Kahvikatastrofi ja Hiidenportin kansallispuisto

Tänään heräsimme Ruunaan Matkailun pikkumökissä ihanan auringonpaisteiseen päivään. Jipii, johan sitä sadetta oli saatukin ihan riittävästi.

Kävimme syömässä kahvila Suvannossa maittavan ja täyttävän aamupalan, pakkasimme tavaramme, siivosimme mökin luovutusta varten ja vihonviimeisenä hommana keittelin mökin kahvinkeittimellä meille retkikahvit kahteen Airamin termosmukipulloon. Sitten menoksi ja eteenpäin.

Pitkälle emme ajaneet, sillä jo tullessa olimme panneet merkille ison suon ja sen vierellä olleen näkötornin. Halusimme käydä siellä tähystelemässä ja pysähdyimme paikalle. Autosta noustessa huomasin, että retkireppuni oli takapenkillä kyljellään ja ajattelin nostaa sen varmuuden vuoksi pystyyn, ettei vain vesi- tai kahvipullosta mitään pääsisi valumaan. Ja voi kauhistus! Takapenkki lainehti ja reppu oli märkä! Kahvipullossa ei ollut enää kahvia, koska se oli vuotanut pullosta ulos ja kastellut kaiken muun. Siinä meni retkelle varaamani tekninen t-paita, huovutettu istuinalusta ja reppu likaiseksi. Eniten harmitti, että repussa oli ollut myös rakas kirjani, Kansallispuistot tutuksi - Itä-Suomi. Kirjan alareuna on nyt kahvilla kostutettu ja kahvirantu nousi pitkälle ylös kirjan selkäpuolella. Ainoa onni tässä murheessa oli, että olin raaskinut ostaa tämän opuksen ikiomaksi enkä ollut sitä kirjastosta lainannut.

Koska vahinko oli jo tapahtunut, ei auttanut jäädä tuleen makaamaan vaan lähdimme suota ihastelemaan. Kyseessä oli Reposuo ja alueelta olisi lähtenyt useampikin patikkapolku, mutta meille riitti nyt suon katseleminen, sillä eteenpäin piti joutua.

Suon laidalla oli ilmeikäs kivikaveri.

Päivän pääkohde oli Hiidenportin kansallispuisto. Ajoimme sinne Lieksan kautta ja haimme Lieksan leipomosta minulle pulloon uudet kahvit sekä reissulle kahvileipää. Pitihän ne yhdet kahvit juoda ihan paikan päälläkin herkkujen kera.

Lieksasta ajoimme siis Hiidenportille. Olihan sinne matkaa! Loppuosuus oli viisikymmentä kilometriä hiekkatietä, joten tuli tunne, että olimme menossa jonnekin Jumalan selän taakse. Ihmekös tuo, että paikan nimi on Hiidenportti!

Päästiin perille, sonnustauduttiin patikointivermeisiin. Koska reppu oli kahvissa, piti ottaa tavarat patikointivyölaukkuun, vaikka se pienempi olikin eikä kamera mahtunut siihen. Piti kantaa kameraa kädessä ja se osoittautui jokseenkin hankalaksi, sillä Kitulankierroksen reitti oli ihan totta haasteellinen.

Minä kävin vielä ennen reitille lähtöä vessassa. Sieltä tultuani virittelin vyölaukkua paikoilleen ja kauhistuin. Vyölaukkukin oli kahvissa, samoin housujeni takaosa, sillä tätä vyölaukkua on tarkoitus kantaa selän puolella. Kaikkialla oli kahvia!

Nyt kävi setä tutkimaan, mistä moinen johtui. Ei pitäisi Airamin termoksessa olla tällaista vikaa! Syy löytyikin ja se oli hyvin yksinkertainen. Kannen tiiviste oli tiskatessa luiskahtanut väärään asentoon eikä se siis enää toiminut. Kun tiiviste pyöräytettiin takaisin oikeaan asentoon, kahvi pysyi pullossa. No, hyvä oli tietää mistä kahvitulva johtui, mutta minun piti vaihtaa housut ennen kuin voimme lähteä metsään. Vieläköhän joku menisi pieleen?

Ei sentään onneksi mennyt, tässä kahvisähläyksessä oli ollut tarpeeksi.

Puiston parkkipaikalla oli tosi paljon autoja, ja alkumatkalla meitä vastaan tuli paljon ihmisiä, mutta mitä pidemmälle patikkamme eteni, sitä enemmän saimme kävellä ihan keskenämme.

Mutta aloitetaanpa alusta.

Olemme siis valinneet tämän päivän reitiksi Kitulankierroksen. Taulun mukaan reitin pituus on 10,5 kilometriä, mutta koska teimme ylimääräisiä pistoja katselemaan maisemia, matkaa kertyi kaikkiaan vähän yli 11 kilometriä.

Meidän piti seurata keltaista ympyrää, mutta alkumatkalla puissa oli tällaiset liikennevalot.

Alku oli helppokulkuista metsämaastoa.

Melko pian maisema alkoi muuttua. Ensin tuli näkyviin pirunpeltoa.

Sitten oltiinkin jo Hiidenportilla. Koska rotkolaaksoa piti ihmetellä yläilmoista käsin, ei rotkon jylhyyttä päässyt oikein kunnolla hahmottamaan. Mutta rotkon pohjalla oli joko vettä tai valtavat kivenlohkareet, joten ei siellä olisi voinut liikkua.

Koska kuvasta on hankala hahmottaa syvyyttä varsinkin ilman ihmisiä, yritän saada tällaisiin kuviin jonkun mittasuhteita selventämään. Ensin olen näissä itse, seuraavissa kuvissa setä joutui mittatikuksi.

Ensin pelleilin, sitten poseerasin nätisti. Mutta hui kamala... kenen käsi on puun ympärillä vieressäni? Ehkä Hiidenportilla kummittelee?

Lohkareiden väliin jäi luolamaisia syvänteitä. Ei ollut taskulamppua mukana, että olisi voinut tuohonkaan luolaan kurkistaa peremmälle. Enkä suin surmin uskaltanut sinne itse survoutua, vaikka näytti siltä, että oli siellä kyllä käyty.

Alkureitillä oli hankalimpiin paikkoihin rakennettu rappuset.

Köysiaita yritti pitää patikoitsijat turvallisen matkan päässä rotkon reunasta.

Mutta tuollainen aita oli helppo alittaa ja mennä kurkkimaan rotkon reunan yli. Oma kenkä on kuvassa, mutta eihän tuosta kuvasta näe, että alas on ainakin kymmenen metrin pudotus.

Jos oli Patvinsuon reitillä helppo kulkea, tämä reitti oli miltei toinen ääripää. Kivikkoa, juurakkoa ja rotkonreunaa niin, että jalkoihinsa piti katsoa koko ajan. Jos mieli maisemia katsella, oli parasta pysähtyä. Mutta askel kerrallaan matkamme eteni ja pian tuli vastaan jo seuraavat opasteet.

Rotkon pohjalla olevien lampien reunat olivat somasti soistuneet. Vanhan tarun mukaan tummat lammet ovat hiiden silmät...

Onneksi reitille sattui monta suota ylitettäväksi. Niiden yli vei pitkospuut, joita kulki kuin kaupungin tasaisia asvalttikatuja... ei tarvinnut silmä kovana katsoa ja miettiä, mihin jalka on parasta laskea. Tosin osa pitkoksista oli niin lahoja, että murtumista oli tapahtunut. Että ihan huolettomasti ei pitkospuillakaan voinut painella menemään.

Metsästä voi löytää ihmeellisiä asioita. Onko tässä pahka vai itse hiisi, joka yrittää piiloutua puun runkoon?

Taas vaihteeksi suomaisemaa...

... ja jälleen metsän siimekseen. Näillä poluilla joutui välillä loikkimaan tielle kaatuneiden puiden yli.

Nämä tyypit ovat tainneet aikanaan hiiltyä polun vaikeakulkuisuuteen.

Yksi väsynyt matkamies on pötkähtänyt suon reunaan lepäämään. Aika luiseva...

Tuolla on kannoksi naamoitunut karhunpentu!

Taas suo!

Tykkään tupasvilloista, mutta nämä alkavat olla jo entisiä.

Pitkospuut, ihanaa!

Löytyi lakka, hilla, muurain. Tämä kasvoi niin kulkuväylän vieressä, että sen ylsin poimimaan ja söin sen suihini siitäkin huolimatta, että jonkun koira on voinut sen päälle pissiä. Hyvältä maistui, oli pissitty tai ei.

Oho, iso mänty on kaatua kumpsahtanut ja paljastanut kaksi suurta kivenlohkaretta.

Nyt ei ole taukopaikalle enää pitkä matka.

Vielä piti ennen taukoa käydä ihastelemassa Kitulanlampea korkeuksista.

Tässä taas olen uskaltaunut ihan liian reunalle. Vesi on kaukana alhaalla.

Siellä se laavu on! Lammen yli vei uuden näköinen silta ja lammessa oli elämää... joku iso molskahti ihan sillan vieressä, kun lähestyimme. Olisikohan ollut tämän lammen hirviö?

Lammessa kasvoi paljon ulpukoita ja muutama tällainen vaalea... lumpeiksi aika pieniä, mutta ehkä niitä kuitenkin.

Laavulla oli ihmisiä kun sinne saavuimme ja sinne jäi toiset patikoijat, kun sieltä lähdimme. Siksi paikalta ei ole kuvamateriaalia. Koska söimme siellä eväät, kamera mahtui vyölaukkuun ja sen sinne laitoinkin, koska käveleminen epätasaisilla poluilla oli helpompaa, kun ei tarvinnut varoa kameran rikkoutumista. Loppumatkalla ei tullut vastaan mitään niin erikoista, että olisin jaksanut/viitsinyt kameraa kaivella esille. Onhan näitä suomalaisia metsämaisemia nähty ja kuvattu ennenkin.

Hiidenportille kannattaa ehdottomasti mennä, jos vain tällaiset asiat kiinnostavat. Tykkäsimme kovasti ja olimme tyytyväisiä kaikkeen näkemäämme ja kokemaamme.