Loppuja ja alkuja

Kun ihminen on elänyt yli 50 vuotta ja jotkut asiat ovat olleet olemassa aina, niin onhan se pysäyttävää, kun sellainen asia tulee tiensä päähän. Ja niitä nyt oli taas vuodenvaihteessa ihan kaksin kappalein. Näitä loppuja.

Kun synnyin vuonna 1967, siirtyi ajoneuvoliikenne Kyrönsalmen ylittävältä rautatiesillalta upouudelle, avattavalle maantiesillalle. Se silta tuli tiensä päähän jo jokin aika sitten, muistaakseni tuossa vuosituhanne vaihteessa. Tilalle rakennettiikin kaksi uutta, entistä ehompaa läppäsiltaa, joiden alta vesitse kulkeva rahtiliikenne ja purjeveneetkin kesäisin seilasivat. Maantieliikenne seisoi avatun sillan takana odottaen laivojen ja veneiden lipuvan virrassa ylös- tai alaspäin.

Mutta Kyrönsalmi on kapea ja Olavinlinnakin se siinä virran vierellä töröttää. Luotsit tuskailivat reitin haastavuutta. Laivat kulkivat omia aikojaan ja jopa Olavinlinnassa järjestettävät konsertit ja oopperat joutuivat taipumaan niiden aikatauluhin. Linnan silta nimittäin avattiin myös laivojen seilata reitillään vaikka esityksen alkuun olisi ollut enää hetkinen ja suuri joukko yleisöä vielä matkalla paikoilleen. Harmittihan se, yhtä jos toista linnan kulkijoista.

Puhumattakaan niistä autoilijoista, pyöräilijöistä ja jalankulkijjoista, jotka hampaitaan kiristelivät sillan takana, kun sillan läpät seisoivat kohti taivasta.

Lopulta joku, joka oikeasti voi asioihin vaikuttaa, päätti, että laivaliikenne on saatava pois Kyrönsalmesta liikennettä sotkemasta. Laitaatsalmeen päätettiin rakentaa sillat taivasta myöten ja niistä viimeinenkin valmistui nyt syksyllä. Keväällä syväväylä kulkee Laitaatsalmen, ei Kyrönsalmen kautta. Niinpä seisoimme autojonossa sillan takana vihonviimeistä kertaa perjantaina 28.12.2018 kun tämän kauden toiseksi viimeinen rahtilaiva seilasi virrassa kohti väljempiä vesiä. Ihan lähelle puomia emme sattuneet, joten nämä jonotuskuvat nyt voisivat olla ihan mistä tahansa...

Ihan toisiin tunnelmiin päästiin kotona, kun koiralapset innostuivat yhdessä leikkimään joululahjaksi saamallaan köydellä. Vanhempi koirista on ollut vähän laiska leikkimään uudemman tulokkaan kanssa, mutta vähitellen taitaa yhteiset kisailut luonnistua. Se on mukavaa, ei tarvita aina ihmista leikittäjäksi.

Ihan tyystin uusiin tunnelmiin päästiin sunnuntaina kuopuksen kanssa, kun korkattiin tämän talven hiihtokausi. Hiihtelimme Nojanmaasta Materin ja lentokentän suuntaan, vaikka latu-uraa sinne ei oltu vielä ajettu. Latupohja sentään oli tampattu, mutta ilmeisesti lunta ei vielä siinä vaiheessa ollut riittävästi kunnon latujen tekoon. Maisemat olivat kuin sadusta!

Jäiden ylittäminen on huonoa, sillä jään päälle on noussut vettä. Tuolla reitillä oli useita ojien ylityksiä ja kyllä piti miettiä ja tuumia, kuinka parhaiten hommasta selviäisimme. Pahin ylitys näytti siltä, ettei siitä pääse millään. Joku oli hiihtänyt reitillä ennen meitä ja kiertänyt kauempaa ojan yli. Päätimme ottaa mallia ja kiersimme mekin. Minulta kyllä kastui suksieni nano-pohjat niin, että aloin kerätä latua mukaani.

Tuolla kaukana takana näkyy se paikka, josta latu olisi oikeasti kulkenut...

... siis tuosta, missä on ihan ruskea kohta. Uimareissu olisi tainnut tulla samalla, jos tuosta olisi yli pyrkinyt.

Näin hyvä pito oli suksissa ojavoitelun jälkeen, heh. Onneksi luisto löytyi takaisin, kun jynssäsin pohjat puhtaiksi ja kuiviksi.

Materin kartanon suuntaan reittikin oli ihan kuninkaallinen. Kyllä kelpasi sivakoida!

Hiihdimme lentokentälle saakka ja sieltä setä tuli  meidät autolla noukkimaan takaisin kotiin. Paluumatka märkien vesialueiden yli ei houkutellut.

Kaksi ja puoli tuntia vietimme metsässä suksinemme. Matkaa taittui kymmenisen kilometriä, mutta koska kunnon latua ei ollut ja välillä piti heinikossakin kahlata, vauhti ei päätä huimannut. Mutta koska kotona odotti kaksi liikkumaan innokasta karvakorvaa, vaihdoin vain monot nastakenkiin ja taas mentiin! Reilun tunnin vietin koirien kanssa kävelylenkillä ja sitten jo kahvi maistuikin mainiolta. Olin saanut melkein raitisilmamyrkytyksen ja sen hoidoksi sopi loistavasti ilta elokuvateatterissa!

Tässäkin oli kyse yhden aikakauden lopusta. Kun äitini oli lapsi ja nuori, hänen tätinsä (mummoni sisko) siivosi elokuvateatteri Olavia, siis sotien jälkeen, ehkä 50-luvulla. Siitä on jo ihan kunnioitettavasti aikaa... Ajan hammas on nakertanut ja koko kortteli on rapistunut surkeaan kuntoon. Kaikki vuokrasopimukset on irtisanottu, niin Olavinkin, Nyt sunnuntaina oli aika Bio-Olavin vihonviimeisen elokuvaesitysten, päivällä siellä esitettiin Ailoa ja Maija Poppasen paluuta, mutta me menimme  illan viimeiseen näytökseen katsomaan Juicea.

Kotosen setä ja täti, kuopus ja kummityttö. Olimme liikkeellä hyvissä ajoin, sillä arvelin nostalgisen viimeisen esityksen vetävän paikalle väkeä. Oikeassa olin ja sali täyttyi miltei täyteen. Yrtin napsia vähän kuvia, muistoksi tästä ja menneistä, mutta kaksi seuralaisista pitivät touhuani nolona ja turhana, joten osa otoksista tärähti enkä montaa hyvää kuvaa saanut. Onneksi edes muutaman...

Sisäpiha, josta käynti elokuvateatteriin oli, on kiehtova ja tavallaan hieno. Harmi, että sen on annettu rapistua korjauskelvottomaksi. Kyllä se aika murheelliselta näyttikin, kun tarkemmin katsoi.

Minkälainen se elokuva sitten oli? Aika murheellinen kuvaus yhden verbaalisesti lahjakkaan miehen elämästä. Musiikki oli parasta antia, kuinkas muutenkaan. Mutta ei tuo julkimon elämä ole ruusuilla tanssimista, varsinkaan jos viina vie. Ymmärtääkseni elokuva ei ollut täysin todellisuuteen perustuva elämäkertadokumentti, mutta silti jäi vähän halju olo. Halusinko nähdä tämän Juicen, joka kuopuksen sanoin oli ihan täysi kusipää? Enpä tiedä.

Loistavia näyttelijäsuorituksia, letkeää musiikkia, nostalgista ajankuvaa. Siitä plussat kuitekin.

Näin alkaa viime vuosi olla paketissa. Ehkä vielä vähän palaan menneeseen, kunhan pääsen kalenteripostaukseen saakka, mutta nyt voin hyvillä mielin tähyillä alkaneen vuoden suuntaan. Mitähän mukavaa uusi vuosi tuokaan tullessaan?