatutkimusta. Kävelimme Kamppiin ja oikean kahvilan valinta olikin vaikeaa... ja lopulta päädyimme jälleen Espresso Houseen.




Kahvin jälkeen kiertelimme vähän Kampin ja Foorumin kauppoja katsellen sitä ja tätä ja  nahkatakkia. Ei löytynyt mieleistä ja sopivan hintaista. Onlyllä olisi ollut juuri sellainen, mistä haaveilin, mutta hintaa oli hirveästi.

Kameraostoksillekaan en lopulta pihiyttäni mennyt. Täytyy tehdä vertailut vielä rauhassa ajan kanssa.

Sitten sinne, minne alun perin olimmekin menossa. Helsingin taidemuseoon eli Hamiin. Taide oli levittäytynyt ulko-oven ulkopuolellekin.






Ovesta sisään - ja maalaistäti oli jo pyörällä päästään. Jos ei kummityttö olisi vetänyt minua portaisiin ja kohti kakkoskerrosta, olisin sujuvasti kävellyt eksyksiin.




Vierailupäiväksemme sattui Kansainvälinen museopäivä ja museoon oli ilmainen sisäänpääsy. Hieman jo hirvitti. Jos siellä vaikka olisi hirmuinen ryysis... Pelko oli turha. Tokihan museossa oli muitakin taiteesta kiinnostuneita, mutta hyvin mahduimme joukkoon sekaan. Edes Ellen Thesleff -näyttelyn maksuttomalla opastuskierroksella ei ollut liikaa ihmisiä vaan aivan sopiva joukkio meitä näyttelyssä kulki kuulemassa oppaan mielenkiitoisia tarinoita.

Mutta ihan ensin mentiin vessaan. Sekin oli taideteos, Tuula Lehtisen Et tiedä kuinka kaunis olet. Kuva ei toista värejä ihan oikein. Oli ruusuisemman roosaisempi fiilis tässä pikkulassa ja kummityttö totesikin, että jos minä olisin vessa, olisin nimenomaan tämä vessa. Melko tarkkanäköistä...





Pääasiallinen kiinnostuksen kohteemme HAMissa oli Ellen Thesleff, kultakaudella vaikuttanut lahjakas, muuntautumiskykyinen ja omapäinen naistaiteilija. Ellen oli oman tiensä kulkija, joka ei halunnut tuhlata aikaa tilausöihin tai opettamiseen, vaikka raha olisikin ollut tiukalla. Oman taiteen tekeminen oli hänen intohimonsa ja elämäntapansa. Uskomaton nainen tuohon maailmanaikaan, jolloin naisen asema oli ihan muuta kuin nykyään. Ellen uskoi itseensä ja taiteeseensa eikä pyydellyt anteeksi tekemisiään.





Ellenille luonto oli tärkeä innoittaja ja hän vietti luonnon helmassa paljon aikaa maalaten ja nauttien ympäristöstä. Näyttelyssä oli useita teoksia Ruoveden Muroleesta, jossa Ellenin perheellä oli kesäkoti.

Kuutamo (Venematka), 1934

Perhe, vanhemmat ja sisarukset, olivat Ellenille tärkeät ja äidistä ja sisaruksista oli näyttelyssä useita maalauksia. Isä tuki Ellenin maalaamista ja järjesti jopa ensimmäiset ulkomaanmatkat maalarityttärelleen. Isän kuolema oli perheelle kova isku.

Iltatee, 1891
Thesleffin läpimurtoteos oli öljyvärimaalaus Kaiku vuodelta 1891. Kuvassa on Ellenin sisaren ystävätär. Sama teema toistui Ellenin taiteessa myöhemminkin useissa teoksissa.


Näyttelyssä oli esillä useita taitelijan omakuvia perheenjäsenten ja muiden taitelijalle mieleisten mallien (mm. punatukkisen La Rossan) lisäksi.



Ellenin perheessä oltiin myös musiikillisesti lahjakkaita ja kaikki sisarukset soittivat jotain soitinta.
Seuraavan kuvan tyttö on Ellenin sisar.

Tyttö ja kitara, 1891


Tyttö (omakuva), 1908
Ellen Thesleff vietti pitkiä aikoja Italiassa ja Ranskassa opiskellen lisää eri tekniikoita ja maalaten. Syntyi monia hienoja tauluja, kuten tämä Venetsia vuodelta 1905.


Tässä seuraavassa maalauksessa, jonka nimi on minulta hukassa, näkyy toisintona Kaiku-teoksen huhuileva hahmo. Naiset ovat kuumana päivänä peltotöissä ja toinen heistä huutaa jotain kaukaisuuteen.


Ellen Thesleff oli hyvin tuottelias taiteilija, joka maalasi koko ikänsä. Tyyli muuttui nuoruuden melko esittävistä teoksista aikaa myöten abstraktimmaksi ja  ei-esittäväksi, kuten tässä 1940-luvun maalauksessa Aurinkosuudelma.


Tove Jansson on muutakin kuin muumit. HAM on järjestänyt taitelijaa kunnioittaen tilan, jossa on esillä osa Janssonin rakastetuimmista teoksista, isoja freskoja ja seinämaalauksia.


Tove Jansson maalasi tilauksesta isokokoiset freskot Juhlat kaupungissa ja Juhlat maalla Kaupunginkellari-ravintolaan 1940-luvun lopulla. Samassa ravintolassa oli upeat Paavo Tynellin valaisimet, jotka ovat esillä HAM:ssa Janssonin taiteen kanssa samassa salissa.







Oy Strömberg Oy tilasi Tovelta seinämaalauksen Pitäjänmäen tehtään ruokalaan. Taiteilija ajatteli auttaa työntekijöitä rentoutumaan, joten hän maalasi lepohetken. Tilaaja kuitenkin oli ajatellut aiheen liittyvän sähköön, joten taiteilija maalasi sitten sellaisenkin.




Oli siellä sitten näitä muumejakin, Aurooran lastensairaalan seiniltä tänne näyttelyyn hypänneinä.






Sitten olikin vuorossa toinen kerros ja puolalaisen Pawel Althamerin taidenäyttely I (am). Valkoisessa tilassa emme käyneet, mutta muuten tutustuimme tämän tuotteliaan ja virkistävällä tavalla erilaisen tekijän töihin. Kolmen vuosikymmenen aikana on syntynyt monenlaista ja monet työt yhteisöllisinä projekteina, joihin ovat päässeet osalliseksi perheenjäsenet, naapurit, laitapuolenkulkijat, näyttelyvieraat... "Yhdessä tekeminen on Althamerille keskeinen taiteellisen toiminnan voimavara."

















Taidekierroksen jälkeen oli välipalan aika. Onneksi museon vieressä oli kiva kahvila, Steam.


Vietnamilaisessa kanapatongissa oli aika tuliset mausteet, mutta oikein hyvää oli. Kummitytöllä oli mozzarellaleipä.



Nyt pääkaupunkiseikkailumme alkoi jo kääntyä kohti loppuaan. Vielä ennätimme nopeasti haukata intialaista pikaruokaa kera esikoisen, joka pääsi jo pois töistä. Sitten kiirehdimme kummitytön kanssa junaan ja aloitimme kotimatkan leppoisasti istuskellen.

Joutsenon jälkeen kävin vessassa ja huomasin eteiseen unohtuneen salkun... Ei se siinä aiemmin ollut ollut. Vielä ehdimme pysähtyä Imataralla, eikä salkkua kukaan korjannut mukaansa. Kun konduktööri vihdoin kulki ohi, vinkkasin hänelle mahdollisesti unohtuneesta laukusta. Konnarin reaktio oli jotenkin hupaisa, ihan kuin syyttävä:" Miks sie epäilet, että se olis jäänyt?" Otti kuitenkin salkun talteen. Toivottavasti unohtaja sai omaisuutensa takaisin!


Me olimme takaisin lähtöpisteessä myöhään illalla, mutta hyvällä mielellä. Olipa ollut antoisa ja mukava reissu! Ja paljon hauskaa muisteltavaa sain mielen perukoille tuleviin päiviin.. mm. didgeridoolta kuulostava sähköhammasharja! Heh!