Joulukuun seitsemännentoista päivän luukun mietelmä muistutti, että usein pienet asiat elämässä ovat kaikkein arvokkaimpia. Eikä nyt puhuta kultahipuista tai jalokivistä, paitsi elävistä kullanmuruista ja rakkaista voi puhua. Puhunkohan tässä heti alkuun itseni pussiin???
Tavarakalenterin pussukasta ilmeistyi pientä arvokasta, minipieniä saviruukkuja kaksin kappalein.
Keskiviikkona 18.12. kalenteri neuvoi käymään reippaasti haasteita vastaan. Noh, tällä tädillä oli vihdoin aika hammaslääkäriin. Vaiva alatakahampaassa oli huomautellut olemassaolostaan jo yli puoli vuotta. Olin vain odotellut, jospa se paranisi itsestään, mutta ei toive toteutunut. Eli kysehän oli purentaongelmasta. Hammas ei ollutkaan kova luu, sillä se ei kestänyt minkään sitkeämmän tai kovemmin purtavan jäystämistä. Muuten sitä ei kyllä särkenyt.
Ei se olisi itsestään ikinä parantunut. Ikivanha amalgaamipaikka oli muuten toimiva edelleen, mutta sen rakenne oli sellainen, että se ei tukenut omaa hammasta, vaan pikemminkin toimi kampena erottamaan osaset toisistaan. Koska minulla on öisin tapana purra hampaat yhteen niin kovaa kuin ikinä jaksan, tuo paine oli lopulta liikaa kovalle hammasluullekin ja hammas oli haljennut.
Koska ajat hammaslääkärissä olivat myöhässä, vanha paikka vain poistettiin ja tilalle läntättiin väliaikainen paikka. Maaliskuussa on tiedossa seuraava operaatio, kun väliaikaisen paikan tilalle saadaan se oikea, pysyvä paikka.
Vaikka Kotosen tädin hammaskalusto on ollut vahvaa ja kestävää lajia, alkaa aika tehdä tehtävänsä. Taisi olla jo kolmas hammaslohkeama meikäläisen historiassa. Mutta nytpä on niistä vanhoista amalgaameista päästy eroon. Jospa nuo paikkaamattomat hampaat kestäisivät ehjinä lopun ikää. Näin toivon!
Tavarakalenterin pussista paljastui ihana pikkuruinen kastelukannu! Kunhan edellisen päivän ruukkuihin on saatu joku kukkanen kasvamaan, tällä voi kasteluvettä kiikuttaa. Ainakin teoriassa, heh.
Yhdeksännentoista päivän luukku muistutti pitämään mielessä pienet ihanat asiat.
Ja tavarakalenteristä löytyi pientä ihanaa, eli jouluisia teematarroja, jotka olen näköjään kaikessa kiireessä valokuvannut ylösalaisin. Hupsis!
Saman päivän Puruvesi-lehdessä oli jouluiloksi sivun kokoinen sanaristikko. Tässä sitä on haastetta pitkiksi joulunpyhiksi!
Töissä olin iltavuorossa ja sain yllätyksen. Kirjastokuningattaren äiti tuli käymään ja toi yhden valtavan ja pari pienempää pakettia. Illalla kotona kaivelin jättipaketin sisältä upean kukka-asetelman. Tässä kuvassa ei näy, mutta joulutähtien seassa nousee kohti korkeuksia kaksi amarylliksen putkea. Näinä päivinä on nähtävissä ritarinkukan avautuminen... Kunhan päästään alkuvaihetta pidemmälle, jaan tänne kuvan siitä upeudesta.
Perjantaina 20.12. tein töissä poikkeavan päivän puuhailemalla vahtimestarin hommissa. Avasin ovetkin, joten joulukalenterin luukku oli hyvinkin osuva.
Toisen kalenterin pussukasta paljastui söpöisä washi-teippi.
Työpäivän aikana pääsin lumoutumaan Mertalan alakoulun oppilaiden mainiosta Tiernapoika-esityksestä. Harvoin olen nähnyt yhtä reipasta ja ujostelematonta laulantaa. Oli ilo nähdä ja kuulla näitä taitavia nuoria!
Työpäivän jälkeen kiirehdin kampaajan tuoliin. Edellinen leikkausoperaatio oli mennyt jotenkin poskelleen ja letti oli liian pitkä jo seuraavana päivänä. Sinnittelin aikani ja olin kamalan tuskastunut, kun pään karvat olivat kuin mitkäkin luuhakkeet. Alkuviikosta heräsin tosiasiaan, että lauantaina olisi julkinen meno - olisi suotavaa olla kutakuinkin kuosissa. Soittelin läpi kampaamoja ja lopulta sain sopivan ajan Karjalantieltä Sigrid-kampaamosta eli entisestä Säteestä.
Hiuksiani käsitteli nuori nainen hyvin ammattitaidolla. Leikkaus onnistui, mutta väri on aika... omanvärinen. Siis siinä mielessä, että juurikasvu ei kyllä tule näkymään, mutta ei tullut uutta väriä elämääni tällä kerralla. Ei se silti huono ole. Tämän kuontalon kanssa pärjätään kyllä.
Värin vaikuttaessa sain glögiä ja herkullista pullaa. Kahvia ja teetäkin olisi ollut tarjolla, mutta ajankohdan vuoksi valitsin jouluisemman juoman.
Lauantaina nousin sängystä ylös meno mielessä. Kalenteri kehoitti antamaan itselleen positiivista ohjelmaa ja aioin noudattaa ohjetta kirjailmellisesti. Tosin tästä ohjelmasta on tulossa ihan oma postauksensa.
Toisen kalenterin yllätyspussi sisälsi koko kasan kimaltavia, ihastuttavia joulupalloja.
Tuskin oli kalenterit avattu ja aamupala nautittu, kun olin jo menossa sohjoisessa, sumuisessa kelissä Onnibussin yläkerrassa, etupenkissä, kohti uutta seikkailua.
Reissukäsityönä oli pipon neulominen papalle. Loin silmukat puikoille vasta Juvan jälkeen, mutta pipo oli päättelyä vaille valmis jo ennen kuin bussi kaarsi Kamppiin. Paksuilla puikoilla työ joutui. Valmiista piposta en tullut kuvaa napanneeksi ja muutenkin mietityttää, mahtoiko tulla sopiva päähine, vai tuliko liian löysä. Täytyypä muistaa kysyä!
Sunnuntain kalenteriluukut avasin vasta reissusta kotiuduttuani. Tätä armollisuutta voisi kyllä opetella. Aina tulee suomittua itseä tekemättömistä jutuista ja riittämättömyydestä. Mistä se tuleekaan tämä tunne, ettei kelpaa eikä riitä, että pitäisi olla paljon enemmän kuin on?
Jotenkin teemaan sopivasti pussukkakalenterikin tarjosi kaupunkinäkymää mustalla pohjalla washi-teippinä. Kuva on huono, tarkennus pielessä jne, mutta en nyt ryhtynyt uutta kuvaa ottamaan, saamaton kun olen (hih).
Sunnuntain mietelmä piiskasi tätiä eteenpäin kuten vanha sanonta mummoa lumessa ("Eteenpäin!" sanoi mummo lumessa). Kotosen väki lähtikin lumeen rämpimään kuusenhaku mielessä heti kun kalenterien luukut oli tutkittu.
Pussukasta löytyi liitutaulukylttejä vaikka ryytimaalle. Täytyy vain hankkia ohuen ohut liitu, että pieneen ruutuun mahtuu jotain kirjoittamaankin.
Ja sitten oltiinkin jo Käpälämäen metsikössä.
Koirien mielestä tämä oli hauskinta mitä ihmiset voivat keksiä. Yhteistä ulkoilua ilman rajoittavia taluttimia.
Sopiva joulupuu löytyi tällä kertaa hämmentävän äkkiä. Suurin piirtein niin, että poikkesimme tieltä metsään ja siinä se oli: kaunis ja sopusuhtainen, pituudeltaan passeli kuusi. Siis puu poikki ja takaisin sivistyksen pariin... Paitsi että pitihän noita koirakavereita pikkuisen enemmän juoksuttaa, että saivat purkaa uskomatonta energiaansa sinne talviseen metsikköön.
Kun puu oli peräkärryssä, ajelimme jälleen äidin herkkupatojen ääreen. Äiti oli laittanut kystä kyllä ja myös veljeni perhe oli paikalla. Aloittelimme siis jo joulun viettoa. Sain myös vihdoin kiitettyä kummityttöä, joka piti hyvin huolta koirakaksikosta sillä aikaa kun minä ja kuopus viiletimme Helsingin vilinässä.
Illalla vielä kiirehdimme kuopuksen kanssa Tuomiokirkkoon laulamaan kauneimpia joululauluja. Tämä on sellainen jouluperinne, että vaikka kaikesta muusta pitäisi luopua, toivottavasti joululaulelot pysyvät!
24.12. on jouluaatto. Kalentereista avasin viimeiset luukut. Ihmeisiin uskon kyllä, niitä tapahtuu. Itseeni uskominen onkin kimurantimpi juttu. Mennyt syksy on ollut uupumuksen ja alakulon aikaa, enkä ole varma onko tunnelin päässä aina vain mustempaa vai löytyykö sieltä valon pilkahduksia. Ehkä ensi vuosi näyttää sen.
Yllätyspussista löytyi valtava määrä tarroja. Nyt on mitä liimailla kortteihin ja keikkakalenteriin!
Koska on 24. päivä, kalenterikehikko ammottaa tyhjyttään. Vuosi aikaa miettiä uusia yllätyksiä.
Aattona elettiin iloisia aikoja, mutta siitä tulee ihan oma tarinansa. Maltahan hetki!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti