Tuliko matto vai menikö matto myttyyn?

Kovin ahkerasti kävin käsiksi kohtuuttomaksi kasvaineisiin käsityötarvikevarastoihini ja aloitin niiden huventamisen heti vuoden vaihduttua. Tavoite tuntuu epätoivoiselta, varsinkin kun olen neuloskellut 2,5 numeron puikoilla ohutta lankaa. Neljännet kämmekkäät ovat jo tulossa... Langat vain eivät hupene juuri nimeksikään. 

Tuskastuneena päätin ottaa käsittelyyn jotakin muhkeampaa. Lipaston laatikossa olivat jo muutaman vuoden lymyilleet kirppislöytötrikookudekerät. Taitoyhdistyksen jäsenlehdessä oli kiehtova Marjakehrä-neliön ohje, joka suorastaan vaati tulla toteutetuksi. Vuoroaan odottaneet trikookerät pääsisivät nyt käyttöön!

Aluksi olin kuteesta aivan innoissani. Se oli mukavan pehmeää ja virkkaaminen sujui sukkelasti. Karvas totuus kuitenkin paljastui pian. Kuteen laatu oli ärsyttävän epätasainen, välillä toivottoman paksua ja välillä se hiutui olemattoman ohueksi, niin ohueksi, ettei sitä voinut mattoon ollenkaan käyttää. Lisäksi kuteessa oli tosi paljon solmuja, joita ei voinut työhön jättää. Virkkasin silti ja sain aikaiseki loputtoman paljon pääteltäviä kuteenpäitä. Siis inhokkihommaa tiedossa!

Palojen liittäminen toisiinsa ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Näyttävät asettuvan jotenkin vinksin vonksin.

Heikunkeikun-fiiliksen saisi varmasti vähän kuriin, kunhan virkkaisin maton ympärille reunuksen, jota ohjekin suositteli. Kudetta vain jäi jäljelle ihan pieni nötterö. Ei tuosta mitään reunusta saa aikaiseksi!

Ylipaksusta kuteesta leikatut suikaleetkaan eivät reunuksen teossa auta.

Uuvuttava on näky myös maton kääntöpuolella. On siinä jokunen lanka pääteltäväksi!

Matto jää nyt hetkeksi mietintämyssyyn. Mistä keksin reunuskuteen? Pitäisikö palaset vielä irrotella toisistaan ja liittää uudelleen toisella värillä ja sillä samalla värillä voisin sitten tekaista kehykset pienelle mattoreppanalle.

Yksi mottoni on, että asioilla on tapana järjestyä. Eiköhän tämäkin jotenkin joskus järjesty ja valmistu. Luulen niin.

Suukko talvelle

Jotkut eivät yhtään ymmärrä, mutta minä niin tykkään syksystä ja talvesta. Tykkään tietenkin myös keväästä ja kesästä. Mutta mitä toivottomampi sää, sen onnellisemmaksi ulkoilu tekee. Kiitos tietenkin kuuluu nykyaikaisille ulkoiluvermeille, jotka pitävät ihmispolon lämpimänä ja kuivana, vaikka myrsky kuinka mylvisi ja sade sataisi vaikka vaakasuoraan. Raikas ulkoilma vaan tekee niin hyvää!

Tällä viikolla säätarjotttimella on  ollut havaittavissa vallan valtaisaa vaihtelua paukkupakkasista räntäsateeseen. Kerkesi maisema olla aika kauniskin tuossa välillä, mutta parhaan päivänvalon ajan kökin töissä sisätiloissa ja lisääntyvä valo jäi valokuvauksessa hyödyntämättä. Ei se haittaa, tummakin taivas voi näyttää aika makealta.

Yhtenä päivänä ennen iltavuoroa hoksasin, että matalalta paistava aurinko aateloi tuiki tavalliset tulppaanit ihan satumaiseen, ylvääseen hehkuun.

Kotosella yritetään urakoida jouluherkkuja entisiksi. Toiveissa olisi päästä viettämään herkutonta helmikuuta, mutta sitä ennen kaappien uumenissa lymyävät makeat ja imelät pitäisi yhyttää ja pistellä parempiin suihin. Näin pakkaspäivien ratoksi syömävuoroon joutuivat höttöisen imelät Talvisuukot.

Pakkasella ei parane metallia pussata, mutta tällaista suklaasuukkoa maistelee kahvin kaverina ihan ilokseen. Imelää kyllä, mutta musta kahvi sopivasti tasottaa yletöntä makeutta. 

Talven valkeus ja raikas kylmyys ansaitsevat kunniamaininnan ja ihan reilun pusunkin. Neljä vuodenaikaa on rikkaus, josta pitää nauttia niin kauan kuin voi. Ilmastonmuutoksen eteneminen saattaa saada aikaan niinkin kurjan ilmiön ettei meille jää kuin ainainen syksy. Siitä en suuresti ilahtuisi.

Sunnuntaina hymyillen

Lauantai meni työtyössä, mutta sunnuntaina sain viettää vapaa-aikaa. Hyvin nukutti ja aamu alkoi vasta kahdeksan jälkeen. Setä uinui vielä kauemmin, joten minulla oli mainiosti aikaa ihastella kotiin kantamiani tulppaaneja ja uudelleen kukkimaan innostuneita jouluamarylliksiä.

Kun verkkaiset aamupuuhat oli tehty, autoilimme sedän kanssa ruokakauppaan ja ostamaan esikoiselle syntymäpäivälahjaa. Kello kerkesi kiireellä kohti sovittua menoa, joten nappasimme melkein lennossa vähän välipalaa Sokoksen Kulma-kahvilassa. Aika hyvää oli tuo nyhtöpossutoast.

Kahvittelun jälkeen kerkesin käydä kotona kääntymässä ennen kuin olin jo taas menossa. Entinen koulukaveri oli Facessa huhuillut teatteriseuraa ja minähän olin - yllätys! - heti valmis.

Olipa nostalgista astella taas Kisalinnan aulaan ja istahtaa kauan ja hartaasti teatterina palvelleen talon katsomoon. Teatterimyllyn suurponnistus Harmony Sisters - hymyillen -esitys istui teatterin lavalle kuin nenä päähän. Tasokas musiikkinäytelmä oli mahtava taidonnäyte harrastajilta!

Produktion onnistuminen nojaa vakaasti kolmen lahjakkaan naisen, Marjo Välimäen, Maarit Honkasen ja Lara Nurmisen hentoihin hartioihin  tai ehkä paremminkin musikaalisuuten ja eläytymiseen. Nämä naiset lauloivat hämmentävän kauniisti ja koskettavasti, paremmin kuin esikuvansa konsanaan. Mukana oli hyviä mieslaulajiakin, mutta he jäivät väistämättä tähtien varjoon.

Oli pakko ihastella varsinkin puvustajan valtavaa työmaata. Jo pelkästään sisaruksille  oli lukemattomia toinen toistaan upeampia pukuja ja näytelmässä mukana ollut valtaisa esiintyjäjoukko oli vaatettu kohtauksesta toiseen viimeisen päälle. Ihan mahtavaa!

Näytelmä koostuu ikääntyneen Maire Valtosen eli Mayra Sandersin muisteluksista rapakon takana. Tarinassa Valtosen isättömät sisarukset kasvavat pienistä tytöistä aikuisiksi naisiksi ja päätyvät Kotkasta Helsingin kautta Ruotsiin ja Yhdysvaltoihin. Valtava halu ja palo laulaa ja esiintyä käsikirjoittaa tyttöjen elämää. Äiti kulkee järkkymättömänä tukena taustalla. Kauniita laululintusia lennätetään laulamaan niin rintamalle kuin ulkomaillekin. Menestystä tarjotaan kultalautasilta. Varsinkin nuoremmat sisarukset viettävät melko huikentelevaista elämää vaikka isosisko-Vera yrittää olla vakava ja vastuuntuntoinen ja pyrkii paimentamaan nuorempia sisaruksiaan. Nuoret naiset menestyksensä huumassa kaipaavat myös rakkautta. Valitettavasti vain rinnalle löytyy pelkkiä hyväksikäyttäjiä eikä elämä ole pelkkää silkkiä. En voinut välttyä ajatukselta, että on se lykky, ettei minulla ole mitään erityislahjakkuutta eikä tarvitse olla kuuluisa.

Väliajalla saimme nauttia hyvästä kahvista.

Kylläpä kannatti taas lähteä nauttimaan kulttuurista. Vieläkin ihmetyttää, kuinka hyviä laulajia tässä kaupungissa työskentelee ihan tavallisissa ammateissa. On se hyvä, että työnsä lisäksi jaksavat harrastaa!

Kiisseli kuin talviaurinko

No hei, oisko vähän talvi? 

Elohopea pakkasmittarissa on painunut miltei alareunan alapuolelle ja ulkoilevia ihmisiä ei meinaa hattujen ja kaulaliinojen takaa tunnistaa. Nyt on siis paras aika nauttia etelän auringossa kypsyneistä sitruksista ja takkatulen lämmöstä. Mikäs on nauttiessa, kun appelsiinien hinta on halvimmillaan ja takkapuita kuskataan lapsuuskodin tanhuvilta autolla peräkärrykuormittain. Veljelle ja isälle menevät isot kiitokset puusouvissa avustamisesta!

Kodin kuvalehden viimeisimmän numeron lukeminen jäi aika hataralle, mutta sivuja selaillessa sattui silmiin tämän kertainen viimeinen kiusaus eli kiisselien kingi. Appelsiinikerroskiisseli!

Ja ei kun kokeilemaan! Ensin tosin piti suunnata kauppaan hakemaan maissitärkkelystä ja maitoa, mutta sitten pääsin suoraan kiisseleitä keittelemään. Se oli helppoa, mutta appelsiiniviipaleiden kalvottomasksi nylkeminen oli raakaa puuhaa.

Kiisselikattilat kiikutin terassille jäähtymään. Vähän mietin, oliko se liian riskaabelia. Etteivät vain  ehtisi sörsselit jääkalikoiksi muuttua... Huoli oli turha, sillä sen verran kuitenkin oli kiire ja kova hinku taiteilemaan kiisseliraitoja Lempi-kerman kylkiäisenä kaupasta kantamiini jalallisiin laseihin. Näitä laseja ehdin saada kolme, ennen kuin kampanja lähi-K:ssa päättyi. Kismittää kyllä, etten puoleen tusinaan päässyt. Nyt elän toivossa, että kirppareilta löytäisin täydennystä lasiperheeseeni.

Ihan ei ammattilaisen ottein kiisseliraitojen tekeminen onnistunut. Ohuempaa raitaa olisi saanut kippoon muodostua, että olisi näyttänyt taiteellisemmalta.

Kiisselikuppeihini mahtui vain yksi paksu keltainen raita valkoisten väliin. Seuraavana päivänä näimme harvinaisen valoilmiön talvisella taivaalla. Aurinkohan se siellä kävi näyttäytymässä ja muistuttamassa olemassaolostaan. Valkoisen hangen ja valkoisten pilvien välissä mollukka näytti ihan kiisselikuppini keltaiselta appelsiiniraidalta!

Appelsiinikerroskiisseli

Maitokiisseli
5 dl täysmaitoa (käytin laktoositonta)
3 rkl maissitärkkelystä
2 rkl sokeria
1 tl vaniljasokeria

Mittaa ainekset paksupohjaiseen kattilaan ja vispaa tasaiseksi. Kuumenna kiehuvaksi koko ajan puuhaarukalla pohjaa myöten sekoittaen. Anna kiehua kolme minuuttia. Ripottele kiisselin päälle sokeria kuorettumisen estämiseksi ja anna kiisselin jäähtyä.

Appelsiinikiisseli
4 dl appelsiinimehua (hups, laitoin 5 dl. Onnistuin silti!)
2 rkl perunajauhoja
1 rkl sokeria
(2 tl appelsiinikuoriraastetta)
1-2 (luomu)appelsiinia

Mittaa ainekset kattilaan ja vispaa tasaiseksi. Kuumenna kiehuvaksi koko ajan sekoittaen. Anna kiisselin pulpahtaa ja nosta kattila pois liedeltä. Ripottele pinnalle sokeria ja anna jäähtyä.

Kuori appelsiinit hedelmälihaa myöten. Poista kalvot myös viipaleista ja lohko kalvotomat viipaleet. Lisää lohkot appelsiinikiisselin sekaan. Halutessasi voit jättää osan lohkoista koristeeksi kiisselin pinnalle.

Lusikoi jäähtyneet kiisselit kerroksittain laseihin. Koristele appelsiinilohkoilla ja kuorisuikaleilla, jos haluat.

Lehden ohjeen mukaan annoksesta tulisi kuusi jälkiruoka-annosta. Lempi-lasit olivat niin suuret, että kiisselit mahtuivat kolmeen lasiin, paitsi appelsiinikiisseliä jäi vähän yli. Ehkä yhden annoksen verran.