Välipysähdys Lappeenrannassa

"Ei ole väliä, kuinka paljon elämässäsi on päiviä. Enemmän on väliä sillä, kuinka paljon päivissäsi on elämää" on joku viisas joskus sanonut. Nyt täytyy todeta, että viime aikoina päivissäni on ollut niin paljon elämää, ettei tosikaan. Tiivis postaus parista viime viikosta tulee myöhemmin. Nyt on sydämellä jotain muuta, joka pyrkii ulos. 

Menneenä viikonloppuna käväisin lauantaina ensin töissä ja töiden jälkeen autoilimme sedän kanssa kuskaamassa hoitokoirat takaisin kotiinsa Mikkeliin. Illalla saunan jälkeen olin enemmän kuin kypsää kauraa yöpuulle.

Sunnuntaina taasen oli vuorossa jo keväällä suunniteltu reissu Kuusankoskelle. Sinne startattiin kummitädin kanssa pyhänä puolen päivän aikaan. Matkan varrella vaihdoimme kulkupeliä ja jatkoimme reissua serkun Versolla, serkku puikoissa. Tai ei ei... serkku oli ratissa ja minä sekä kummitäti puikoissa. Siis neulepuikoissa. Sukkaa syntyi tohinalla.

Suunnistimme kohti Kouvolaa, mutta sattuneesta syystä meillä oli runsaasti aikaa vetkutella menomatkalla. Pitihän meidän olla vasta kello iltaseitsemän pehvat penkissä Pato areenalla Kuusankosken taideruukissa. Siksi päätimme pitää kahvitauon Lappeenrannassa.

Googlasin alueen kahviloita ja Paahtimo & Kahvila Lehmus Satamatie kuudessa vaikutti loistovalinnalta. Siis suunnistimme sinne.

Astuimme ovesta sisään ja tuoksu oli huumaava! Ilmeisesti paikka on suuressa suosiossa, sillä kaikki pöydät oli kansoitettu. Menimme silti vielä peremmälle, jospa  meille jostain joku kolonen löytyisi... Tiskin takana hääräsi iloisen näköinen parivaljakko, mutta vitriinin tuoteet olivat meille pieni pettymys siinä mielessä, että kakkuvalikoimassa ei ollut mitään perinteistä vaan kaikki olivat raakakakkuja. Minä olisin kyllä sieltä herkkuni löytänyt, mutta serkku ehdotti, että jos kuitenkin nousisimme ylämäkeen ja menisimmekin kahvittelemaan Majuurskaan. Koska Lehmuksessa oli hyvin täyttä ja taaksemmekin oli jo ehtinyt muodostua pitkä jono, päätimme vaihtaa paikkaa.

Siinä mielessä päätös oli oikea, että pääsimme ihastelemaan linnoituksen upeita näkymiä. Ruska-aika alkoi olla lopuillaan, mutta oli siellä kaunista!

Melko pian olimmekin kahvipaikkamme kulmilla. Ilahduin vallan, kun huomasin, että samassa talossa oli käsityöpuoteja.

Ei olisi kannattanut ilahtua.

Tuskin olin kynnyksen yli ehtinyt astua, kun kaulassani roikkunut kamera sai tiskin takana seisseen myyjättären ääneen: "Meillä on täällä muuten valokuvaaminen kielletty!" Minä siihen, että ahaa, laitanpa kamerani sitten kokonaan pois. Myyjätär kuitenkaan ei siihen tyytynyt vaan alkoi paasata siitä kuinka kauppaan tullaan kuvaamaan tuotteita ja sitten tehdään samanlaisia ja myydään niitä kopioita pilkkahinnalla eteenpäin. Sanoin, että ymmärrän ja pahoittelen, että minulla oli kamera esillä. Koska ilmapiiri oli kireä, yritin aloittaa kevyempää jutustelua siitä, kuinka olen itse nähnyt somessa mm. Virkkukoukkusen tuotteita, ihastunut ja nyt minulla on mm. kelpokolttu ja tunika Koukkusen mallistosta. Aiemmin nimittäin olen käynyt monia mukavia ja hedelmällisiä keskusteluja käsityöyrittäjien kanssa. Mutta en saanut sanottua kuin pari sanaa kun myyjätär jo puhui päälle ja totesi, että putiikin kaikki yrittäjät pitävät somea vihollisenaan, jossa mallivarkaat mellastavat (viimeiset sanat ovat minun näppäimistöstäni, eivät työntekijän suusta, mutta ajatus on sama).

Mitä enemmän myyjätär puhui, sitä kimmastuneemmalta hän kuulosti. Tunsin olevani syytettyjen penkillä ja alhainen roisto, joka on tullut putiikkiin pahat mielessä. Siinä samassa päätin, että täältä en kyllä osta mitään. Minähän voisin ostaa tuotteen vain malliksi aloittaakseni myöhemmin  omaan piikkiini saman käsityön sarjatuotannon.

Sinänsä harmi, sillä mm. tuo ikkunassa ollut kettumuki olisi varmasti ollut kuopukselle mieleinen. Olisi siellä ollut myös korvakorukokoelmaani hauskaa täytettä, mutta sinne jäivät.

Tilassa, jossa oli myynnissä Virkkukoukkusen ja Heli Pukin taidetta, oli myyjättärenä huomattavasti ystävällisemmän ja sympaattisemman oloinen ihminen, joka hymyili meille kauniisti, vaikka emme sitten sieltäkään mitään ostaneet. Ostettavaa olisin löytänyt, mutta sattuneesta syystä päätin hankkia tuotteet viikon päästä olevilta kirjamessuilta.

Jälkikäteen serkkukin sanoi, että olipa erikoinen tilanne ja kylläpä se myyjätär syyllisti. Tilanne olisi ollut aivan toinen, jos olisi sanottu :"Hyvää päivää ja tervetuloa! Huomasittehan, että meillä on täällä kuvaaminen kielletty?" (Ovien pielissä oli siis ihan totta pienet kamerakieltokyltit, mutta niin pienet, että tilassa olevat ihanuudet vetivät katseet puoleensa ja pikkuruiset kyltit jäivät huomaamatta) Muuta ei olisi tarvittu, olisin sanonut kuten nytkin, että ahaa, laitanpa sitten kameran pois.

Perustelut somen turmiollisuudesta mallien jakamiseksi ontuvat. Koska koen olevani liiankin lainkuuliainen ja kiltti, tuohduin saamastani ryöpytyksestä. Siksi vähän googlailin. Linnoituksen puodeilla on verkkosivut ja lähes kaikilla yrittäjillä, joiden tuotteita puodissa oli kaupan, on omia nettisivustoja, mm. https://ideri.fi/, https://madeby.fi/designers/shop/Joutomaa, https://fi-fi.facebook.com/sykodesign, https://www.vinkee.fi/, https://www.mummijamina.fi/ jne... Näiltä sivuiltako mallirosvot eivät vinkkejä löydä?

Käsityöpuotien tuotteet olivat toinen toistaan hienompia, hauskempia, hyödyllisempiä, lämpimämpiä, houkuttelevampia ja ihastuttavampia ja esillepano oli enemmän kuin onnistunut. Myös itse miljöö oli ainutlaatuinen. Paikka oli todella kuvauksellinen. Siksi oli harmi, että kuvaaminen oli minulta kielletty. Kun kahvittelimme, näin kuinka toinen asiakas, ilmeisesti vähemmän potentiaalinen mallivaras, sai kuvata mielin määrin.

(Ymmärrän ihan aikuisten oikeasti, että henkilökunta väsyy, kun joka toiselle saa huomauttaa kuvauskiellosta. Siksi olisikin parempi, että asiasta kertovat kyltit olisivat tarpeeksi huomioita herättävät, kunnollisen kokoiset ja varmasti kaikkien nähtävissä.)

Kahvilan tiskin takana oli hyvin kohtelias ja ystävällinen nuori mies ja saimme kahvimme ja kakkumme sujuvasti ostetuksi. Täälläkään ei ollut tarjolla perinteistä täytekakkua, mutta ranskalaistyyppistä omenapiirakkaa ostin cappuccinon kaveriksi. Herkkuni kannoin pöytään hyvänmielen tarjottimella, jossa oli Virkkukoukkusen iloinen kuvitus ja teksti Oon autuaan onnellinen kun en muista mitä oon unohtanu.

Jospa jo pian siis voisin unohtaa tämän syksyisen kohtaamisen... Harmikseni minulla taitaa olla norsun muisti. Vaikka Lappeenranta on hyvin kaunis kaupunki ja siellä olisi paljon nähtävää, taidan jättää jatkossa välistä.

Kun poistumme kahvilasta, uskalsin taas kaivaa kameran kassista. On täällä kaunista!

Ettei jäisi paha maku suuhun, on vielä kerrottava yksi ilahduttava tapaus, joka sattui Lappeenrannassa. Nimittäin kun lähestyimme linnoitusta, serkku alkoi kuunnella ajopeliään, että tyhjäkäyntiäänessä oli jotain omituista. Auto ei kuulostanut terveeltä. Myöhemmin suoritettu öljyntarkistus näytti, että öljyn pinta oli ihan alarajoilla. Siis Prismaan öljyä (ja vähän jotain muutakin) ostamaan ja sitten öljyt säiliöön... paitsi ettei se niin vain käynytkään kun kukaan meistä  kolmesta ei saanut korkkia auki. Nyt tarvittiin miehiä apuun. Ensimmäiset uhrini eivät puhuneet suomea, mutta seuraavat nuoret miehet olivat heti valmiina auttamaan ja korkki aukesi kuin itsestään. Oli sillä hepulla hyvät sormivoimat! Nuorukaiset seurasivat vielä kohteliaasti, että öljyn lisääminen varmasti meiltä onnistuisi ja lähtivät jatkamaan matkaansa vasta kun oli selvää, että homma oli onnistunut. Tästä kohtaamisesta jäi niin hyvä mieli että ihan hykerrytti.

Siis kevyin mielin kohti varsinaista määränpäätä. Siitä seuraavassa jaksossa.