Auringosta itään ja kuusta länteen

Lienen ollut jotain kymmenen korvilla, kun kyläilin perheeni kanssa jossain vähän kauempien sukulaisen luona. Se oli jokin poikkeustapaus, sillä en muista sitä ennen enkä sen jälkeen vierailua samaan paikkaan. Mutta se kyläily jäi lähtemättömästi lapsen mieleen. Ensinnäkin taloudessa oli valtavan kokoinen hellyydenkipeä kissa. Kun istuin sohvalla, kissa kiipesi kintuilleni kehräämään. Se oli niin suuri, että se valui yli, se oli suurempi kuin lapsen syli. Samalla vieralulla saimme veljeni kanssa perheen tyttären vanhan satukirjan omaksi ja mukaan kotiin.

Ehkä luin sitä jo siellä ajankulukseni ja koska kirja jäi kesken, se annettiin meille. Vai saatiinko kirja muuten vain läksiäislahjaksi, sitä en muista. Mutta että kirjan tarinat olivat huiman jännittäviä ja kuvat niin taiten tehtyjä ettei tosikaan! Kuvittaja Björn Landström oli poiminut klassisista saduista kiehtovimmat ja tehnyt niihin kertomuksia tukevat taidokkaat kuvat. Monet monituiset kerrat istuin kirjan kanssa mielikuvituslennolla sadun maailmoissa ja vähitellen jotkut tarinat syöpyivät ikiajoiksi mieleeni.

Yksi tarinoista oli Peter Christen Asbjörnsenin ja Jörgen Moen jännittävä satu Auringosta itään ja kuusta länteen. Tarina siitä kuinkä jääkarhu teki köyhästä perheestä rikkaan, kunhan vain sai perheen nuorimman tyttären omakseen, kuinka tyttö uteliaisuuttaan pilasi onnen ja kuinka sinnikkäästi hän lopulta sai kaiken korjattua taas hyväksi.

Lahjaksi saatu kirja on edelleen vanhempieni kodin kirjahyllyssä. Se oli minun ja veljeni yhteinen, ei kummankaan ikioma. Siksi en voinut sitä omaksi ottaa. Onneksi kirjaston poistomyyntiin tuli tämä aarre ja olin kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja nappasin kirjan itselleni. Vaikkei kirja olekaan se alkuperäinen, tälle tuli heti tunnearvoa tuhannesti.

Mutta oikeasti tämä postaus ei kerro tuosta sadusta tämän enempää eikä kirjastakaan. Piti vain näin pitkän kaavan kautta selittää otsikon synty. Muuten tällä jutulla ei ole mitään tekemistä edellä kerrotun kanssa.

Onpahan vain ollut tolkuttoman kaunis talvisää jo pitkän aikaa. On nähty niin aurinkoa kuin kuutakin ja siitä muistui mieleen tuo muinainen kiehtova sadun nimi. Olen katsellut silmät soikeina auringosta itään ja kuusta länteen ja kaikkiin muihinkin ilmansuuntiin. Haltioituneen koko ajan. Kuinka kaunis voi Suomen talvi olla!

Viikko sitten sunnuntaina kävimme Luotojärvellä juoksuttamassa hoitokoiria. Pakkanen paukkui ja nipisteli poskia, mutta ei sitä huomannutkaan ihaillessaan luonnon upeutta. Niin seesteistä, rauhallista ja tyynen levollista. Mielikin rauhoittui.

Koirilla oli vauhti päällä, mutta meillä ihmisillä oli verkkaisempi tahti. Äiti oli reissussa, mutta mukaani ulkoilemaan sain kummitytön ja isän. Kuljimme kohti puiden takaa pilkistävää aurinkoa. Otin kohtuuttoman paljon kuvia ja vaikka olen jo kovalla kädellä karsinut, vielä niitä yllin kyllin riittää julkaistavaksikin.

Seuraavana aamuna sain koirien aamulenkillä ja työmatkakävelyllä ihailla ja ihmetellä kuun pimennystä. Sitä en edes yrittänyt kuvata, sillä kalustollani olisi saanut vain mustia tai harmaita kuvia. Kotimatkalla kävelin kohti valtavana köllikkänä asutuksen yläpuolelle kellunutta keltaista kuuta. Sitä yritin kännykän kameralla epätoivoisesti ikuistaa. Ei näytä ollenkaan niin maagiselta ja upealta kuin oikeasti oli.

Luonnossa on mystistä taikaa. Onni on asua täällä pohjoisessa, jossa vuodenajat vaihtelevat ja luonto tarjoaa hienoja näytelmiä!