Pimeä jää

Rouva C sitten jäi kuin jäikin viimeiseksi viime vuonna lukemakseni kirjaksi. Lempi ei lähtenyt lentoon ensimmäisillä sivuilla ja joulukiireetkin puskivat päälle. Annan Lempille vielä uuden mahdollisuuden myöhemmin, mutta vuosi vaihtui hyisissä tunnelmissa Tuire Malmstedtin kirjoittaman Pimeä jää -kirjan kanssa.

Pimeän jään maisemat ovat tuttuja. Päähenkilö Isa  Karos työskentelee Savonlinnan poliisissa ja oli kieltämättä melko erkoista lukea tuiki tutuista paikoista romaanin sivuilta. Tuntui tutulta, mukavalta ja puistattavalta yhtä aikaa. Isa melkein tuli työkaverinsa tyttären kanssa jopa käymään työpaikallani, mutta päätyivätkin kuitenkin herkuttelemaan HerkkuPekka-kahvilaan.

Onneksi Oravin kylällä ei ole minulle erityistä merkitystä, vaikka siellä kyllä kovasti tehdään työtä matkailuelinkeinon edistämiseksi. Mutta tuonne pikkuiseen Oraviin kirjailija sijoitti hyytävien tapahtumien keskipisteen. Siellä alkoi tyttölapsia löytyä siististi murhattuina ja katiskoihin tungettuina. Voiko olla pahempaa kuin lapsiin kohdistuva julmuus?

Isan omakin elämä on solmussa ja avioliitto natisee liitoksissaan. Mies lähtee. Mitä on tapahtunut? Se selviää lukijalle tarinan edetessä.

Isa on kohdannut jokaisen äidin pahimman painajaisen. Mutta vaikuttaako se liiaksi työhön? Pystyykö Isa kollegoineen ratkaisemaan arvoituksen ennen kuin tulee lisää uhreja? Ja kehen oikeastaan voi luottaa?

Vaikka tapahtumat pääosin sijoittuvat 2010-luvun loppupuolen Savonlinnaan, juoni tekee takaumia 1880-luvun Alaskaan ja sotavankileirille 1940-luvulle Naarajärvelle.

Näistä monessa ajassa liikkuvista tarinoista en oikein tykkää, en ole koskaan tykännyt. Siirtyminen ajasta toiseen sotkee juonta ja keskittymistä. Mutta tässä tarinassa takaumat selittävät tapahtumia, mutta eivät silti anna oikeutta. Uskomatonta, kuinka mieleltään sairas ihminen ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Ja tämä sairaus näyttää periytyvän...

Aluksi hämmensi kirjan nimi, Pimeä jää. Kirjan alkumetrit kuitenkin elettiin keskellä kauneinta kesää. Vaan tulihan juonessa talvikin vastaan, jää ja lumi, hyytävä kylmyys. Ja nimi lienee myös sanaleikki, "jää" ei ehkä olekaan substantiivi vaan verbi. Kun kaikki on mennyt, vain pimeä jää.

Pari työkaveria ennätti lukea Pimeän jään ennen minua. Toinen kuvasi juonta pitkästyttäväksi ja toinen ei muuten vain ollut tykännyt tarinasta. No, ihan kamala juttu, ei kai lasten tappamisesta ja katiskoihin survomisesta voikaan pitää. Mutta muuten kyllä Tuire Malmstedt osaa asiansa, pyörittelee juonta ja pitää jännitystä yllä niin, ettei kirjaa malttaisi laskea käsistään. Kihelmöi aivan, kun piti saada tietää kuka se syyllinen lopulta oikein olikaan. Ja aika yllättävä loppuratkaisu oli.

Jos kantti kestää, Pimeä jää on hyvinkin luettava tarina, ihmismielen pohjamutia kaiveleva psykologinen trilleri. Lue, jos uskallat!