Pakkasen Linna

Ulkona on ihan kunnon lumitalvi, mutta onneksi pakkanen on pysytellyt siedettävissä, oikeastaan aika mukavissa, lukemissa. Ihan ilokseen on voinut työmatkareippailusta nauttia. Ilokseni olen myös ahminut kirjoja, jo neljäs romaani on tänä vuonna menossa. Kolmas kova kotimainen lukukokemus oli Outi Pakkasen Linna, siksi aloitin tämän postaksen aasinsillalla puhumalla talvisäästä.

Kirjan ostin ikiomaksi jo syksyllä Helsingin kirjamessuilta ja sain siihen jopa kirjailijan signeerauksen.

Minut tuntevat jo tietävätkin, etten välitä omistaa kirjoja. Niitä kun saa kirjastosta lainaksi enemmän kuin tarvitsee ja luetut on kätevää palauttaa takaisin kirjaston hyllyyn. Kirjasto säilyttää puolestani. Mutta tietenkin on mukavaa, että kotona on kirjoja. Sellaisia, jotka myös pysyvät. Siksi ostin Linnan ja siksi, että tiesin sen sijoittuvan osittain Savonlinnaan ja Olavinlinnan maisemiin.

Puolet romaanista tapahtuu kesä-Savonlinnassa ja voi että olikin mukavaa luettavaa! Ihan tunsin kulkevani henkilöiden kantapäillä tutuilla kaduilla. Satamakadun ravintola Majakka sai romaanissa niin hyvää mainosta, että heidän pitäisi kyllä tarjota kirjailijalle kaikki ensi kesän lounaat! Tämä klassinen ruokapaikka esiintyi kirjan sivuilla useampaan otteeseen, tässä yksi esimerkki:

Vuoden kolmesta ensimmäisestä kirjasta kahden tapahtumat sijoittuvat ainakin osittain tänne  tutuille kulmille. Mutta muuten kirjat ovat tyystin erilaiset, vaikka jännärigenreen kuuluvat molemmat. Tuire Malmstedtin Pimeä jää -kirjassa ensimmäinen ruumis oli olemassa jo tarinan käynnistyessä ja lisää murhia tapahtui juonen edetessä. Linnassa ainoa ruumis mätkähti asvalttiin vasta kun kirjaa oli luettu jo kaksi kolmasosaa. Pimeän jään uhrit jäivät pelkiksi maininnoiksi, tuntemattomiksi, persoonattomiksi nimiksi, mutta Linna-romaanissa lukija tutustutettiin sympaattiseen ja salaperäiseen Amandaan ennen kuin tämä nuori nainen joutui rikoksen uhriksi.

Kirjan nimi, Linna, viittaa tietenkin Olavinlinnaan, jossa vanhat luokkakaverit tapaavat vähän yllättäenkin vuosien jälkeen, mutta myös eduskuntataloon, jossa luokan menestynein oppilas, puhemiehen pallille pyrkivä Pertti Pekkala luo uraa.

Tärkeinä sivujuonina kirjassa seurataan politiikan kiemuroita, ihmissuhteita, perhesuhteita, onnistumisia ja epäonnistumisia. Ystävyys ja  lojaalius  joutuvat koetukselle, mutta joku voi olla jopa niin naiivi, ettei edes ymmärrä sitä...

Tällainen vähän säälittävä ressukka on Riitta, joka aivan vilpittömän sydämellisesti pitää yhteyttä vanhaan kouluaikaiseen ystäväänsä Tellervoon, joka meni naimisiin ja muutti Saksaan. Tellervo hymähtelee Riitan elämälle ja tuntuu vain halveksivan tämän ystävyyttä. Avioeronsa jälkeen Tellervo ottaa vastaan Riitan kutsun Savonlinnan oopperajuhlille, mutta ei kyllä ole oikeasti kiitollinen kutsusta.

Riitta on äidillisen ylpeä tyttärestään Taijasta, joka laulaa oopperajuhlakuorossa (Kuoro muuten on aivan käsittämättömän hyvä, ihan kylmät väreet kulkevat pitkin kuulijan kroppaa, kun kuoron pauhu vyöryy yli katsomon. Tämä näin sivumennen sanoen ohi kirjan juonen.) ja joka sosiaalisena ja toimeliaana ihmisenä on järjestänyt äidilleen ja tämän ystävättärelle jopa yöpaikan läheltä linnaa. Harmi vain, että majapaikka ei ihan vastaa luksushotelleihin tottuneen Tellervon tasoa.

Itse jäin miettimään, onko tämä majapaikka oikeasti olemassa, vai onko se kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Ja jos tällainen majapaikka on, missä se on? Jossakin näistä taloistako? No ei voi, näissä on kesäravintola, kahvila, näyttelytila (vai mikähän se nykyään on?) ja käsityöläisten työtiloja ja myymälöitä.

Kun murha sitten lopulta on tapahtunut, paikalle porhaltaa poliisi. Vaikka en erityisesti huumorikirjailijana Pakkasta pidäkään, poliisin nimi on kyllä hupaisa, Ulpu Lumme. Ja tähän tosiaan tekisi mieli vetäistä nauruhymiö! Tulee paikalle tietenkin myös yrmy Tanja Ström.

Aiemmin kun olen Pakkasta lukenut, kirjat eivät ole olleet ihan tuoreita. En ole tajunnutkaan kuinka kiinni ajassa kirjojen tapahtumat ovat. Nyt nautin suunnattomasti kesäisen Savonlinnan tunnelmista ja hämmästelin kaikkia niitä pieniä siteitä, jotka taidokkaasti punoivat kirjan kuvitteelliset tapahtumat suomalaisen nykyarjen rajapinnalle ja sen ylikin. Kuten nyt esimerkiksi tässä seuraavassa esimerkissä. On tullut vierailtua parin viimeisen vuoden aikana esikoisen luona Taka-Töölössä ja katuremontti Mechelininkadulla jatkuu jatkumistaan...

Poliisi tekee parhaansa ratkaistakseen Amanda Laakson tapauksen, mutta ratkaiseva vihje jää löytymättä. Sen löytää Pakkasen luottohahmo, harrastelijasalapoliisi Anna Laine, yksi Savonlinnassa sattumalta tavanneista luokkatovereista. Lukija pääsee rikollisen pään sisään, mutta Anna kämmää  ja murhaaja pääsee hävittämään raskauttavan todistusaineiston.

Läpi vuosien ja kirjojen Anna Laineen uskollisen kumppanina on kulkenut mäyräkoiraherra Justus. Kirjamessuilla kirjailija kertoi Justuksen olevan lukijoiden suosikki ja koiran ikää on venytetty kirjallisen vapauden merkeissä jo uskomattomiin mittasuhteisiin. Linna-romaanissa Justuksen ikä alkaa vääjäämättä tulla päätökseen. Anna tekee kirjassa surutyötä luopumiseen liittyen. Mutta tähän sivujuoneen tulee lukijoiden iloksi yllättävä iloinen loppuratkaisu. Justus ei saa lisää ikää, mutta Annan miesystävä järjestää rakkaalleen hellyttävän yllätyksen. Minkä? No, sitähän en kerro!

Otettuani postauksen kuvituskuvat jätin talolyhdyn takan päälle. Hetken kuluttua aurinko venytti sen linnamaisiin mittohin, kuten hyvin teemaan sopii.

Sunnuntain päiväkävelyllä piti käydä tarkistamssa, että onhan se Olavinlinna edelleen paikoillaan. Oli se. Siellä pakkasen kourissa.