Tulppaanit

Olisikohan ollut maanantai, kun kävimme Citymarketissa muonaostoksilla. Käytävillä oli tulppaanikimppuja niin terhakasti tyrkyllä, ettei oivaa tarjousta voinut kylmän viileästi ohittaa. 20 kukan nippu maksoi vain 5 €. Ostoslistallamme ei lukenut tulppaaneja eikä muitakaan kukkia, mutta tulppaaninippu silti nökötti ostoskorissa ensimmäisenä. Tästä heräteostoksesta on ollut paljon iloa.

Ensin puska pääsi Aalto-maljakkoon esittelemään ihanuuttaan.

Maljakko on niin laaja ettei kahdestakymmenestä kukasta ollut tarpeeksi maljakon täytteeksi.

Tulpaanimaljakkoon ei saisi laittaa vettä liikaa, etteivät kukat kasvata suotta liikaa vartta. Niinpä töissä ollessani puska oli imenyt kaiken nesteen maljakosta. Hätäensiavuksi pätkäisin palaset varresta ja laitoin uutta vettä vaasiin.

Liekö syynä ollut pystyynkuivettuminen vai liika veden lisäys, mutta kukkien varret heittäytyivät vallan vennoiksi. Kaikki kauneus painui kohti maan kamaraa. Tilanne oli pelastettavissa vain nostamalla kimppu korkeuksiin. Uusi eteisen kaappi oli onneksi sopivasti paikallaan.

Näiden tulppaanien elämä ei jatkunut kevääseen saakka, vaan kukat alkoivat olla saattohoitoa vailla eilen. Myöhäisheränneenä askartelijana en ollut kunnon pakkasten aikaan tullut testanneeksi Facebookin askarteluryhmien jääkukkalyhtyideaa, mutta nyt oli vielä tilaisuus tälle talvelle tähän kokeiluun. Asettelin siis elämänsä ehtoopuolen tulppaanit pieniin muoviämpäreihin ja laskin hanasta kylmää vettä päälle. Sankot nostin ulos terassille.

Pakkanen ei enää pauku huippulukemisssa, päivällä voidaan käväistä jopa plussan puolella. Kuitenkin sen verran kylmä on, että tänään tutkin hyytyneitä viritelmiäni ja päädyin kippaamaan kukkajäät pois muoteistaan. Isomman tekeleen sisältä valutin pois jäätymätöntä vettä ja huomasin, että osa kukista ei ollut jään sisällä. Mutta nämä rönsyilevät kukanosat ovat kuitenkin jääkartion sisäpuolella, joten ei haittaa. Enemän haittaa lyhdyn vinous. Miten ihmeessä vesi on voinut tasaisella alustalla jäätyä vinoon?

Pienemmässä astiassa jäätyneet tulppaanit olivat värjänneet veden violetiksi! Lisäksi pohjalle (käännettynä ylimmäiseksi) oli jäätynyt samea ja ärsyttävä vesirengas, joka mielestäni pilaa koko systeemin.

Illan tullen sytytin isomman jäälyhdyn sisälle kynttilän. Aika vänkä näky!

Uutta ilmettä eteiseen

Kun Kotosen nelihenkinen perhe reilut 16 vuotta sitten muutti tähän kotiin, tehtiin iso remontti. Talosta haluttiin meidän oloisemme ja näköisemme. Silti ei voi sanoa, että talo olisi remontoitu lattiasta kattoon, sillä vaikka makuuhuoneiden katot maalattiin, ison olohuoneen, ruokailutilan ja eteisen katto sai jäädä alkuperäiseen asuunsa. Sitä se on yhä. Myös väliovet odottavat edelleen jonkinlaista käsittelyä. 

Vaikka vuosiin on mahtunut enemmän ja vähemmän uudistuksia joka vuosi, pieneen eteiseen mittatilauksena remontin yhteydessä teetetty valtavan kokoinen peilikaappi seisoi järkähtämättömänä aloillaan. Kun lapset lensivät pesästä ja jäimme sedän kanssa kaksin harhailemaan suureen taloomme, aloin katsella eteisen  möhkälettä kriittisin silmin. Lapsiperheen arjessa se nieli sisäänsä kiitettävästi käsittämättömän määrän tavaraa, olinhan ihan itse sen sisätilat suunnitellut toimiviksi. Nyt kaappi oli liian hallitseva pikkuruisessa tilassa, vaikka isot peiliovet toisaalta hämäsivät tilan tunnussa.

Viime kesänä jo päätin, että kaappi on tehnyt tehtävänsä ja kaappi saa mennä. Autoilimme 200 kilometrin päähän Kuopion Ikeaan ostamaan uuden, siromman eteiskalusteen ja uuden parivuoteen. Mutta koska sänkyostos meni mönkään ja hyvässä uskossa ajelimme kotiin väärä vuode peräkärryssa kolisten, koko sisustusidea koki sellaisen kolauksen, että meni maku kaikista uudistamissuunnitelmista. (Jos tarina ei ole tuttu, kerrottakoon, että nappasimme oikealta hyllypaikalta, mutta väärältä korkeudelta ostoskärryymme sängynosalaatikot, joiden kanssa olimme ajaneet miltei kotiin saakka ennen kuin tulin ajatelleeksi, ettei ostoskuitin loppusumma voinut täsmätä ostoksiimme. Selitys oli siis väärä vuode, ei alkuunkaan meille sopiva, olihan se 20 senttiä liian kapeakin. Onneksi hutiostos kelpasi esikoisen opiskelijakotiin, joten raha ei mennyt kokonaan hukkaan.)

Harmitus oli sellainen, ettei kaappiasiakaan edennyt. Uuden komeron osat saivat odottaa uuden innostuksen heräämistä alakerran takkahuoneessa, joka muutenkin toimittaa aika lailla varaston virkaa enimmän osan ajasta.

Mutta kun uusi vuosi oli päässyt kunnolla käyntiin, tomeroiduin vihdoin ja kuvasin kaappivanhuksen ja laitoin sen Facebookin kirpputorille myyntiin. Hinnan päättäminen oli haastavaa. En halunnut antaa hyvää kaappia isoine peiliovineen ihan ilmaiseksi, mutta pelkäsin myös liian kallista hintaa, joka karkoittaisi potentiaaliset ostajat. Ilmeisesti ei mennyt ainakaan liian kalliilla, sillä hetkessä oli jono innokkaita kaapintarvitsijoita ilmoittautunut kuvan alle. 

Alla myyntikuvat muistoksi. Esikoinen veisteli, että olen ihan panostanut tulppaanimaljakolla myyntikuviin... No, niin tein, mutta ei satsaus hukkaan mennyt, sillä jo toinen kiinnostunut kävi kaapin ostamassa. Ensimmäinenkin olisi kaupat lyönyt lukkoon ellei komeromme olisi ollut himppusen liian suuri heille.

Kun kaappi oli lähtenyt uuteen osoitteeseen, eteisen seinässä näkyi muisto aiemmasta tyylistä. Setä ahkeroi nurkkaukseen uudet valkoiset maalit.

Seinän saatua uutta maalipintaa, oli aika rakentaa paikalle uusi, sirompi kaappi. Eräänä iltana kun väsyneenä raahauduin töistä kotiin, eteisessä odotti iloinen yllätys. Vain ovet oli vielä asentamatta.

Aika pian ovetkin olivat paikallan ja tyhjä tila oli valmiina ottamaan vastaan takkeja, lakkeja, huiveja ja kenkiä.

Mutta.

Takit ripustetaan hengareihin, mutta kaikille muille asusteille tarvitaan järjestyksen ylläpitoa helpottavia laatikoita. Onneksi ostimme niitäkin kaapin rungon kanssa samalla kertaa. Koska setä rakensi kaapin, laatikiden kasaaminen oli minun hommani. Siispä tuumasta toimeen!

Rakennustyö on tehty, mutta vaikka olenkin eilen ja tänään maalipensselin varressa roikkunut, nämä laatikot ovat edelleen alkuperäisessä asussaan. Mutta eihän Roomaakaan rakennettu päivässä. Tulee uusia auringonnousuja ja jonakin päivänä näistä laatikoista on tullut valkoisia. Usko pois!

Yhtä pitkät

Olen viime aikoina ollut ihan kuplivan onnellinen ja olen vakuuttunut, että päivittäin lisääntyvä valo on siihen iso osasyy. Tänään yö ja päivä lyövät kättä päälle tasaveroisen kokoisina kumppaneina. Huomisesta alkaen valoisa aika syö pimeyden ylivaltaa kunnes syksyn tullen osat taas vaihtuvat. 

Meillä on ollut onni nauttia auringon kultaamista kauniista talvipäivistä samean ja nuhjuisen synkkyyden jälkeen. Nytkin ulkona on mitä mainioin talvisää. Pakkasta on, mutta auringon lämpö nakertaa jääpitsiä etelän puolen rinteisiin. Kevään kukat eivät vielä pitkiin aikoihin putkahda routaisesta maasta, mutta linnut ovat jo aloittaneet keväisen konserttinsa.

Tähän postaukseen nostan muutaman mukavan muiston menneiltä viikoilta, kun en niitä aiemmin ole tullut kertoneeksi.

Kun kuopus ja koiralapset ilahduttivat meitä läsnäolollaan hiihtolomaviikolla, tein yhtenä päivänä reippaan ulkoilulenkin vain vanhemman koiran kanssa. Hangilla hohteli timanttimeri.

Pitkän lenkkimme loppuvaiheilla koiratyttö valpastui. Luulin sen kuuntelevan läheisen entisen päiväkodin pihalla ilakoivia mäenlaskussa olleita lapsia. Mutta ei. Mielenkiinnon kohteena olikin kiehtovampi ilmestys! Kesäisin miltei umpeen kasvaneen ojan pohjalla kisaili kaksi saukkoa!

Saimme seurata pitkän tovin saukkokaksikon talvi-iloa. Eläimet eivät olleet moksiskaan yleisöstä. Harmittelin, kun minulla ei ollut kameraa mukana, sillä tiesin, etten kännykällä kunnon kuvia saisi. Lopulta ajattelin kuitenkin yrittää ja siinä vaiheessa saukot piiloutuivat ojan rinteessä olleen kasvuston taakse. Harmitus!

Teimme myöhemminkin toiveikkaita kävelylenkkejä ojan pientareelle, mutta saukkoja ei enää näkynyt. Kuvasin kuitenkin ojan itselleni muistutukseksi. Paikalla pitänee pyörähtää myöhemminkin siinä toivossa, että saukot olisivat palanneet.

Lumessa näkyy saukkojen jäljet, vaikka eläimet eivät enää itse näyttäytyneekään.

Sinne onkaloon ne veikeät kisailijat pujahtivat kännykältä piiloon.

Myöhemmin patikoitsin kohti työpaikkaa aurinkoisen aamun sarastaessa. Maisema helli silmiä ja vuolaana virtaavassa salmessa vesi muovasi jäästä pitkänokkaisia lintuja.

Kotipihassa risuporo paistattelee päivää ja odottaa kesää.

Kevätelämä on ihmisen parasta aikaa.

Laiskan sutjakat sämpylät

Saisiko olla tuore ja kuohkea sämpylä?

Kodin Kuvalehden viime syksyn numerossa (20/2017) oli houkutteleva sämpyläohje, jonka nappasin talteen. Kului tolkuttomasti aikaa ennen toimeen tarttumista, mutta lopulta testasin reseptin jokin aika sitten ja havaitsin sen niin hyväksi, että haluan jakaa sen kanssanne.

Sen verran olen tuota ohjesivua tuijotellut, jotta olen löytänyt siitä pienen ristiriitaisuuden. Juttu on otsikoitu "Sunnuntaisämpylät", mutta kuvateksti suitsuttaa sämpylöitä arjen pelastajaksi. Tai.. mikäs ristiriita siinä, kun samalla mainiolla ohjeella leipoo niin sunnutain aamiaiselle herkulliset tuoreet leivät kuin selvittää arkiaamunkin, jos leipä on sattunut loppumaan kaapista.

Helpot sämpylät

3 dl puurohiutaleita
3 dl vehnäjauhoja
2 dl hiivaleipä- tai sämpyläjauhoja
0,5 dl siemensekoitusta
pussillinen kuivahiivaa
1 tl (reilu) suolaa

4 dl kylmää vettä
0,5 dl öljyä

Sekoita kuivat aineet kulhossa. Lisää vesi ja öljy ja pyöräytä taikina sekaisin. Vaivaamista ei tarvita.

Kääräise kulhon päälle kelmua tai peitä se kannella tai vaikka lautasella ja nosta yöksi jääkaappiin.

Aamulla napsauta ensi töiksesi uuni lämpenemään 225 asteeseen. Ota kahdella isolla lusikalla taikinamöykkyjä leivinpaperin päälle pellille. Ripottele päälle siemeniä ja paista sämpylöitä noin 15 minuuttia.

Illalla tein taikinan niin väsyneenä, että olin jo melkein unessa. Silti se onnistui ja oli aamulla kohonnut kivasti.

Nokareiden nosteleminen pellille on helppoa ja siistiä, mutta kauniin tasaisia ja samannäköisiä ei sämpyläsisaruksista tule.

Paistamisen jälkeen uunista otetut sämpylät näyttävät aika lailla samalta kuin ennen uuniin menoa.

Aamukahvihammasta kolotti enkä millään malttanut odottaa jäähtymistä. Sipaisin kuuman leivonnaisen halkaistulle pinnalle pikkuisen rasvaa ja nam!

Näin sunnuntaiaamuna oli aikaa lukea paikallinen sanomalehtikin normaalia tarkemmin. Kantta voisin hieman avata: taidelukion opiskelija kärsii pahasta migreenistä, joka laukeaa aina pitempiaikaisesti tietokonetta käyttäessä, mutta silti tutkintolautakunta ei ole antanut ylioppilaskokelaalle vapautusta sähköisen kokeen suorittamisesta, vaikka kaksi neurologia ja kaikki opettajat ovat sitä suositelleet. Kokelas on jo kahdesti joutunut sairaalaan tiputukseen migreenikohtauksen iskettyä keskeen kokeen suorittamisen. Kuulostaa kyllä kovin epäinhimilliseltä ja toivoisin oikeuden voittavan.

Kuva ei ole ylioppilaskokeesta vaan välähdys Savonlinnan teatterin Othellosta.

Tämän kirjoituksen otsikko on kovin pohdituttanut tätä tätiä. Suomeksi sanottuna se tahtoo kertoa, että makoisat ja hyvät sämpylät valmistuvat nopeasti (sutjakasti) ja vaivatta sekä vaivaamatta vähemmän ahkerankin leipurin keittiössä. Otsikko voisi kuulua myös "Helpot sämpylät kiireiselle leipojalle", mutta itseäni kiehtoo alkuperäisten sanojen monimerkityksellisyys. Lapsuudessani muistan aikuisten luonnehtineen jotakuta ihmistä laiskansutjakaksi ja määritelmä ei todellakaan ollut kehu. Muistan myös kuulleeni määritelmän laiskanpulskea ja nyt haudutellessani tätä postausta, kävin pohtimaan, oliko sutjakka hoikka ja pulskea tukevampi laiskimus. Silti en tahtoisi kuulla itseäni määriteltävän sen enempää laiskansutjakaksi kuin -pulskeaksikaan.

Mutta nyt tämä laiskanpulskea täti-ihminen pistää pillit pussiin ja tietokoneen kiinni ja ryhtyy heiluttelemaan virkkuukoukkua. Mitä mahtaa nyt olla tekeillä...? Sen kerron toisen kerran.