Käspaikka ja muita nimpparimuistamisia

Eino-myrsky ryskää ulkona, mutta sisällä on lämmintä ja mukavaa viettää sunnuntaipäivää. Käsityökärpäsen puremasta olen saanut hurjan virkkausvimman ja talviunipeiton valmistuttua olen tehtaillut patalappuja. Mutta niistä kerron enemmän myöhemmin.

Kun aikoinaan muutimme tähän taloon, minulla oli ihan pakkomielle saada keittiöön pyyheliinateline peittoineen. Löysinkin telineen kirpparilta upouutena ja kohtuullisella hinnalla. Siitä saakka se on hyvin palvellut.

Vietin viikolla nimipäiviäni (tai en varsinaisesti viettänyt... ystävälliset ihmiset muistivat kuitenkin :) ) ja lukuisten lämpimien onnittelujen lisäksi sain pari lahjustakin. Suklaata sain ja muistilappusia, työkaveri ilahdutti kukkasella ja vanhemmiltani sain aivan mielettömän upean uuden, jonkun tuntemattoman käsityötaitajan tekemän, pyyheliinapeiton. Siinä on kaunis ja taiten tehty kuva, nurja puoli on aivan yhtä siisti kuin oikea puoli. Koska peitto on aivan uusi ja napakkaa kangasta, en saanut sitä asettumaan kuvaan vielä kovin kauniisti...

 Onnittelukortteja tuli neljä. Olivat toinen toistaan kauniimpia ja mukavilla teksteillä varustettuja. Talvikorttikaverini Outsa ilahdutti ihanalla runolla:

Metsä on kirjasto.

Lainaan sen huokaukset,

linnunlaulun, tuoksun ja värien paletin:

Mikään ei vähene.

- Arto Seppälä

Minulle,metsähöperölle kirjastotädille, ei olisi voinut parempaa onnittelurunoa löytääkään!

Koska kova puuskainen tuuli karkotti ulkoiluhalut, napsin pikaisesti pari kuvaa kotona sisätiloissa ja pihalla ulko-oven välittömässä läheisyydessä. Kukkapenkkiin itsestään siementynyt orvokki jaksaa vielä kukoistaa, vaikka marraskuukin on kääntynyt jo loppupuolelle. Kun palailimme pikaiselta kauppareissulta, taivaalla näytti todella kauniilta, kun aurinko kultasi tummat myrskypilvet... aivan kuin pilvipalvelussa olisi ollut valot päällä.

992 pientä päätöstä

Jokin aika sitten televisiossa pyöri mainos, jossa sanottiin että pieni päätös päivässä riittää. En enää muista mitä siinä mainostettiin... ehkä painonhallintaa. Mutta tuo lausahdus on jumiutunut päähäni junnaamaan samalla kun olen päätellyt ja päättellyt ja päättellyt ja päättellyt isoäidin neliöistä kootun torkkupeiton langanpäitä. Jos noilla päättelyillä hoikistuisin, olisin varmasti missimitoissa!!! Peitossa oli nimittäin 992 pääteltävää lankaa.

Mutta aloitetaanpa alusta!

Yhdistetty työ- ja vierashuoneemme uudistettiin syksyn aikana. Vanhat torkkupeitot eivät tunteneet enää oloaan kotoisaksi siellä. Koska käsityökärpänen on taas vaihteeksi puraissut minua, aloin leikitellä ajatuksella, että tekisin uuden peiton ihan itse ja omin pikku kätösin. Samaan saumaan Prismassa oli Osta pois -päivät ja houkuttelevan värisiä Viivi-lankoja vain 2 € kerä. Ostin ensin muutamia keriä ja heti seuraavana päivänä lisää. Vyötteessä ohjeistettiin ostamaan lankaa riittävästi, sillä tuote oli myynnissä vain rajoitetun ajan.

Ohjetta ei ollut, vain päänsisäinen visio. Isoäidinneliötehdas käynnistyi välittömästi ja täydellä teholla. Lappuja syntyi vaihtelevalla tahdilla, riippuen päivien muusta pakollisesta ohjelmasta. Ja monikaan asia ei ollut niin kovin pakollista... :)

Noin viikko sitten heräsin todellisuuteen, että lappujen määrä alkoi olla riittävä. Levittelin laput lattialle ja pohdiskelin muka tarkasti, että minkämoisia väriyhdistelmiä vielä piti valmistaa. Hiukka harmillista oli, että pinkkiä lankaa en saanut aikoinaan riittävästi, joten jouduin käyttämään enemmän violettia ja oranssia, jotka eivät ole minulle niin mieleisiä.

Virkkasin palaset yhteen ruskealla ja sehän loppui 25 senttiä ennen viimeisen sauman loppua. Myynnin rajoitettu aika oli ollut ja mennyt. Viiviä ei enää ollut saatavilla. Voihan murheiden murhe ja luovuuden koetinkivi!

Lopetin sauman vihreällä, mutta reunuksiin ei riittänyt vihreäkään. Tokmannilta löysin saman valmistajan Isoveli-lankaa, joka vaikutti tarpeeksi samanlaiselta kuin Viivi. Värit eivät tietenkään olleet identtiset, mutta reunuksen harmaasta sävystä tuli peittoon vain pikantti säväys. Tai niin on ainakin pakko itselleen uskotella, ettei koko iso työ mennyt tyystin hukkaan.

Pitkän prosessin aikana ehdin pohdiskella postaustakin monen monta kertaa. Ensin otsikoksi oli tulossa Talviunipeitto, sillä aina jossakin välissä pitkää talvea iskee totaalinen väsy ja tekisi mieli vetäytyä nukkumaan yli talven ja herätä vasta kevään koittaessa. Mutta koska nyt on meneillään niin paljon mielenkiitoisia asioita, niin luulen, ettei tänä vuonna talviunisuus pääse yllättämään ollenkaan.

Olen aina ihaillut monivärisiä isoäidin neliöistä virkattuja käsitöitä, mutta koska olen ollut laiska viimeistelijä, en ole rohkaistunut virkkaamaan noita kauniita neliöitä. Kesällä kuitenkin tein alusta loppuun kohtuullisessa ajassa haarukkapitsipaidan, jonka päätteleminen oli suuri saavutus,  joten uskaltauduin tähänkin urakkaan. Kun työ sitten vähitellen valmistui, näytti että edessä on Mahdoton päättelytehtävä. Se oli hetken otsikkovaihtoehtona ja olisikin ollut perheen nuorison suosikki.

Peitosta tuli lämmin ja painava. Sen alla on on hyvä torkahtaa ja kerätä voimia päivien puuhiin. Väritykseltään se taitaa kuitenkin sopia paremmin olohuoneeseen. Hupsis!

Ryijypeitto?

Meitä on 992 kpl. Mihinkähän hyötykäyttöön...?

Stressitön viimeinen kiusaus

Ihan kuin pukkaisi stressin poikasta taas vaihteeksi, kun unta ei riittänyt viime yönä kuin viideksi tunniksi. Tarkoitus oli, ettei tässä blogissa työasioita puida, mutta pakko työstä (pakkotyöstä? heh) on välillä mainita, se kun haukkaa ihmisparan valveillaoloajasta jellonan osan. Välillä unissaoloajastakin... Yksi työprobleema alkoi pyöriä päässä iltayöllä nukkumaan mennessä ja kello yhden aikaan piti käydä piirtelemässä numeroita paperille. Melkein ratkesikin mokoma ongelma, jäi vain yksi oleellinen asia kummastuttamaan. Aamukuudelta ratkaisu sitten oli selkeänä tyynyllä eikä uni enää halunnut jakaa sen kanssa samaa vuodetta.

Ei tuosta yövalvomisessa sinänsä mitään haittaa ole vapaapäivää vasten muuten, mutta olisihan sitä vapaallakin mieluummin skarppina ja toimeliaana eikä silmät tikkuisina pää täynnä pumpulia hömelön oloisena.

Työstressistä pääsee parhaiten lapsuuden ajan kotimetsässä ja olisin sinne hinkunut suppilovahveroseikkailulle. Autokyytiä ei ollut tarjolla eikä kotimetsäikävä ollut niin riipivä, että olisin viitsinyt pyöräillä 36 km sinne ja saman verran takaisin. Täytyi siis ottaa käyttöön toinen toimintaterapiamuoto eli taikinaterapia. Parhaiten tässä roolissa toimivat erilaiset hiivataikinat, joita saa litistellä ja puristella ja muotoilla mieleisekseen. Nyt päädyin kuitenkin kokeilemaan jotain aivan uutta ja merkillistä.

Kodin kuvalehdessä oli jokin aika sitten houkuttelevan oloinen  halloween-teemainen lakka-lakritsikakkuresepti Viimeinen kiusaus -sivulla. Kakkuun tulee lakkoja (hilloja, suomuuraimia) keksipohja, tuorejuustotäyte ja laksitsikuorrute. Lakkoja sattuu olemaan pakastimen uumenissa kiitettäviä määriä parin viime kesän jäljiltä ja ajatus makujen yhdistelmästä sai jo melkein kuolan valumaan. Pakkohan tällaista reseptiä on kokeilla! Odottelin vain oikeaa ajankohtaa, että sitä syömässä olisi muitakin kun minä ja mies. Kuopus kotiutuu tänään viikonloppumenoiltaan, mutta muista syöjistä ei ole tietoa nytkään.Terapia oli kuitenkin käynnistettävä välittömästi pahempien oireiden välttämiseksi.

Kakkua ei hyydytetä liivatteella vaan paistetaan uunissa. Tämä vaihe ei sitten mennytkään kuin Strömsössä. Tietenkään.

Kokeilin ensimmäistä kertaa Lidlistä (halvalla!) ostamaani irtopohjavuokaa, jonka olin toivonut olevan leipovan maailman huippusijoitus näiden hyydykekakkujen kanssa. Onhan vuoassa lasipohja ja silikonireunat, joten leivinpaperien kanssa turaaminen olisi historiaa! Mutta eikös vain rasva tirissyt iloisesti uunin pohjalle silikonireunojen ja lasin välistä! Katku keittiössä oli kaamea. Heti kun onnettomuuden havaitsin, lennätin alle leivinpeltiä, ettei enempää rasvaa tarvitsisi myöhemmin kaapia uunista. Käryvahinko oli kuitenkin jo päässyt tapahtumaan.

Katkusta ja kärystä huolimatta kakku hyytyi nätisti uunissa. Aavistuksen oli ehkä liikaa hellettä hellassa, sillä tuorejuustotäytteen pinta alkoi uhkaavasti tummua. Siinä vaiheessa leivonnaisen saikin jo ottaa pois paistumasta. Kuuman kakun päälle ei voi kuorrutetta laittaa, joten puuhaamiseen tuli tauko... tai no. Tauolla tekaisin lehtitaikinalevyistä ja kylmäsavulohesta herkullisia napostelupaloja sekä tein lähipäivien ruoaksi lohilaatikkoa samoilla uunin lämmöillä. Kun pienenä lapsuudenkodissa oppi, että puu-uunissa tehtiin  kertalämmityksellä paljon paistoksia, ei sitä nyt isonakaan osaa olla tekemättä useampaa juttua kerralla, vaikka sähköuunia käyttääkin.

Lakritsikuorrutetta keitellessäni tuli ihan noitamainen olo. Kermanvalkoinen muuttui mustanpuhuvaksi taikasauvan heilautuksella!  Kuorrute oli helppo levittää kakun pinnalle. Koristeluun en viitsinyt hirveästi panostaa, sillä kakku tullee syödyksi ihan oman perheen kesken.

Kun kakku vihdoin oli valmis maistettavaksi, odotukset olivat korkealla. Mutta oi voi. Maku ei ollutkaan ihan miun maun mukkaan. Kaikki ainekset ovat hyviä itsenäisinä, mutta makusekoitus oli mielestäni liian happaman imelä. Toivottavasti maut tasaantuvat ja muuttuvat muhiessaan muikeammiksi, tai herää kysymys, jääkö päivän pääpuuha loppujen lopuksi tyystin syömättä! Halloween-juhlien makeaksi jälkiruoaksi kakku kyllä sopisi mainiosti tuon karvaanmakean makunsa vuoksi.

Reseptin ajattelin kirjotella tuonne höpötysten ja kuvituksen päätteeksi, jos jonkun muunkin tekee mieli kokeilla mustanmakeaa herkkua. Kakku ei ole hätäisen herkuttelija unelma, on siinä sen verran runsaasti työvaiheita ja jäähtymisen odottaminenkin on tuskaisaa. Mutta kärsivällisyys on hyve, leipurillekin. :)

(Seuraavan päivän kommentti: No niin. Kärsivällisyys olisi hyve maistelijallekin. Kakun maut tekeytyivät sopivasti yön yli muhittuaan. Kakku kannattaa siis tehdä valmiiksi jo päivää ennen aiottua tarjoiluajankohtaa, niin maistuu mainiolta!)

LAKKA-LAKRITSIKAKKU

2, 5 dl lakkoja

Pohja:
200 g digestivekeksejä
100 g voita
Täyte:
600 g maustamatonta tuorejustoa
1,5 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
1 prk ranskankermaa
3 kananmunaa
Kuorrute:
1 dl kuohukermaa
120 g pehmeitä lakritsitoffeekaramelleja
Koristeeksi:
lakkoja ja lakritsanauhaa

Laita lakat valumaan siivilään.
Vuoraa irtopohjavuoan (halk. 22 - 25 cm) pohja leivinpaperilla.
Valmista pohja. Murskaa keksit ja sulata voi. Sekoita ja painele seos irtopohjavuokaan.
Siirrä pohja jääkaappiin jähmettymään.
Valmista täyte. Sekoita tuorejuusto, sokerit ja ranskankerma sähkövatkaimella tasaiseksi. Lisää kananmunat yksitellen joukkoon.
Levitä valutetut lakat kakkupohjan päälle.
Kaada tuorejuustotäyte vuokaan lakkojen päälle.
Paista 185 asteessa uunin keskitasolla n. 50 min. kunnes kakku on kokonaan hyytynyt. Anna kakun vetäytyä uunissa jälkilämmössä vielä noin 10 minuuttia. Jäähdytä kakku.
Valmista kuorrute. Kuumenna kerma kattilassa ja sekoita joukkoon lakritsikaramelleja vähän kerrallaan, kunnes kaikki karamellit ovat sulaneet ja seos on tasainen. Anna jäähtyä hetki ja kaada kuorrute kakun päälle.
Anna kakun maustua jääkaapissa muutama tunti.
Koristele lakoilla ja lakritsinauhalla.

Alkuperäinen ohje on Kodin kuvalehden numerosta 21/3013, ohjeen on laatinut Tiina Valkonen.

Sydämellinen luonto

Yötyöläisen työyön jälkeen on vaimokkeen kupsehdittava kotioloissa hirmuisen hissunkissun. Parasta olisi, jos omakin uni jatkuisi pitkälle päivään. Vaan ei, tänäänkin unen määrä tuli täyteen jo aamuviiden jälkeen. Luettuani lehden ja selailtuani nettiä vingutin vimmatusti virkkuukoukkua kunnes aurinko tuli ikkunasta sisään ja pyysi ulos leikkimään. Aikani siinä venkoilin ja lopulta päädyin piipahtamaan päiväkävelyllä Canonin kanssa. Siinä vaiheessa aurinko tosin oli jo vetäytynyt pilvien taakse mököttämään, mutta ei se mitään haitannut. Kiersin kivan lenkin raikkaassa marraskuisessa syyssäässä ja hämmästelin edelleen lämpimänä jatkuvaa keliä. Filmille tallensin sydämellistä luontoa ja muita bongauksia.
 

Letkistellen hernerockaa

Vaikkei vielä talvi olekaan saanut yliotetta syksystä, päätin pistää porisemaan kattilaan koko perheelle maistuvaa soppaa, siis hernekeittoa. Tässä pikaruokien luvatussa maailmassa sen valmistaminen ja keittely on pitkällisyydessään jonkinlaista downshiftaamista. Vaivalloista rokan kokkaaminen ei ole, sehän poppaa itsekseen hellalla hellällä lämmöllä.

Alkusoittona rokan valmistukselle oli pimeyden mukanaan tuoma blues, joka vei kekseliäisyyden päästä. Joka päivä olisi syötävä, kun vain keksisi että mitä! Rokka on reilua, heavya ruokaa, jota voi kerralla keittää hervottoman annoksen, pistää pakkaseen osan ja pakastamaton keitto paranee joka lämmityksellä niin kauan kuin sitä riittää. Kun kymmenen litran kattilalla keittää, niin sitähän riittää! Eikä tauottomasti tarvitse kuunnella perheen itkuvirsiä siitä, että mitähän sitä söisi! Itsellekin tuo kysymys on jokapäiväinen ark(k)iveisu.

Eilen illalla töiden jälkeen leivän puputuksella kyllästettynä pää kumisten tyhjää bepopia piti taas suunnata markettiin suunnittelemaan seuraavien päivien ruokalistaa. Hyllyjen välissä valssatessa teki toisaalta mieli ostaa vaikka mitä höpötystä ja toisaalta mikään kunnollinen ei mieltä kiehtonut. Lopulta kekkasin hyllystä herneet ja innostuksen fanfaari pärähti ilmoille. Pussillisesta (tai oikeastaan kahdesta) kuivattuja herneitä saa maistuvaa apetta perheelle helposti ja edullisesti, varsinkin kun tiedossa oli työtöistä vapaa aamupäivä.

Illalla jo huljuttelin herneet vedessä ja ne lauloivat siivilässä iloista a cappellaa. Huljuttelu kävi kehtolaulusta ja herneenjyvät likosivat ja hikosivat pulleiksi ja pehmenneiksi yön aikana vesipedillään. Aamulla heti herättyä napsautin hellan levyn lämpenemään eikä aikaakaan kun kattilasta alkoi kuulua beatboxausta. Hauduttaen hyvää tulee, joten reipas polkan tahti oli liian kiivas. Nappulasta väänsin virtaa vähemmäksi ja poreilun määrä hiipui sopivan rauhalliseksi balladiksi.

Parin, kolmen tunnin iloisen sambailun jälkeen keitto oli valmiina ottamaan vastaan lihalisäyksen. Ruskistin 750 grammaa sikanautaa ja se diskosi rytmikkäästi paistuessaan iskelmän tahtiin. Humpsautin lihat kattilaan rokan sekaan, lisäsin tujauksen suolaa, hippusen pippuria ja mukavasti meiramia. Muuta maustetta perusrokka ei kaipaa, paitsi lautaselle päädyttyään turauksen sinappia.

Keitto on valmis nautittavaksi. Kunhan perhe marssii ruokapöytään, en odota syöjiltä taputuksia tai ylistyslauluja. Mutta jospa kuuluisi hiljaista hymnin hyrinää, kokki voisi tyytyväisenä hetkeksi huoahtaa. Herkkävatsaisilla hernekeitto tosin saattaa aiheuttaa suolistossa letkajenkkaa. Toisilla taas ruoka sulaa helposti humpaten. Vaan niinhän se taitaa olla, että yön ja levon koittaessa päivällä nautittu rokka soittaa Takamuksen oopperaa ja aamulla herätessä makuuhuoneessa leijuu tymäkkä hajujen sinfonia.

Syömään!

Ikkunanpesua ja matkamuistoja

Aamusella ennen töihin lähtöä (iltavuoroon) kävin pikaiseen ikkunanpesuun. Vain keittiön ikkunan pesaisin, se kun tuppaa rapatessa ja rokatessa roiskeista täplittymään. Usein huljautan vain sisäpinnan, nyt kuitenkin päätin olla perusteellisempi ja pesin kaikki neljä pintaa sekä väliset ja ikkunalasien välissä olevat muistojen ihanat koriste-esineet. 

Matkamuisto - voiko turhempaa olla! Varsinkin jos se on älytöntä rihkamaa, jolla ei ole muuta virkaa, kuin pitää matkailijan muistissa juuri se tietty matka. Tahtoisin tallettaa matkojen muistamisen arvoiset hetket vain sydämeni sopukoihin ja pääni muistilokeroihin. Tai valokuviin - ne tuovat kyllä matkojen kommellukset, hyvät hetket, mahtavat maisemat, herkulliset ruokahetket ja muut seikkailut mieleen vielä vuosienkin jälkeen.

Mutta Välimeren alue on haukannut ison palan sielustani ja usein kaipaan sinne kesken arkisen aherruksen. Siksi olen iloinen, että olen reissuiltani silloin tällöin poiminut mukaan kiven tai kaksi. Niitä kun hivelee sormien päillä tai sulkee kämmenen sisään tuntien meren hioman loputtoman sileyden ja aistien kivien aikoinaan varastoiman auringon lämmön, voi mielessään palata lomien rentouttaviin hetkiin. Kivet toimivat stressinpoistajina paremmin kuin mikään kaupasta ostettu hömpötys.

Pikkuruinen lasipullo, täytettynä Mallorcan pikkiriikkisillä kivillä on muisto vuoden takaa. Silloin vietimme syyslomaa Santa Ponsassa suvun naisten voimin ja Sollerin markkinoilta äitini osti minulle kiviä :D Paljon painoa matkalaukkuun?? No ei, pullo on piskuinen, n. 5 cm korkea, joten kivetkään eivät paukkuneet yli painorajojen.

Pieni siili muutti meille muinoin Gotlannista. Kävimme siellä risteilyllä yli 20 vuotta sitten. Silloinkin matkalla oli suvun naisia. Mutta kaikki Mallorcan reissulla olleet naiset eivät olleet vielä syntyneetkään, kun Visbyn katuja tallattiin.

Tuulimylly on - yllätys!! - Hollannista, jossa reissasin esikoisen kanssa pari vuotta sitten keväällä tulppaanien kukkiessa. Tuulimyllyn edessä on pikkuinen purkki Kreetalta yli kahdenkymmenen vuoden takaa. Harmaa savikippo on ikivanha joululahja serkulta ja kahvimylly on oikeasti terotin, jonka olen perinyt edesmenneeltä mummoltani. Leppäkerttu kivellä - tällä kohtaa muistissani on reikä. Ei mitään mielikuvaa!

Puukukkia olen ostanut yksi kerrallaan kirppareilta, kun on halvalla sattunut löytymään. Tällaisia pikkuaarteita siis suljin taas keittiön ikkunan väliin. Siellä ne sulassa sovussa viettävät kesät talvet eivätkä liikoja pölyty. Sieltä niitä on hyvä katsella keittiössä puuhaillessa ja ajatus voi lentää kauas...