Kun esikoinen oli jälleen lähtenyt omille teilleen, äiti ja isovanhemmat käänsivät auton keulan kohti kotia. Mutta tietenkään emme kulkeneet maaliin suorinta reittiä, vaan poikkesimme Elimäelle vanhoja perhetuttuja morjestamaan. Se on tätikin lapsuudessaan asustellut Elimäen aukeilla ja aloittanut siellä jopa koulutiensä. Samana päivänä, kun täytin 11 vuotta, muutimme Savo-Karjalan rajamaille. Mutta silloisen parhaan ystäväni vanhemmat olivat ystävystyneet omien vanhempieni kanssa ja se ystävyys kukoistaa edelleen.
Lapsuudesta muistan hienona takaumana keväiset perheretket Mustilan arboretumiin. Joitakin vuosia sitten (tai aika monen monta vuotta sitten) pyysin vanhemmiltani, että kävisimme alppiruusupuistossa uudelleen, vaikka nyt sinne onkin matkaa monin verroin. Toiveeni toteutui ja sain myös omat lapset mukaan tuota ihmemaailmaa ihailemaan.
Tälle reissulle äiti houkutteli minua mainitsemalla mahdollisuuden käydä jälleen arboretumin mailla. Vaikka vettä vihmoi taivaalta pienin satunnaisin pisaroin, halusin mennä metsään tallustelemaan. Äidille sattui jalkaan hiertävät kengät eikä heitä muutenkaan tainnut sateisen sään metsäsamoilu innostaa. Vanhemmat menivät suorinta tietä kyläilemään, mutta minä hyppäsin kyydistä Elimäen risteyksessä ja patikoitsin perille.
Kävelymatkan varrella katselin ympärilleni ja bongasin tien viereltä punkkarinurmikkoa.
Luisevan puisevat oppaat oli tien varteen nakattu tietä näyttämään.Olivat melkoisia tuppisuita!
Puutarhamyymälän antia vilkaisin pihamaan reunalta. Olisi ollut houkutuksia!
Portin kioskilla oli lappu, että pääsyliput myydään kahvilassa. Vähän aprikoin, kannattaako edes ostaa 8 euron pilettiä, jos sade vaikka yltyisi. Ja olisikohan siellä metsän kätköissä edes yhtään kukkivaa alppiruusua tai muuta kukkaa. Kyselin kahvion nuorelta naiselta ja hän kyllä pahoitteli, että edellisten päivien rankkasateet olivat piiskanneet maahan suurimman osan vielä jäljellä olleista kukista. En silti halunnut luovuttaa vaan päätin kuitenkin lähteä luonnon helmaan vaeltelemaan edes toviksi. Toki tiesin, etten voisi tuntikausiksi uppoutua metsän lumoukseen, sillä pitihän minunkin kyläillä tuttujen luona.
Jo atsalearinteessä näin, ettei puhe sateen piiskaamista kasveista ollut pelkkää höpönlöpöä. Melko murheellinen oli näky. Mutta nyt osasin arvostaa jokaista olemassa olevaa kukkaa. Jos kaikkialla olisi ollut loputon kukkaloisto, siihen olisi turtunut eikä mikään olisi tuntunut miltään.
Oli ilahduttavaa nähdä, että alueelle rakennetaan jatkuvasti uusia kasvustoja. Katteena oli kekseliäästi käpyjä!
Vaikka olin jo luopunut toivosta nähdä yhtään alppiruusupensasta täydessä kukassa, niin ei kuitenkaan käynyt! Nooo... ei tämäkään ihan täydessä kukassa ollut, mutta melkein kuitenkin!
 |
| Tie poikki! |
Seuraavaksi reissun ällötys... Polun viereisellä kivellä näytti olevan jotain omituista... Tarkempi tarkastelu paljasti kummallisuuden suureksi etanaksi, jolla oli sarvet terhakasti esillä. Huomenna pouta?
Tulin ajatelleeksi, ettei kuvasta pysty arvoimaan minkä kokoisesta nilviäisestä oikeastaan onkaan kyse. Yritin kuvata kotiloa Mustilan esitteen ja oman heijastimeni vierellä. Tässä vaiheessa otus jo vaivaantui kaikesta saamastaan huomiosta ja alkoi vetää tuntosarviaan piiloon. En viitsinyt ressukkaa sen enempää kiusata vaan jätin sen jatkamaan sadepäivän palvomista.
Metsän kätköistä löytyi monenmoista ihmeellistä. Jotenkin harhauduin kulkemaan lapsille suunnattua luontopolkua osan matkaa.
Lopulta tuli kaamea kiire pois metsän keskeltä, kun äiti soitti, että minua kaivataan ruokapöytään ja että isä on tulossa hakemaan. Pitkin metsää oli kyllä viitoitukset, mutta missään ei kerrottu kuinka pitkä matka paikasta A on paikkaan B. Joten sain puolijuoksua ja hikihölkkää pistellä menemään sadetta hylkivässä takissani mystisen metsän keskeltä ihmisten ilmoille.
Kyläpaikassa oli tarjolla monenmoista herkkua ja vaikka tuhdin hotelliaamiaisen jälkeen ei vielä nälkä ollut ehtinyt kalvamaan suolen mutkaan, niin kylläpä ruoka maistui! Ruoan jälkeen istuimme rauhassa rupattelemassa ja vaihtamassa kuulumisia, kunnes vieraanvarainen emäntämme keitteli meille lähtökahvit.
Pithän meidän vielä poiketa Korialla Novitan tehtaanmyymälässä. Varsinaisissa tarjouslangoissa oli niin synkeät värit, etteivät ne ollenkaan houkutelleet. Mutta koska kauniit neulelangat ovat Kotosen tädin Akilleen kantapää, lankavarasto karttui jälleen viidellä herkällä Huurre-kerällä. Ja juu, osaan laskea enkä ole ihan höperöitynyt... siniset huurteet toin ahkeralle käsityöharrastajakälylle.
Kun lopulta sunnuntai-iltana reissusta ryytyneenä kotiuduin lopulta, meinasin tulla kiukkuiseksi. Pöytärätti oli koko viikonlopun murissut ja näytellyt hampaitaan kotiväelle, joten kaikki muruset ja muut sotkut saivat rauhassa vallata keittiön tasot ja ruokapöydän. Onneksi kuitenkin tänään, kun setä Kotosella oli vapaapäivä, setä otti ja kesytti ärhentelevän rätin ja töistä palaavaa tätiä odotti puhtauttaan kiiltevä keittiö. Hieno homma!
