Punaisen muistikirjan nainen

Kolmen kotimaisen naiskirjailijan jälkeen luettavakseni valikoitui ranskalainen mieskirjoittaja, Antoine Laurain. Hänen romaaninsa nimi, Punaisen muistikirjan nainen, toi mielleyhtymän Sofia Lundbergin kirjaan Punainen osoitekirja. Lundbergin teos imaisi lukijan mukaansa monivaiheisiin kohtalohin pitkin poikin maapalloa ja pitkällä aikajanalla. Tarina oli sydämeenkäypä ja puhutteleva. Mitähän Laurainin romaani tarjoaisi? Pysyisikö se Lundbergin rinnalla vai olisiko siinä vielä enemmän imua vai lipsuisiko ote alkumetreiltä?

Tarina lähtee liikkeelle vauhdikkaasti, kun nuori nainen joutuu ryöstön uhriksi kotiovellaan. Roisto nykäisee käsilaukun mukaansa ja tönäisee samalla naisen päin ulko-ovea. Samalla tilanne on ohi. Paitsi ettei ole...

Laure pääsee kotitalonsa rappuun näppäilemällä ulko-ovella oikean koodinumeron, mutta kotiinsa hän ei pääse, sillä laukun mukana meni avaimetkin. Päässä jyskyttää, niin säikähdys kuin ryöstön tuoksinassa tullut kolahduskin. Niskassa on verta.

On yö eikä Laure tunne rapustaan ketään niin hyvin, että voisi soittaa naapurin ovikelloa ja pyytää apua. Niinpä hän päättää yrittää saada yösijan vastapäisestä hotellista, vaikkei hänellä juuri nyt olekaan sen enempää henkilöllisyyspapereita kuin maksuvälineitäkään. Portieeri heltyy naisen hädän edessä ja kirjaa Lauren hotelliin. Laure kiipeää huoneeseensa, katsoo hotellin ikkunasta omaan kotiinsa, jossa kissa ikkunalla näyttää hämmästyneeltä. Mitä emäntä tekee kadun toisella puolella?

Tulee aamu. Kirjakauppias Laurent Letellier menee töihin ja poimii työmatkallaan roskisten päältä naisen käsilaukun. Laukku on hieno ja Laurent haluaa toimittaa sen poliisille. Omistaja varmasti jo kaipaa sitä. Sillä välin toisaalla Laure ei ole herännyt. Eikä herääkään omin avuin. Onneksi hotellin henkilökunta lähtee tarkistamaan tilannetta, kun huonetta ei ole luovutettu määräaikaan mennessä.

Laurent ei kuitenkaan koskaan vie laukkua poliisille. Hän tulee tutkineeksi laukun sisällön ja kiinnostuu omistajasta. Nainen tuntuu vanhalta tutulta. Vaikka mistään ei käy ilmi laukun omistajan nimeä tai yhteystietoja, Laurent päättää selvittää mysteerion ja toimittaa laukun takaisin omistajalleen.

Ihanan romanttista ja kiehtovaa - mutta myös hieman ahdistavaa. Kun mies ujuttautuu hoitamaan Lauren kissaa vakituisen hoitajan matkan ajaksi ja oleskelee koomassa makaavan naisen asunnossa, lukijalle tulee ikävä olo... Mutta niin tulee Laurentillekin. Hän tajuaa astuneensa soveliaisuuden rajan yli ja kun Laure herää ja paranee, Laurent palauttaa laukun asuntoon pienen kirjeen kera ja poistuu tuntemattomuuteen.

Kun Laure kotiin tultuaan löytää laukkunsa ja kirjelappusen ja kuulee työkaveriltaan miehen puuhista, hän ei suinkaan järkyty vaan kiinnostuu. Missä tuo mies nyt on? On Lauren vuoro ryhtyä salapoliisiksi.

Kevyt ja poreileva aikuisten satu, jolla on kutkuttavan onnellinen loppu. Mutta en kannen sitaatin tapaan edes haluaisi, että joku ventovieras löytäisi minut käsilaukkuni tavaroiden perusteella. Karmiva ajatus! Onneksi se ei edes olisi mahdollista. Jos laukustani puuttuisi niin puhelin kuin lompakko, jäljelle jääneet tavarat olisivat niin tylsiä ja persoonattomia, etteivät ne edes saisi ketään kiinnostumaan. Kauppakuitteja, kankainen apukassi, nenäliinapaketti, kuivamustekynä (joku ilmainen mainoslahja), ehkä sateenvarjo, ehkä aurinkolasit. Taidan olla aika tylsä tyyppi.

Sellaista epäoleellisuutta kirjaa lukiessa mietin, että nimiasioissa joko mielikuvitukseton tai sitten narsistinen tyyppi tämä Antoine Laurain. Miksikö? No... naispäähenkilön nimi on Laure, miespäähenkilön Laurent. Laurain, Laure, Laurent... Eikö Ranskassa muita nimiä olekaan?

Toivottavasti en nyt kuulostanut liian kriittiseltä ja negatiiviselta. Romaani on kuitenkin kaiken kaikkiaan ihan mukiinmenevä romantiikkagenren edustaja. Ei mitään tahmean siirappista diipadaapaa vaan harmitonta ja viihdyttävää ajankulua vapaapäivän ratoksi silloin kun haluaa vähän irti perusarjesta.