Päiväpatikalla Patvinsuolla

Aamulla heräsimme hyvin levänneinä sateiseen todellisuuteen. Se ei meitä masentanut! Nautimme Lietsun mainion aamiaisen, joka oli tuotu huoneeseemme jo edellisenä iltana. Siihen kuului paikallisia herkkuja karjalanpiirakoista ja paikallisen leipomon leivästä leikkeleisiin, keitettyihin kanamuniin, marjoihin, jukurttiin ja mehuun. Vatsa tuli vallan täyteen. Ilman koronaa aamiainen olisi tarjoiltu yhteisessä tilassa seisovasta pöydästä, mutta poikkeusaika vaatii asioiden uudelleenjärjestelyjä vähän joka asiassa.

Matkamme jatkui kohti itärajaa. Sade piti seuraa. Mutta kun aloimme lähestyä kohti päivän aktiviteettikohdetta, taivas jo vähän kirkastui. Kun sitten Suomulla nousimme autosta ja valmistauduimme päivän patikalle, ei satanut yhtään. Se oli ilahduttavaa, sillä sääennuste oli povannut Patvinsuon kansallispuiston alueelle sadetta koko päiväksi.

Pysäköintialueelta kävelimme kohti reittien aloituspistettä ja ihastelimme punaisia rakennuksia.

Suomun luontotuvassa pistäydyimme ihan sisällä saakka ja setä hörppäsi kahvit.

Vihdoin olimme valmiit lähtöön. Reiteistä valikoitui talsittavaksi Suomunkierto, sillä se vaikutti mielenkiintoisimmalta ja matkakin oli sopiva päivän patikaksi. Eli 15 kilometriä ennakkotiedon mukaan, mutta todellinen matka oli pidempi. Sekä sedän että minun liikuntasuoritusta mittaavat laitteet saivat matkan pituudeksi 16,6 km. Ja jo tässä vaiheessa voin todeta, että viimeiset kaksi kilometriä olivat tosi pitkiä kilometrejä!

Polku on lähes koko matkan helppokulkuista ja tasaista. Myös maasto on tasaista, nousuja ja laskuja on vain vähän, ja ne ovat lyhyitä eli reitillä ei tule vastaan suuria haasteita.

Siellä täällä oli muutama opastetaulu. Tästä selviää (ehkä) Patvinsuon nimen alkuperä.

Siltoja ylitettiin tosi monta. Eipä tullut laskettua lukumäärää, ja se nyt vähän harmittaa.

Maisemat olivat upeat!

Koska koko päivän sateella oli peloteltu, en ottanut mukaan kameraa kastumaan. Ajattelin, että kännykän kameralla pärjään. Pärjäsinkin! Kuvia tuli silti valtaisa määrä...

Asta-myrskyn jäljet näkyivät täälläkin.

Ja tulihan se sade lopulta! Tiheää tihkua, joka ei sinänsä haitannut, koska meillä oli sadetta pitävät varusteet. Mutta silmälasinpyyhkijöitä kaipasin!

Tällä rannalla Pokkaniemessä (?) pidimme kahvitauon. Tihuutti ja kaikki istumapaikat olivat märkiä. Onneksi alueella oli halkokatos, jossa oli kuivaa. Siis pidimme taukomme puuliiterissä! Maisemat olivat taas aivan uskomattoman upeat!

Vessan seinällä oli perhosia.

Siinä huiliessamme sade loppui, joten piti vielä käydä rannalla räpsimässä lisää kuvia.

Emme olleet vielä reitin puolivälissäkään, joten oli monta askelta tallusteltavaksi jäljellä.

Suomunjärvi on tunnettu hiekkarannoistaan eikä suotta! Toinen toistaan hienompia rantoja tuli jatkuvasti vastaan ja aluksi otin kaikista kuvan... Lopuksi en enää jokaista poukamaa kuvannut, ihan kaikkein kauneimmat vain.

Mustikoita oli metsät pullollaan, mutta kuvaan pääsivät yhden rannan variksenmarjat.

Vaikka kansallispuiston nimi on PatvinSUO, tällä reitillä ei suomaisemia ja -reittejä paljoa ollut. Niitä vähän jäimme kaipailemaan. Onneksi sentään vähän maistiaisiksi näimme joitakin soitakin.

Taas yksi silta! Yksi kulkija tuppautui samaan kuvaan, heh.

Metsät olivat tasaisia, mäntyjen rungot suoria ja aluskasvillisuus kasvoi hillitysti lähellä maan rajaa eikä mitään läpitunkemattomia pusikoita ollut missään. Täällä silmä lepäsi. Ja korva. Ja sielu.

Pikkuisen poikkesimme polulta, kun kuulimme kosken pauhua. Löytyi hylätty tukinuittopaikka.

Kanervat kukkivat villisti värittäen maisemaa. Kauniita!

Välillä hämmästelimme mäntyjä, jotka rannan läheisyydessä tuntuivat kasvavan ihan ilmassa, juurakot näkyvissä. Onkohan joskus vesi ollut niin korkealla, että maaperän hiekka on huuhtoutunut pois? Vai mikä tämän ilmiön selittää?

Että tällaiset upeat rannat ovat kansallispuistossa! Onneksi... muuten nämä kankaat olisivat täynnä ökykesämökkejä ja eikä tavallisella pulliaisella olisi mitään asiaa maisemia ihailemaan.

Vaikka Suomunkierron polut olivat hyvässä kunnossa ja helppokulkuisia sekä hyvin merkittyjä, pitkospuissa ja silloissa olisi paikoin korjaustarvetta. Hieman hirvitti ylittää vesistöä sellaista siltaa pitkin, jossa oli jalanmentäviä koloja siellä ja täällä. Ja jos pitkospuussa oli enemmän lahoa kuin tervettä puuta, kuljin mieluummin kosteassa maassa kuin pitkoksilla.

Vajaan seitsemäntoista kilometrin, 24 000 askeleen ja neljän tunnin jälkeen olimme selvinneet tämän päivän patikointiurakasta. Kyllä kintuissa tunsi tallustelleensa. Varsinkin jo ennestään kipeä nilkka oli reitin puolivälissä sitä mieltä, että tämä tallustus riittää, mutta ihmeesti ihminen turtuu särkyyn ja pystyy vaan jatkamaan...

Vesisade taas kiihtyi, kun pääsimme autolle. Etsimme navigaattorista seuraavan osoitteen ja lähdimme jatkamaan matkaa. Kontiovaarantie oli hiekkatie, joka vei meidät varsin jänniin mutkiin ja mäkiin.

Kaikkein huimimpia paikkoja en tietenkään ehtinyt kuvata, mutta hyvällä mielikuvituksella varustettu ihminen kyllä osaa luoda mielikuvan tiestä kun kerron, että välillä ajettiin kapean hiekkaharjun huipulla niin että molemmin puolin tietä oli jyrkkä pudotus (jos minä olisin ollut puikoissa, olisin varmaan ajanut ulos tieltä silkasta säikähdyksestä), välillä noustiin korkealle mäelle, niin että näkyi kaukaisuuksiin saakka ja sitten laskeuduttiin huimaa alamäkeä niin ettei tiennyt mitä seuraavan nyppylän takaa löytyisi. Tietä on kai tehty kilometritolkulla liikaa, kun se on pitänyt niin mutkille ja nyppylöille laittaa. Setä oli yhtä mieltä kanssani, että tie sopisi vallan mainiosti rallin erikoistaipaleeksi.

Mutta pikapikaa saavuimme jo seuraavaan kohteeseemme, Ruunaan Matkailuun.

Kävimme ilmoittautumassa ja saamassa avaimen pieneen mökkiin, joka olisi kotimme kaksi seuraavaa yötä.

 
Olisko tässä huomisen ohjelma?

No, pikkuruinen mökkimme ainakin on tässä.

Pieni päältä, sopivan kokoinen sisältä.

Illalla vielä teimme pienen verryttelykävelyn alueella ja rannalla näytti siltä, että huomiseksi jo kirkastuisi. Sitä toivomme!