Unelmatalvi

Sunnuntaina oli taas aika käväistä Luotojärvellä. Kuopuksen koiralasten piti päästä juoksemaan pursuilevaa energiaansa lumiseen metsään ja äiti oli palannut reissusta, joten matkakuulumiset kiinnostivat. Pakkanen pisti parastaan ja lämpimiä vaatteita piti varustaa ulkoilulle mukaan. Ensimmäiset kuvat vanhempien puutarhasta on napattu sisätiloista ikkunan läpi.

Herkuttelimme äidin laittamalla sunnuntailounaalla ja sen jälkeen oli aika suunnistaa ulkoilemaan. Luonto hehkui talvista kauneuttaan.

Suunistimme metsäautotielle, vaikkei sitä oltu viimeisen sateen jälkeen aurattu. Koko talven lumia ei uralla ollut, joten kävely kymmensenttisessä puuterilumessa onnistui mainiosti. Alkumatkasta saimme seurata mönkkärin jälkiä, joten sekin helpotti matkan tekoa. Koiralapsilla oli lystiä ja vauhti oli ihan uskomaton kun saivat juosta ilman rajoittavia taluttimia.

Ahnehdin silmilläni talvimaisemaa. Kuin sadussa olisi kävellyt!

Koirat keskittyivät pinkomaan, niitä ei luonnon lumo kiinnostanut.

Koirat ovat suomenlapinkoiria eikä niitä pakkanen tai lumi pelota. Päinvastoin. Koiralapset nauttivat lumileikeistä, tunkevat kuononsa vähän väliä syvälle lumen sisään tai piehtaroivat sydämensä kyllyydestä ketarat kohti taivasta. Lumikylpyjen jälkeen karvanaamoista tulee hupaisia luminaamoja.

Tien päässä oli käännyttävä takaisin. Nyt kuljimmekin kohti aurinkoa. Ja munkavereistani (silmälasien päälle laitettavista aurinkolaseista, sun covereista) oli tipahtanut linssi jo alkumatkasta.

Koirilta oli jo suurin puhti juostu metsään, mutta vielä jaksoivat nahistella samasta oksankarahkasta. Ihan kuin ei siellä muita oksia olisi ollut...

Tänä aamuna kävelin neljän kilometrin työmatkani toppavaatteisiini kääriytyneenä. Pakkasta oli ainakin se 28 astetta, joka kotimittarissa näkyi, mutta saattoi olla enemmänkin. Paikkakunnalla on tänään menty yli 30 pakkasasteen. Hyvän karvareunaisen hupun sisällä ei edes kasvoja palellut, mutta takki olisi saanut olla astetta lämpimämpi. Mutta reippaasti kävellen tuli lämmin eikä kylmyys ahdistanut.

Samalla mietin, että jos olisi ihan pakko valita ainainen hellekesä tai ainainen pakkastalvi, valitsisin varmaan talven. Sillä kun pakkanen raikastaa sään, pussaa poskelle ja henkäilee nenään, happea on vaikka varastoitavaksi ja voi että ihminen tuntee elävänsä.

Kylmyydeltä voi suojautua vaatteilla, kuumuutta ei pääse karkuun millään. Helteessä nukkuminen on hankalaa, nihkeän nahkea nahka tarttuu lakanoihin ja keho huutaa painavaa peittoa päälle tuomaan rauhaa ja turvaa, mutta sielu ei  siedä lisälämpöä lainkaan. Uni on tuskaisen levotonta. Mutta jos on kylmä, otetaan viljalti vällyjä vuoteeseen ja siellä omassa yksityisessä pesässä uni on syvää ja makeaa, rentouttavaa ja virkistävää.

Työnteko helteessä on raskasta ja uuvuttavaa, ihan kelteisilleen ei kehtaa riisua. Ja vaikka kehtaisikin, silti liika lämpö veisi voimat. Pienikin ponnistelu läkähdyttää. Mutta kylmässä laitetaan lisää vaatekerroksia ja jaksetaan jatkaa ahkerointia väsymättä. Niin no, jos kovin paljon pitää kerroksia lisätä, notkeus kärsii, mutta kaikkeahan ei tietenkään voi saada...

Jos kuitenkin ilmasto jatkaa lämpenemistään, voi olla ettei näistä upeista lumimetsistä ja pakkasen paukkumisesta nautita enää kauaa. Sitä helteen kourissa kärvistelyä voi olla tiedossa enenevässä määrin.

Tästä kaikesta talvihehkutuksesta huolimatta totean kuitenkin, että on onni ja rikkaus asua Suomessa, jossa saamme nauttia niin keväästä, kesästä, syksystä kuin talvestakin. Tykkään niistä kaikista.

Unelmatalvipostaukseni lähestyy loppuaan, mutta vielä lumen ikkunaan muodostama taideteos. Näkeeköhän kukaan tässä saman kuin minä?

Eikös siinä ole pussaava possu? Onhan?