Helsingin reissun viimeiset viipaleet

Keskiviikkoaamuna heräsin siihen todellisuuteen, että tämän kertainen Helsinkihuvittelu alkoi olla loppusuoralla. No ei se mitään, vielä ehti vaikka mitä! 

Rauhallisen aamun jälkeen ajelimme ratikalla Ruoholahteen Kaapelitehtaalle. Olimme menossa katsomaan Suomen valokuvataiteen museon näyttelyjä, joita ystäväni oli minulle suositellut. Olimme täälläkin etuajassa, joten jouduimme odottelemaan suljetun oven takana museon avautumista.

Samasta eteistilasta olisi päässyt myös teatterimuseoon sekä hotelli- ja ravintolamuseoon. Koska aikaa oli rajallisesti, keskityimme vain valokuvamuseon näyttelyihin, enkä niihinkään oikein malttanut syventyä, koska mielen pohjalla kummitteli ajatus, että esikoisen pitää ehtiä ajoissa työpaikalleen.

Näyttelyssä kiinnostavinta ja ehdottomasti myös mukavinta oli Sanna Kanniston lintuasetelmat. Luulen, että kummityttö olisi tykännyt niistä... Näyttelyssä oli myös välähdyksiä Kanniston työstä sademetsissä ja Hangon lintuasemalla.

Yann Mingardin teokset näyttelyssä Kaikki on ilmassa, siksi meitä huimaa, olivat niin taiteellsia, etten päässyt niihin sisään. Lattaissa pyörivä mammutin luuranko hämmästytti niin paljon, että siitä sentään nappasin kuvan.

Pistäydyin pikaisesti sellaisessa näyttelytilassa, jossa oli Lasse Lecklinin pienoisnäyttely Crossings. Siellä kuvattiin Euroopan suurimma jäätikön Vatnajökullin sulamista ihmisen toimien seurauksena. Ajatus oli niin ahdistava, etten halunnut pitkiä aikoja viettää tätä näyttelyä tutkimassa.

Museon kokoelmanäyttelyssä Hiljaiseloa ja kuollutta luontoa oli minua miellyttänyt asetelma, Wladimir Schohinin Nimetön.

Kello oli jo puolessa päivässä ja meillä taas nälkä. Ihan museorakennuksen vieressä olleilla portailla oli Antell- ravintolan mainos. Ensin emme meinanneet hoksata, missä tämä ravintola oikein mahtoi olla ja kun hoksasimme, emme meinanneet uskaltautua sisään... Siellä oli niin hiljaisen oloista. Mutta onneksi paikalle sattui reipas ja iloinen työntekijä, joka opasti meidät alkuun. Ravintolassa oli tarjolla joko salaattilounas, joka punnittiin ja maksettiin grammojen mukaan tai päivän lounas (10,70€), johon kuului salaatti, juuresmuusi, paistettu kampela ja uunissa paahdetut kukkakaalit. Päädyimme tähän lämpimään ruokaan ja se olikin tosi maukasta ja hyvää. Kyllä kannatti, sillä ruokaa kuului tietysti myös juomat ja leivät, mutta lisäksi vielä jälkiruokakahvi, -hedelmä tai -marjapiirakka.

Ravintolassa oli kyllä muitakin syöjiä meidän lisäksemme, mutta vain vähän ja tila oli suuri ja rauhallinen. Katossa roikkui valaisimet jänninä palloina verkoissa.

Syötyämme matkustimme metrolla keskustaan ja esikoinen kiirehti töihin. Minä jäin kuluttamaan aikaa  ennen kuin junani kotikonnuille lähtisi illemmalla.

Olin menossa käymään Kiasmassa ja kevyt kesäsade kasteli matkalla. Onneksi kesä kuivaa sen minkä kasteleekin.

Tällä kertaa en oikein päässyt sisään näihin moderneihin taideteoksiin. Yleisajatukseksi jäi elämän karuus ja luonnon kärsimykset itsekkään ihmisen tuhotessa tellustamme. Taiteen on tarkoituskin puhutella ja herättää tunteita, mutta en erityisesti nauti huonosta olosta, surusta, murheesta tai toivottomuudesta.

Liisa Lounila: Take Away

Emma Jääskeläisen Proper Omelette - teosperheeseen kuulunut Eggs-files oli yksi harvoista teoksista, joista löysin huumoria. Siksi kai siitä tykkäsinkin.

Emma Jääskeläinen: Proper Omelette: Eggs-Files

Etukäteen olin eniten kiinnostunut Seppo Fräntin kokoelmasta Hullu rakkaus.

Mutta jos Seppo Fränti pitää eniten teoksista, joissa näkyy eläminen, niin minä kyllä väittäisin, että hänen kokoelmassaan näkyy vain elämän raadollisuus. On muunkinlaista elämää. Kuunneltuani Fräntin videohaastattelun, minulle valkeni syy siihen, miksi suurin osa teoksista ahdisti minua. Fräntiä puhutteli nimenomaan surullisuus.

Olli Marttilan ihmiskasvojen kokoelmassa oli jotain minuakin kiehtovaa. Jotenkin näistä joistakin tuli mieleen jopa Schjerfbäckin viimeisten aikojen omakuvat.

Olli Marttila: Kasvoja

Samppa Törmälehdon Tunkeutuja oli ehkä näyttelyn ainoa teos, jota katselin hymyhuulin. Koirankakoissa ei ole mitään huvittavaa, mutta taulu toi mieleeni kuopuksen ihanat koiralapset. Ja taulun värit ja tyyli olivat niin iloiset, että ilahduin sen näkemisestä kovasti kaiken synkkyyden keskellä.

Sitten tuli taas vastaan kasvoja. Näissäkin oli jotain puhuttelevaa, vaikka vakavia ilmeitä onkin.

Ray Rummukaisen Venematka oli pysäyttävä. Eikä vähiten siksi, että Fränti on hankkinut taulun pian sen jälkeen kun hän oli vapautunut panttivankeudesta Filippiineiltä Jolon saarelta. Hänet ja hänen matkaseuralaisensahan kaapattiin kesken sukellusretken vuonna 2000 ja he olivat vangittuina 140 päivää.

Kiasman neljännenssä kerroksessa oli esillä norjalaisen Ane Graffin ja ruotsalaisen Ingela Ihrmanin teos Sääennuste tulevaisuudelle.  Tässäkin näyttelyssä oli kantavana teemana ilmastonmuutoksen ja sukupuuttoon kuolevien lajien vaikutukset elämän mahdollisuuksiin maapallolla. Eli ahdistus jatkui.

Lopuksi olin kapuamassa viidenteen kerrokseen tutustuakseni Ed Atkinsin taiteeseen. MUTTA koska oven ulkopuolella jo varoitettiin näyttelyssä olevan tietokoneanimaation sisältävän irtileikattuja ruumiinosia, päätin koko näyttelyn väliin. Ei kiitos verta eikä suolenpätkiä minulle!

Sitten olin taas hetken aikaa tuuliajolla. Mitä tekisin, minne menisin? Ehkä en nyt Oodiin kuitenkaan tällä kertaa, vaikka se sopivasti olisi ollut matkan varrella.

Jalat veivät minut kohti Hakasalmen huvilaa ja ajattelin, että miksipä en kävisi katsomassa sen näyttelyä Mieliala - Helsinkin 1939 - 1945. Tosin sotamietteet eivät varmaankaan Kiasman jälkeen olisi piristäviä, mutta menin silti...

Huvila on aivan Helsingin keskustassa, mutta ihastuttavan puutarhan keskellä ja itse rakennuskin on idyllinen.

Pihalla oli kauniit kukkaistutukset. Niitä ihailin ennen kuin astuin ovesta sisään.

Sodan aikana on puhallettu yhteen hiileen ja pyritty pysymään toiveikkaana. Aina se ei ole onnistunut, kun kansallisaarteitakin on pitänyt pakata evakkoon.

Kuvat sotalapsista olivat hyvin koskettavia. Voin kuvitella sen tuskan, jota vanhemmat ovat kokeneet, kun on pitänyt päättää, pitääkö lapsi lähellä sodan keskellä vai lähettääkö hänet turvaan vieraaseen maahan. Pieni lapsi ei varmasti ole voinut ymmärtää, miksi hänet on lähetetty pois rakkaiden luota.

Näyttelyssä oli myös esimerkkejä siitä, mitä ihmiset ottivat mukaan evakkomatkoille tai juostessaan pommisuojaan. Minun, innokkaan neulojan, mieltä lämmitti pommisuojassa neulonut nainen.

Kirjastoihmisenä oli myös kiinnostavaa tutustua kirjastojen evakuointiin. Kuvissa esitettiin niin Kallion kirjaoston kuin Helsingin yliopiston kirjaston elämää sodan aikana.

Kesken näyttelyyn tutustumisen aloin saada viestejä tutuilta. Yksi ystäväni oli joutunut edellisenä päivänä työpaikallaan aseellisen ryöston uhriksi ja toinen kyseli, olinko vielä Helsingissä. Molemmat viestit olivat sellaisia, että keskittyminen näyttelyn katsomiseen herpaantui. Juoksin näyttelyn loppuun pikaisesti ehtiäkseni kahvittelemaan lähettyvillä olleen ystäväni kanssa.

Kauppatori ja Havis Amanda alkuvuonna 1940.

Yksi näyttelyn pysäyttävimmistä nähtävyyksistä oli tietokoneanimaatio yliopiston juhlasalin maalausten tuhoutumisesta.

Kipaisin vielä nopeasti yläkerrassa, mutta mieli oli jo menossa edeltä sinne kahvilaan.

Äiti ja lapsi Kallion pommituksesta selviytyneinä 9.7.1941.

Viimeiseksi näyttelyssä oli kuvia sodassa loukkaantuneista sotilaista. Ne olivat murheellista katsottavaa, vaikka kuvattavilla olikin enimmäkseen hymy huulilla.

Kipitin kiireellä Hakasalmen huvilasta kohti Citycenteriä, mutta ennätin sentään matkan varrelta napata pari kukkakuvaa.

Espresso Housessa kului rattoisasti reilu tunti kahvitellen ja rupatellen. Sitten minulla alkoikin olla jo kiire ostamaan eväitä junamatkalle, hakemaan matkalaukkua ja sitten junaan.

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -kirjan kanssa matka joutui niin  etten ajan kulumista juuri huomannut.

Pian olinkin takaisin sateisessa kotikaupungissa ja jouduin kävelemään kotiin ilman takkia ja sateenvarjoa.... sitä kun lähtöhetkellä oli niin valtaisa helle, että pääsi unohtumaan kesäsäiden oikullisuus. Onneksi en kastunut läpimäräksi ja kotona oli taas hyvä olla.

Huomenna on edessä uusi reissu. Saapa nähdä sataako vai paistaako siellä.