Silmäkarkkia

Elokuu on jo pitkällä ja takana on ennenkokematon hellekesä näillä leveyspiireillä. Vaikka mieli kääntyy jo odottamaan syksyä, viileyttä, vesisateita, pimeyttä ja käpertymistä viltin sisään sohvannurkkaan villasukat varpaita lämmittämässä, on silti pakahduttavan ihanaa nauttia siitä kaikesta kauniista, jota Suomen luonto edelleen meille hopeatarjottimella ojentaa. 

Syyshortensiani ei ole kovin suureksi koskaan kasvanut, mutta kituliaanakin se joka syksy jaksaa kukkia pienin herkin kukin, joista ryppäänä muodostuu kunnollisen kokoinen kukkaparvijärkäle jokaisen oksan nokkaan. Ensin kukat ovat vitivalkoisia, mutta syksyn lähestyessä niihin ilmestyy somasti vaaleanpunainen väritys, kuin uusi mekko konsanaan.

Vadelmikossani kävi pupu pistelemässä poskeensa suuren määrän tuoreita versoja. Silti olen onnellinen, sillä harvat oksat ovat jaksaneet kasvattaa meille marjoja. Kuumuus ja kuivuus vaivasi marikkoa, mutta nyt kun taivas on lahjoittanut meille ja maille ja mannuille runsaasti elämän eliksiiriä eli sadevettä, vatukistoni on herännyt uudelleen eloon. Vielä viime viikolla sain sieltä noppia monta kourallista kauniita ja raikkaita marjoja.

Lautasellinen hyvää ja ravitsevaa lähiruokaa. En raaskinut kaikkea syödä heti, vaan pistin pari rasiaa vattuja pakastimeen talviherkuttelua varten.

Pikkuruinen Vuokko-omenapuumme on myös joutunut pupun hampaiden hyökkäyksen kohteeksi. Onneksi puu ei kokonaan kuollut, vaan on kasvattanut vioittuneen kohdan ympärille paksumman kuoren. Pistiäisen pahkeiset ovat tokertaneet omenoihin reikiä ja niistä moneen hedelmään on päässyt pujahtamaan muumiotaudin pöpöjä. Mokoma omenarutto on pilannut paljon herkullista satoa, mutta onneksi sentään osa ompuista on säästynyt muumioitumiselta. Olin nakannut omenat pöydälle, jolla pari lasipurkkia odotti varastoon kiikuttamista. Eikös vain ilta-aurinko somasti kullannutkin tämän näkymän?

Saa nähdä tuleeko tänä vuonna ruskaa ollenkaan...? Tulee tai ei, aina löytyy luonnosta jotain kaunista ja ihanaa. Se pitää vain nähdä ja oivaltaa. Siinäpä haastetta itse kullekin!

Viime tipassa

Alkaa olla jo enemmän sääntö kuin poikkeus, että kesän tullen pyrähtää muuttolintujen lailla paikkakunnalle ja Taito Shopin tiloihin Jukka Rintala juhlavan näyttelynsä kanssa. Ensimmäisen kerran Rintala vietti kesäänsä Savonlinnassa vuonna 1989 myyden tuotteitaan torilla oopperajuhla-aikaan. Siitä lähtien mies on kesäisin ollut tuttu näky kaupunkimme katukuvassa.

Torilta on tosin siirrytty sisätiloihin Taito Shopin saleihin jo ajat sitten. Tänä vuonna näyttelyn nimi oli Muodin muotokuva - Visions of Fashion - Visions de la mode ja sitä rummutettiin reippaasti heti näyttelyn alettua toukokuussa. Miten lie menikin koko kesä niin siivillä, että meinasi tyystin jäädä näyttelyssä käymättä.

Mutta onneksi on viime tippa! Ja onneksi välillä työasiat juoksuttavat... Kävin viime viikolla tiistaina ennen työpäivän alkua hakemassa Taito Shopilta syksyn asiakaslehtiä jakoon kirjaston asiakkaille. Koska olin asialla omalla ajalla, käytin tilaisuutta hyväkseni ja kurkkasin nopeasti, mitä tämän kesän näyttely sitten pitikään sisällään.

Heti ovesta sisälle astuessa eteisen seinällä näkyi kesän teema.
.

Ja kun päätäni käänsin, oli myös myymälän puolella Rintalaa näyttävästi esillä.

Höpöttelin vähän aikaa tiskin takana seisseen Johannan kanssa ennen kuin jatkoin matkaani peremmälle putiikin sydämeen kohti näyttelyn syövereitä.

Wohoo, olihan taas häikäisevää glamouria, mielettömiä juhlapukuja, perhosen keveitä maalauksia ja monia kauniita käyttöesineitä ja sisustustekstiilejäkin tässä näyttelyssä esillä. Näyttelyssä soi aina taustalla oopperamusiikki ja se luo omalta osaltaan sopivaa tunnelmaa katselijan mielenmaisemaan.

Tämän kesän oopperajuhlien teokset Patarouva, Turandot ja Madama Butterfly ovat dramaattisia teoksia ja sitä samaa dramatiikkaa näkyi näyttelyn punaista, kultaa, valkoista, mustaa ja hopeaa hehkuvissa asuissa. Akvarelleissa sen sijaan oli pastellinsävyisempää herkkyyttä.

Hurmaantuneelle näyttelyvieraalle oli näyttelyn loppupuolella houkutuksia tarjolla. T-paitoja, kynttilöitä, serviettejä, pöytäliinoja, tyynyjä, pyyhkeitä... Kun esikoinen kirjoitti ylioppilaaksi, ostin Taito Shopista ihanan hempeän kaitaliinan, joka hylkii nesteitä. Se on yksi parhaita liinaostoksiani ikinä! Nyt kuitenkin pysyttelin järkevänä ja nuukana enkä raottanut kukkaronnyörejä ollenkaan.

Myyntihyllyä vastapäätä loisti hehkuvanpunainen iltapuku sinisen kukkamaalauksen äärellä. Hieno näky!

Kun olin päässyt perille, piti palata omia jälkiäni takaisin alkuun. Taito Shopilla jatkuu myymälän tilat mukavasti huoneesta toiseen, oviaukko toisensa jälkeen tarjoaa uuden käsityömaailman.

Rintalan asuja oli myös myytävänä, mutta en edes uskaltanut kurkistaa hintalappua. Tällainen pienipalkkainen pakertaja olisi varmaan vaan kauhistunut summia, joita toiset voivat pukeutumiseensa sijoittaa.

Silloin miltei kolmekymmentä vuotta sitten, kun taiteilija tuli Savonlinnan torille tuotteitaan kauppaamaan, tarjolla oli mm. juhlavia kukkia ja niillä koristeltuja pantoja. Niitä oli edelleen saatavilla. Kuvasta en saanut kunnollista kuitenkaan, ensin tuli valoa vasten tälläinen hyvin hämäräperäinen otos ja sitten salamavalon kanssa kummallisen kova ja kiiltävä näkymä.

No niin. Kerkesinpäs käydä näyttelyssä ennen kuin se taas talveksi pistettiin pakettiin. Tällä viikolla tiloissa on esillä jo ihan muut jutut, syksyn kurssimateriaalit ja -mallit sekä houkuttelevat käsityötarvikkeet. Mutta eiköhän ensi kesänä jälleen Taito Shopin tiloihin rakennu uusi Rintalan kesänäyttely. Niin ainakin veikkaan.

Superviikonlopun kulttuurit

Viime viikonlopun luontoriennot jo raportoin aiemmin, mutta sisältyi viikonlopun viettoon mukavasti kulttuuriakin. 

Perjantaina en voinut jäädä tapani mukaan työpaikalle päivää ylipitkäksi jatkamaan, vaan oli pidettävä huoli, että olin jo ulko-ovella menossa, kun kello kilahti neljään. Pyöräilin kotiin tukka putkella, haukkasin palasta ja jo puoli viideltä olin tienposkessa odottamassa kummitätiä ja kyytiä Oronmyllylle.

Oronmylly on Parikkalassa sijaitseva loma- ja kurssikeskus, jossa en aiemmin ollut käynyt, vaikka siellä on paljon tapahtumia pitkin vuotta. Oron rippileirit ovat kuuluisia ja suosittuja ja kuopus miettikin, että miksiköhän he esikoisen kanssa eivät hakeutuneet sinne rippikouluun. 

Edellisenä viikonloppuna näin kummitätiä pikaisesti ja hän kysyi, olisinko kiinnostunut lähtemään hänen kanssaan Oronmyllylle kesäteatteriin. Minulla ei ollut pienintäkään käsitystä esitettävästä näytelmästä, eikä tiennyt tätikään tarkkaan. Olin silti heti valmis, sillä taidan olla nainen, joka ei osaa sanoa ei... No, pääsisinpä vihdoin näkemään tämän kuuluisan kurssikeskuksen ja näkisin vielä yhden kesäteatterin, enhän tänä vuonna ollut nähnytkään kuin Mikkelin Naisvuoren 506 ikkunaa -kesäesityksen.

Olimme paikalla hyvissä ajoin ja jäi aikaa ihailla runsaita kultapalloista rakenneltuja kukka-asetelmia.

Näyttämönä toimi luonnonkaunis alue järvenpoukamassa. Ei olisi voinut hienompaa miljöötä olla!

Tarinassa käytiin läpi rovasti, evankelista Kalevi Lehtisen elämä pienestä pojasta nuoruuden etsikkoajan ja perhe-elämän ja työn ristiriitojen kautta menehtymiseen. Ensin Kalevi oli pieni poika, joka kovasti ihaili olympiavoittajaisäänsä. Seuraavaksi seurattiin teini-ikäisen Kalevin etsikkoaikaa, kipuilua riittämättömyyden kanssa, kouluvaikeuksia, uskoon tuloa ja rakastumista ensimmäiseen vaimoonsa. Pian perheessä oli jo kolme lasta. Vaikka Lehtinen sairasti vakavia sairauksia, ne eivät varastaneet pääosaa esityksessä eikä miehen elämässä. Sydänleikkauksestakin löydettiin huumoria, kun Kalevi pyysi katsomaan tulleita nuoria laulamaan laulun "Auki on". Ensimmäisen vaimon menehdyttyä syöpään mies löysi pian rinnalleen uuden vaimon. Ilmeisesti Kalevi Lehtinen oli mies, johon naiset ihastuivat ympäri maailman, sillä puhelinlangat kävivät kuumina, kun mies oli leski tai muuten vapaalla jalalla.

Näyttelijäntyö oli taidokasta, eläytyvää ja luontevaa. Yhtään ei tarvinnut tuntea myötähäpeää, kuten joskus harrastelijanäyttelijöiden työtä katsellessa käy. Ihailin monilahjakkaita nuoria, joilta sujui niin näytteleminen kuin kielilläpuhuminen, laulu, tanssi kuin soittaminen. Mm. Helmi Neuvonen selvisi monesta eri roolista hymyillen ja soittipa vielä selloakin niin, että selkäpiissä värisi.

Näytelmän vaikuttavin kohta oli lopussa, kun Kalevi oli kuollut ja Vilja Riutamaa lauloi laiturilla valkeassa mekossaan paljain jaloin ja järvellä lipui hiljaa lautta, jolla notkea Emelia Levy tanssi balettia valkoisissaan.

Sateisena sunnuntaina tartuin pölynimuriin ja luutturättiin. Kotia on pakko välillä kohentaa, ettei ihan sikolätissä tarvitse asua. Toimin ripeästi, sillä olin paikallisesta aviisista huomannut, että jeeeeee - vielä oli tarjolla päivänäytös Mamma Mia! Here we go again -elokuvasta.

Yhden jälkeen lähdin lompustelemaan varataivaan alla kohti kaupunkimme keskustaa ja elokuvateatteri Olavia. Sateenvarjo ja vedenkestävä takki takasivat yläkropan pysymisen kuivana, mutta koska en ihan ulkoiluvermeisiin sonnustautunut, farkunlahkeet kastuivat nilkasta puolireiteen... Nihkeän nahkeissa pöksyissä oli epämukavaa istuskella elokuvateatterin penkissä, mutta ei sen passannut antaa haitata. Hikikin oli tullut takin sisällä, joten melkein yhtä märkä olin sitten koko nainen.

Kuumissani en lippukassalta lipun lisäksi karkkia ostanut, mutta vesipullon kyllä. Se tekikin terää!

Jopa oli erilainen kulttuurikokemus tämä kuin perjantainen! Räiskyvää elämäniloa, hymyä, naurua, väriä, surua ja vastoinkäymisiä sopivasti mielenkiinnon ylläpitämiseksi, menevää, mukavaa, tuttua Abban musiikkia, mahtavia, näyttäviä tanssikohtauksia... Juoni nyt oli heppoinen ja lauluihin sopivaksi kirjoitettu, mutta ei tässä mitään maailmanluokan klassikkoa oltu katsomaan menossakaan. Kreikaan viittaavat maisemat (vaikka tästä elokuvasta kuulema osa on kuvattu Kroatiassa??) saivat Kreikka-fanin sydämen läpättämään ja haaveilemaan jälleen matkasta tuonne sympaattiseen maahan auringon hellittäväksi. Tästä jäi niin hyvä mieli pitkäksi aikaa, että en yhtään ihmetellyt, että pimeästä teatterista astuttiin lopuksi jälleen syksyiseen auringonpaisteeseen.

Vielä tulee kauniita päiviä

Monivuotinen mottoni on ollut, että vähintään kerran kesässä on fillaroitava Luotojärvelle eli suunnilleen ja suurinpiirtein sellainen 37 kilometrin kiskaisu. Tänä kesänä urotyö oli vielä tekemättä, joten nyt alkoi jo olla melkein viimeiset hetket, ellen sitten halunnut jättää pyöräilyä syksymmälle. En halunnut.

Kömmin peiton alta puoliunessa kuuden jälkeen lauantaiaamuna ja setä ihmettelemään, miksi ihmeessä tähän aikaan vapaapäivänä nouset...Oli suunnitelmasta ollut viikolla puhetta, mutta en kai ollut kuulostanut tarpeeksi vakuuttavalta ja vähän itsekin ihmettelin omia motiivejani. Onko järkeä? Ei, mutta välikö sillä, lähtisin silti.

Suunnilleen vaille puoli kahdeksan sitten nousin ratsulleni ja aloitin polkemisen. Tänä kesänä olen pyöräillyt nolottavan vähän ja epäilin jo, tulisiko matkasta tuskien taival. Onneksi pelko oli turha. Sää suosi, matka joutui ja olo oli huoleton. Vähän kyllä arvelutti, jos edellisenä päivänä työmatkalla vasemman jalan nimettömään varpaaseen iskenyt suonenveto uusisi ja uusihan se. Kun matkasta oli takana vähän yli puolet, piti nousta pyörältä hetkeksi vaivaa taltuttamaan. Koetin painaa jalkaa maahan ja kun se ei auttanut, riisuin kengän ja hieroin koipeani. Ei auttanut. Tovin talutin pyörää, ja se vähän auttoikin, mutta ei kipu kokonaan lauennut. Kävellen matka joutui hitaasti, joten päätin että kestän kivun ja poljen perille sinnikkäästi. Vähän ennen perille pääsemistä myös oikean jalan nimetön varvas kramppasi, mutta sekään ei saanut tätiä pysähtymään.

Vajaat kaksi tuntia vietin tien päällä ennen kuin olin perillä  ja kello oli himpun yli yhdeksän. Äidin upeat kesäkukat tervehtivät tulijaa.

Sisällä oli menellään hirmuinen piirakkapossakka ja ilokseni ehdin talkoisiin rypyttäjäksi.

Kun piirakat oli tehty, isällä oli vielä tekemistä ennen kuin voisimme lähteä yhdessä metsään. Sillä aikaa minä piipahdin pihalle kamera kaulassani ja suunnistin äidin kukkapenkin liepeille. Siellä oli paljon perhosia, mutta kuviin näitä siivekkäitä ei ollut kovinkaan helppoa vangita.

Nokkosperhonen? Ei... Karttaperhonen? Ei... Hei, ohdakeperhonenhan se siinä!

Amiraaliperhonen ujona siivet supussa

Tässä tämä amiraalimme jo vähän rohkaistuu kauneuttaan esittelemään.

 

Pakoon!

Kukissa pörräsi hyönteisiä ihan ruuhkaksi asti. Silti oli ihan ihme, jos onnistui useamman lentäjän vangitsemaan samaan otokseen. Pari kertaa onnistuin!

Välillä pistäydyin nappaamassa kuvan isän auringonkukkapellosta. Siellä kukoistetaan huomattavasti runsaammin kuin omilla viljelyksilläni.

Taas takaisin pyydystämään perhosia kameralla. Nyt paikalle oli lennähtänyt myös sitruunaperhonen.

Ohdakeperhosen siipien alapuoli on todella taidokkaan kaunis!

Tälle ruohikossa lymyilleelle perhoselle en tiedä enkä löydä nimeä. Kuvakaan ei ole oikein hyvä.

Oho, tarkennus ei osunut ihan kohdalleen, hupsis.

Pian jo olikin aika hypätä kumisaappaisiin ja suunnistaa saloille. Mustikkametsälle oli isän ja tyttären mieli. Isä oli edellisenä päivänä käynyt etsimässä uuden saalistuspaikan sillä edellinen mesta alkoi olla jo tyhjiin kaluttu.

Uudessa paikassa oli isoja ja hyvälaatuisia marjoja, mutta harvassa. Loihen lausumaan ääneen ajatukseni: "Onpa hyviä marjoja, mutta näitä sais vaan olle enemmän!" ja kas! Heti niitä löytyikin oikein kunnon esiintymä!

Iloisena ja touhukkaana kyykin mättäillä ja välillä aina ylistin marjojen määrää. Isä itsekseen ihmetteli, kuinka olin vähään tyytyväinen. Hän oli noin kymmenen metrin päässä astioineen, mutta marjamäärä ei ollut ollenkaan yhtä ruhtinaallinen kuin minun palstallani sattui olemaan.

 

Kun minun superpaikastani oli saalis haalittu astiaan, marjat vain yksinkertaisesti loppuivat, vaikkei sankko ollut kuin vasta vähän yli puolillaan. Melkein jo luovutimme ja palasimme kotiin kesken kaiken. Ensin minä kiersin pitkin metsää uutta apajaa etsimässä, mutta turhaan. Isä vielä mietiskeli, kävisikö hän toisessa suunnassa, vaikka epäilikin sen turhaksi ja minä yllyttämään, että käy nyt, jos sieltä vielä saalista saisimme. Ja niin vain isä löysi jälleen antoisan marikon, jotta saimme kippomme sen verran täysiksi, että kehtasimme pystypäin tuville palata.

Saaliin siivoaminen oli oma operaationsa, sillä hyvien marjojen joukkoon olimme poimureillamme haalineet aika kasan jo yli-ikäisiä tai hyönteisten vioittamia marjoja. Onneksi poimurin sisällöllä sai paikattua vajetta, joka sankoon tuli siivotessa.

Kotiin ei tarvinnut fillaroida, sillä setä tuli ystävällisesti hakemaan minut, pyörän ja päivän saaliin kotiin autolla. Voi olla, että olisinkin ollut ihan rättipoikkinaatti, jos olisin vielä urakoinut itseni ja kaikki tavarani kaupunkiin pyöräillen. Lähtökyytiä odotellessa vielä nappasin viimeiset syyskuvat pihalta ja puutarhasta.

Tolkuttomasti tulee vanhemmille omppoja!

Sillä aikaa kun me isän kanssa kyykimme pitkin metsiä, äiti oli poiminut pihassa pensasmustikoita ja vadelmia kippoon ja nämäkin aarteet sain mukaani. Pakastin molemmille tyttärille terveisiä mammulta ja ne, mitkä eivät pakastusrasioihin suosilla mahtuneet, söin parempiin suihin luonnonjugurtin kera. Nam!

Sinne jäi viljapelto tyynesti aaltoilemaan, kun Kotosen sakki kaasutteli kohti kaupunkia ja muita puuhia. Viikonloppuun on sisältynyt sopivasti kulttuuriakin, siitä seuraavalla kerralla lisää.