Taikamatto

Vuoden toinen lukemani romaani oli Jaana Taposen Taikamatto. Se on jatkoa vuonna 2012 ilmestyneelle Stockan herkulle. Vaikka olen aikoinaan tuonkin hömppäromaanin lukenut, en muistanut (enkä edelleenkään muista) siitä yhtään mitään. Samoin tulee käymään Taikamatolle. Kirjat ovat unelmanpehmeitä poutapilviä, jotka tuulenpuhuri hajottaa olemattomiin tai höttöistä hattaraa, joka suuhun jouduttuaan liukenee limakalvoille pureksimatta ja jäljelle jää vain aavistus imelyydestä.

Siis ei mitään klassikkokirjallisuutta, mutta oivallista ajanvietettä, jos kaipaa pientä romanttista irtiottoa arjesta.

Takakansi kertoo:

"Saadessaan vihdoin viimein työtarjouksen Kustannusosakeyhtiö Aurinkokunnasta Anna törmää menneisyyteensä. kustannustoimittaja Ville Viitaseen, jonka kanssa hän sai kerran tuntea lentävänsä taikamatolla. Ville on juuri aloittanut ensimmäisen vakavasti otettavan työuransa Aurinkokunnassa. Pian hän kuitenkin ajautuu lyömään vetoa ihmiskunnan viimeisen gutenberginihmisen, toimitusjohtaja Simo Salmelan kanssa, ja koska hän ei aio hävitä, hän tukeutuu Annan kirjalliseen ammattitaitoon. Yhtäkkiä Anna huomaa olevansa keskellä oudolla tavalla kutkuttavaa toista työkeikkaa, joka ei kestä päivänvaloa.

Taikamatto on naseva ja nykyaikainen viihderomaani, joka kurkistaa kirja-alan uudistummispaineisiin pilke silmäkulmassa. Samalla se päästää lukijan kurkistamaan muutamien Stockan herkusta tuttujen henkilöiden myöhempiin vaiheisiin."

Ihmissuhdekiemuroita ja suhdesoppaa reilut 300 sivua. Nasevaa sanailua ja vähän huumoria, pikkuisen mausteena vakavampia teemoja, mutta kovin syvällisiä ei pohdita. Olen tainnut kasvaa ohi tästä kirjallisuuden genrestä. Tuntui, että aika meni hukkaan tätä lukiessa, kun käteen jäi lopuksi vain hattaran imelyydestä tahmautunut paperihylsy. Eikä oikeasti sitäkään. Ei se silti huono kirja ollut, ei vain ollut minun juttuni.