Pimeä jää

Rouva C sitten jäi kuin jäikin viimeiseksi viime vuonna lukemakseni kirjaksi. Lempi ei lähtenyt lentoon ensimmäisillä sivuilla ja joulukiireetkin puskivat päälle. Annan Lempille vielä uuden mahdollisuuden myöhemmin, mutta vuosi vaihtui hyisissä tunnelmissa Tuire Malmstedtin kirjoittaman Pimeä jää -kirjan kanssa.

Pimeän jään maisemat ovat tuttuja. Päähenkilö Isa  Karos työskentelee Savonlinnan poliisissa ja oli kieltämättä melko erkoista lukea tuiki tutuista paikoista romaanin sivuilta. Tuntui tutulta, mukavalta ja puistattavalta yhtä aikaa. Isa melkein tuli työkaverinsa tyttären kanssa jopa käymään työpaikallani, mutta päätyivätkin kuitenkin herkuttelemaan HerkkuPekka-kahvilaan.

Onneksi Oravin kylällä ei ole minulle erityistä merkitystä, vaikka siellä kyllä kovasti tehdään työtä matkailuelinkeinon edistämiseksi. Mutta tuonne pikkuiseen Oraviin kirjailija sijoitti hyytävien tapahtumien keskipisteen. Siellä alkoi tyttölapsia löytyä siististi murhattuina ja katiskoihin tungettuina. Voiko olla pahempaa kuin lapsiin kohdistuva julmuus?

Isan omakin elämä on solmussa ja avioliitto natisee liitoksissaan. Mies lähtee. Mitä on tapahtunut? Se selviää lukijalle tarinan edetessä.

Isa on kohdannut jokaisen äidin pahimman painajaisen. Mutta vaikuttaako se liiaksi työhön? Pystyykö Isa kollegoineen ratkaisemaan arvoituksen ennen kuin tulee lisää uhreja? Ja kehen oikeastaan voi luottaa?

Vaikka tapahtumat pääosin sijoittuvat 2010-luvun loppupuolen Savonlinnaan, juoni tekee takaumia 1880-luvun Alaskaan ja sotavankileirille 1940-luvulle Naarajärvelle.

Näistä monessa ajassa liikkuvista tarinoista en oikein tykkää, en ole koskaan tykännyt. Siirtyminen ajasta toiseen sotkee juonta ja keskittymistä. Mutta tässä tarinassa takaumat selittävät tapahtumia, mutta eivät silti anna oikeutta. Uskomatonta, kuinka mieleltään sairas ihminen ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Ja tämä sairaus näyttää periytyvän...

Aluksi hämmensi kirjan nimi, Pimeä jää. Kirjan alkumetrit kuitenkin elettiin keskellä kauneinta kesää. Vaan tulihan juonessa talvikin vastaan, jää ja lumi, hyytävä kylmyys. Ja nimi lienee myös sanaleikki, "jää" ei ehkä olekaan substantiivi vaan verbi. Kun kaikki on mennyt, vain pimeä jää.

Pari työkaveria ennätti lukea Pimeän jään ennen minua. Toinen kuvasi juonta pitkästyttäväksi ja toinen ei muuten vain ollut tykännyt tarinasta. No, ihan kamala juttu, ei kai lasten tappamisesta ja katiskoihin survomisesta voikaan pitää. Mutta muuten kyllä Tuire Malmstedt osaa asiansa, pyörittelee juonta ja pitää jännitystä yllä niin, ettei kirjaa malttaisi laskea käsistään. Kihelmöi aivan, kun piti saada tietää kuka se syyllinen lopulta oikein olikaan. Ja aika yllättävä loppuratkaisu oli.

Jos kantti kestää, Pimeä jää on hyvinkin luettava tarina, ihmismielen pohjamutia kaiveleva psykologinen trilleri. Lue, jos uskallat!

Enkelimetsä

"Äiti, voiko enkelit kuolla?"

Huh, Tuire Malmstedt teki sen taas. Eli kirjoitti jo kolmannen henkeäsalpaavan ja iholla kihelmöivän jännittävän Isa Karos -sarjan psykologisen trillerin. Minulla oli varaus kirjaston kirjaan ennen kuin edes tiesin mitään kirjan sisällöstä. Kun sitten sain kirjan käsiini, jo pelkkä takakannen lukeminen sai ihon kananlihalle. 

En ole suuri dekkareiden ystävä, mutta koska näiden kirjojen tapahtumapaikkana on rakas Savonlinna, kuuluu ihan yleissivistykseen tutustua sisältöön. Syy siihen, etten kovin paljoa lue jännäreitä, johtuu ehkä siitä, että voin miltei fyysisesti pahoin ihmisen uskomattoman julmuuden ja pahuuden edessä. Nytkin tunsin voimatonta tuskaa ajatellessani pienen pojan tunteita, kun hän turvallisessa kotimetsässä leikkiessään löytää nuoren morsiuspukuisen naisen roikkumassa hirttosilmukassa puusta.

Malmstedtin tyyliin kuuluu kuljettaa pääjuonen ohella paria sivujuonta. Tässä kirjassa "joku" avasi lapsuudenkokemuksiaan. Lapsuus ei ollut kovin onnellinen. Mutta kenen kertomuksista oikein oli kyse? Sitä joutui pitkään ihmettelemään. Ja omat oletukset sekoittivat pakkaa vielä  lisää, sillä kuvittelin kertojaksi eri sukupuolta olevan ihmisen, kuin oikeasti olikaan.

Toinen sivujuoni oli "Laulu lumesta", joka sijoittui Marinmaahan 1600-luvun loppupuolelle. Tämä tuntui hirveän irralliselta ja vaikeaselkoiselta. Ihmettelin, kuinka tämä polku lopulta oikein yhdistyisi kokonaisuuteen. Mutta kirjailijalla on syynsä ja lisäksi taito punoa irralliset tarinat yhteen. Eli lopulta kaikki liittyi kaikkeen ja salaisuudet selvisivät. Yllätyksiltä ei vältytty.

Enkelimetsä on loistava kirja. En yhtään ihmettele, että Malmstedt sai esikoisestaan (Pimeä jää, 2018) Vuoden esikoisdekkari -palkinnon. Uutuudenkin juoni imaisee mukaansa ensimmäiseltä sivulta alkaen ja pitää tiukasti otteessaan. 

Ensimmäisen uhrin jälkeen löytyy toinenkin. Samasta paikasta löytyy toinen nuori nainen, myös hääpukuun pukeutuneena. Itsemurha muuttuukin sarjamurhaajan tekosiksi. Vai muuttuuko? Rikosta selvitettäessä löytyy yllättäen ihan eri miljööstä vielä kolmaskin ruumis, jota kukaan ei ollut kaivannut. Malmstedt pyörittää juonilankoja niin ovelasti, että lukija on ymmällään. Mikä liittyy mihinkin vai liittyykö mikään mihinkään?

Omassa elämässään Isa Karos kipuilee edelleen. Menneisyyden haamut eivät päästä irti. Jos mieli on joskus säröytynyt, niin voi käydä uudelleenkin. Mutta käykö kuitenkaan? 

"Ihmisen sisällä on kääntöpiiri. Kauniin kääntöpiiri. Se rajaa meissä alueen, jonne valo tulee suoraan. Alueen, jonne valo tulee epäsuoraan. Alueen, joka jää valon viereen. Valo tekee meistä kauniin. Pimeä ruman. Mikä sysää ihmisen sille radalle, jossa kaunis kääntyy rumaksi? Valo varjoksi?

Se, mikä on joskus ollut kaunista."

Tuire Malmstedtilla on uskomaton mielikuvitus, kertojan lahja sekä kyky kirjoittaa helposti luettavaa, miellyttävää tekstiä. Lukeminen on nautinto, vaikka aihe onkin puistattava. 

Kuinka julma voikaan ihminen toiselle olla. Missä empaattisuus ja toisen ymmärtäminen? Paha ihminen kykenee hirvittäviin julmuuksiin. Ja jotenkin puistattavinta on, että siihen pahaan kykenee ihminen, johon on joskus eniten luottanut. Niin kävi Isalle Malmstedtin esikoisessa ja taas...

Enkelimetsä on oikeastaan aika monitahoinen romaani. On se ensimmäinen kuolema, josta ei vielä tiedetä, onko kyseessä rikos vai itsemurha. Sitten se toinen kuolema, joka käynnistää tutkimukset sarjamurhaajan kiinni saamiseksi. Sitten se toinen rikos, joka selviää vähän kuin vahingossa. Sitten se kolmas rikos, joka ei edes liity millään lailla näihin edellisiin. Lisäksi on Isan kipuilu uuden onnensa kanssa sekä entinen elämä, joka ei laske hänestä irti. Toivoisin jo, että sarjan seuraavassa osassa Isan henkilökohtainen elämä olisi pikkuisen helpompaa ja selkeämpää. Ei yhden ihmisen hartiat loputtomiin murheita jaksa kannatella, vaikka onkin romaanihenkilö ja mielikuvituksen tuotetta. Mutta kirjailijahan sen lopulta päättää, saako Isa edes pienen viipaleen normaalia perheonnea sarjan seuraavissa osissa. Sitä jään jännityksellä odottamaan...

Pakkasen Linna

Ulkona on ihan kunnon lumitalvi, mutta onneksi pakkanen on pysytellyt siedettävissä, oikeastaan aika mukavissa, lukemissa. Ihan ilokseen on voinut työmatkareippailusta nauttia. Ilokseni olen myös ahminut kirjoja, jo neljäs romaani on tänä vuonna menossa. Kolmas kova kotimainen lukukokemus oli Outi Pakkasen Linna, siksi aloitin tämän postaksen aasinsillalla puhumalla talvisäästä.

Kirjan ostin ikiomaksi jo syksyllä Helsingin kirjamessuilta ja sain siihen jopa kirjailijan signeerauksen.

Minut tuntevat jo tietävätkin, etten välitä omistaa kirjoja. Niitä kun saa kirjastosta lainaksi enemmän kuin tarvitsee ja luetut on kätevää palauttaa takaisin kirjaston hyllyyn. Kirjasto säilyttää puolestani. Mutta tietenkin on mukavaa, että kotona on kirjoja. Sellaisia, jotka myös pysyvät. Siksi ostin Linnan ja siksi, että tiesin sen sijoittuvan osittain Savonlinnaan ja Olavinlinnan maisemiin.

Puolet romaanista tapahtuu kesä-Savonlinnassa ja voi että olikin mukavaa luettavaa! Ihan tunsin kulkevani henkilöiden kantapäillä tutuilla kaduilla. Satamakadun ravintola Majakka sai romaanissa niin hyvää mainosta, että heidän pitäisi kyllä tarjota kirjailijalle kaikki ensi kesän lounaat! Tämä klassinen ruokapaikka esiintyi kirjan sivuilla useampaan otteeseen, tässä yksi esimerkki:

Vuoden kolmesta ensimmäisestä kirjasta kahden tapahtumat sijoittuvat ainakin osittain tänne  tutuille kulmille. Mutta muuten kirjat ovat tyystin erilaiset, vaikka jännärigenreen kuuluvat molemmat. Tuire Malmstedtin Pimeä jää -kirjassa ensimmäinen ruumis oli olemassa jo tarinan käynnistyessä ja lisää murhia tapahtui juonen edetessä. Linnassa ainoa ruumis mätkähti asvalttiin vasta kun kirjaa oli luettu jo kaksi kolmasosaa. Pimeän jään uhrit jäivät pelkiksi maininnoiksi, tuntemattomiksi, persoonattomiksi nimiksi, mutta Linna-romaanissa lukija tutustutettiin sympaattiseen ja salaperäiseen Amandaan ennen kuin tämä nuori nainen joutui rikoksen uhriksi.

Kirjan nimi, Linna, viittaa tietenkin Olavinlinnaan, jossa vanhat luokkakaverit tapaavat vähän yllättäenkin vuosien jälkeen, mutta myös eduskuntataloon, jossa luokan menestynein oppilas, puhemiehen pallille pyrkivä Pertti Pekkala luo uraa.

Tärkeinä sivujuonina kirjassa seurataan politiikan kiemuroita, ihmissuhteita, perhesuhteita, onnistumisia ja epäonnistumisia. Ystävyys ja  lojaalius  joutuvat koetukselle, mutta joku voi olla jopa niin naiivi, ettei edes ymmärrä sitä...

Tällainen vähän säälittävä ressukka on Riitta, joka aivan vilpittömän sydämellisesti pitää yhteyttä vanhaan kouluaikaiseen ystäväänsä Tellervoon, joka meni naimisiin ja muutti Saksaan. Tellervo hymähtelee Riitan elämälle ja tuntuu vain halveksivan tämän ystävyyttä. Avioeronsa jälkeen Tellervo ottaa vastaan Riitan kutsun Savonlinnan oopperajuhlille, mutta ei kyllä ole oikeasti kiitollinen kutsusta.

Riitta on äidillisen ylpeä tyttärestään Taijasta, joka laulaa oopperajuhlakuorossa (Kuoro muuten on aivan käsittämättömän hyvä, ihan kylmät väreet kulkevat pitkin kuulijan kroppaa, kun kuoron pauhu vyöryy yli katsomon. Tämä näin sivumennen sanoen ohi kirjan juonen.) ja joka sosiaalisena ja toimeliaana ihmisenä on järjestänyt äidilleen ja tämän ystävättärelle jopa yöpaikan läheltä linnaa. Harmi vain, että majapaikka ei ihan vastaa luksushotelleihin tottuneen Tellervon tasoa.

Itse jäin miettimään, onko tämä majapaikka oikeasti olemassa, vai onko se kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Ja jos tällainen majapaikka on, missä se on? Jossakin näistä taloistako? No ei voi, näissä on kesäravintola, kahvila, näyttelytila (vai mikähän se nykyään on?) ja käsityöläisten työtiloja ja myymälöitä.

Kun murha sitten lopulta on tapahtunut, paikalle porhaltaa poliisi. Vaikka en erityisesti huumorikirjailijana Pakkasta pidäkään, poliisin nimi on kyllä hupaisa, Ulpu Lumme. Ja tähän tosiaan tekisi mieli vetäistä nauruhymiö! Tulee paikalle tietenkin myös yrmy Tanja Ström.

Aiemmin kun olen Pakkasta lukenut, kirjat eivät ole olleet ihan tuoreita. En ole tajunnutkaan kuinka kiinni ajassa kirjojen tapahtumat ovat. Nyt nautin suunnattomasti kesäisen Savonlinnan tunnelmista ja hämmästelin kaikkia niitä pieniä siteitä, jotka taidokkaasti punoivat kirjan kuvitteelliset tapahtumat suomalaisen nykyarjen rajapinnalle ja sen ylikin. Kuten nyt esimerkiksi tässä seuraavassa esimerkissä. On tullut vierailtua parin viimeisen vuoden aikana esikoisen luona Taka-Töölössä ja katuremontti Mechelininkadulla jatkuu jatkumistaan...

Poliisi tekee parhaansa ratkaistakseen Amanda Laakson tapauksen, mutta ratkaiseva vihje jää löytymättä. Sen löytää Pakkasen luottohahmo, harrastelijasalapoliisi Anna Laine, yksi Savonlinnassa sattumalta tavanneista luokkatovereista. Lukija pääsee rikollisen pään sisään, mutta Anna kämmää  ja murhaaja pääsee hävittämään raskauttavan todistusaineiston.

Läpi vuosien ja kirjojen Anna Laineen uskollisen kumppanina on kulkenut mäyräkoiraherra Justus. Kirjamessuilla kirjailija kertoi Justuksen olevan lukijoiden suosikki ja koiran ikää on venytetty kirjallisen vapauden merkeissä jo uskomattomiin mittasuhteisiin. Linna-romaanissa Justuksen ikä alkaa vääjäämättä tulla päätökseen. Anna tekee kirjassa surutyötä luopumiseen liittyen. Mutta tähän sivujuoneen tulee lukijoiden iloksi yllättävä iloinen loppuratkaisu. Justus ei saa lisää ikää, mutta Annan miesystävä järjestää rakkaalleen hellyttävän yllätyksen. Minkä? No, sitähän en kerro!

Otettuani postauksen kuvituskuvat jätin talolyhdyn takan päälle. Hetken kuluttua aurinko venytti sen linnamaisiin mittohin, kuten hyvin teemaan sopii.

Sunnuntain päiväkävelyllä piti käydä tarkistamssa, että onhan se Olavinlinna edelleen paikoillaan. Oli se. Siellä pakkasen kourissa.

Mykkä taivas

Tuire Malmstedt on suomalaisen dekkarikirjailijataivaan uusia tulokkaita, kirkkaana hohtava, suorastaan häikäisevä Pohjantähti. Vuosi sitten ilmestynyt esikoinen, Pimeä jää, oli hyytävän jännittävä ja otteessaan pitävä trilleri, jonka tapahtumapaikat sijoittuvat meidän kulmillemme. En ollut ainoa lumoutunut, sillä kirja valittiin viime vuoden esikoisdekkariksi.

En lukenut Pimeää jäätä heti ilmestymisen jälkeen vaan vasta tänä vuonna tammikuussa. Tunnelmiani kirjasta voi lukea täältä (klik).

Isa Karos -sarjan toisen osan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa vuoden 2017 syksyyn. Nytkin eletään syksyä, joten oli jälleen helppo solahtaa kirjan tunnelmiin. Kerronta oli aluksi verkkaista, mutta kun tapahtumat lähtivät vyörymään niin sitten mentiin ilman jarruja. Yhtenä iltana oli ahmittava yli puolet kirjasta kerralla, kun oli saatava tietää, olinko oikeassa murhaaja-arvuutteluissani. Esikoisdekkarin juoni oli niin ovela, että murhaaja oli lopulta todellinen yllätys, mutta nyt onnistuin keksimään syyllisen jo melko varhaisessa vaiheessa. Mutta en voinut olla ihan varma kuitenkaan...

Kirjan tapahtumat lähtevät siitä, että metsästä löytyy palanut ihmisen pää, jonka takaraivo on isketty murskaksi ja jolta on irroitettu kaikki hampaat. Päästä tulee nimetön vihje Savonlinnan poliisille, jossa on miehistövajausta, sillä toinen teknisistä tutkijoista on juuri lähtenyt Lappiin kalastusmatkalle. Vai onko?

En ehkä pilaa kenenkään lukukokemusta, jos kerron, että melko pian uhri paljastuu täksi lomalle lähteneeksi poliisiksi. Tieto on lamauttava isku pikku kaupungin poliisiyhteisölle. KRP kutsutaan apuun.

Isan elämän suuri tragendia, johon tutustuimme esikoisdekkarissa, kummittelee naisen ajatuksissa edelleen. Miesasiat ovat solmussa. Perintötalon tyhjentäminen ja myyminen on miltei ylivoimaista. Eli mutkikkaassa murhatutkimuksessa ei ole riittävästi vaan lisäksi Isa kipuilee oman yksityisen elämänsä kanssa. Ja joutuuhan Isakin murhaajan tähtäimeen. Jännitys tiivistyy...

Mykkä taivas -romaanissa on esikoisen tavoin nykyhetken kuvailun lisäksi kaksi muutakin ulottuvuutta. Kirjailija marssittaa eteemme nuoren karjalaistyttösen, Nadeshdan, joka perheineen joutuu lähtemään sodan jaloista evakkoon 1944 sekä teini-ikäisen aleppolaisen syyrialaistytön Ayashan, joka serkkujensa kanssa pakenee kotimaastaan 2015. Näiden kahden pakolaisen koskettavat tarinat ovat hyvin samankaltaiset ja lomittuvat yllättävästi juonen kiemuroissa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiini Savonlinnaan. Se on aika kiehtovaa, mutta toisaalta harmittelin, että kirjoittaja leimasi Savonlinnan kuihtuvaksi ja kuolevaksi kaupungiksi, koska kansainvälisen viestinnän laitoksen sekä opettajain koulutuksen opiskelijat on pakkosiirretty Joensuuhun. Koulujen lähtö oli kyllä isku, mutta täällä ei ole jääty sitä surkuttelemaan vaan paikalliset elävät hyvää elämää ja ovat enimmäkseen tyytyväisiä ja onnellisia.

Toinen asia, josta en romaanissa pitänyt, oli se, että mieleltään sairas murhaaja tappoi ihmisten lisäksi uljaita joutsenia. Eläimiin (ja lapsiin) kohdistuva raakuus on erityisen puistattavaa. Mutta jos haluaa lukea jännityskirjallisuutta, on tämäkin julmuuden laji siedettävä.

Tuire Malmstedt kirjoittaa hyvää, selkeää ja elävää suomea. Dialogit ovat luontevia, juoni on vetävä ja henkilöt alkavat elää lukijan päässä. Lukeminen on nautinto. Tiedän, että sarjaan on tulossa jatkoa. Tuskin maltan odottaa!

Vauhdikasta elämäniloa

Viime viikonloppuna kaupungilla tapahtui. Oli joulukadun avajaista ja muuta härdelliä. Mutta meiltä Kotosilta ne pippalot jäivät tyystin välistä. Eihän sitä nyt millään malttanut muualle lähteä, kun kotona oli houkuttelevampaa seuraa. Haettiin nimittäin perjantaina kuopus koirineen kylään.

Kun perjantai-iltana sonnustauduin yöpuulle ja kömmin sänkyyn, kävi vaalea viuhahdus selkäni takana ja nuorempi koira jo asettui sedän petipuoliskolle pötkölleen. Kaikesta suloisuudestaan huolimatta karvaturri sai häädön. Koiralle saa välttää vähän vaatimattomampi makuualusta.

Lauantaille oli suunniteltu mammulavierailu ja koirien juoksutus siellä maaseudun rauhassa. Mutta voihan kurjuus, isä ja äiti olivat saaneet vuosisadan flussan, joka ei meinaa hellittää ollenkaan. Piti pikaisesti pistää suunnitelmat uusiksi. 

Halusimme kuitenkin viedä koirat juoksemaan sydämensä kyllyydestä ilman rajoittavia taluttimia, joten ajelimme Luotojärven maisemiin ja vain pikaisesti pistäydyimme moikkaamassa petipotilaita. Tai eiväthän nuo supersuorittajat sairaanakaan sänkyyn jää, siellä jo kovasti suunniteltiiin päivän ja tulevan viikon ohjelmaa.

Laskimme koirat irralleen suoraan autosta, jossa olivat olleet matkan ajan turvavöissä kiinni. Ihan pienen hetken koirulaiset odottivat epätietoisina, että mitä ihmettä nyt... Mutta kun tajusivat, että oli lupa mennä ja juosta, niin voi sitä onnea! Ihan tuli itsellekin hyvä mieli. Katsokaa nyt näitä!

Miten sattuikaan ulkoilupäiväksemme yksi alkutalven upeimmista päivistä. Ohut lumikerros peitti maan ja aurinko hymyili talvitaivaalla. Ihan meitä hemmoteltiin sään ihanuudella.

Syksy on ollut pitkä ja pimeä. Pakkaset ovat antaneet odottaa itseään. Mutta nytpä oli pakastanut sen verran, että järvi oli rannasta jäätynyt. Itse emme uskaltautuneet jään kestävyyttä kokeilemaan, vaikka kuulema rohkeimmat ovat jo käyneet pilkillä... hui. Kevyet koirakaverit iloisina viilettivät pitkin jäätynyttä rantaa.

Mutta kun vanhempi koira lähti pinkomaan pitkin jäätä kohti kaislikkoa ja kaislikon takaista sulaa vettä, meille tuli hätä. Kuulokin koiralta oli viimassa mennyt eikä se piitannut käskyistä eikä pyynnöistä. Niinpä otimme kuopuksen ja nuoremman koiran kanssa jalat allemme ja kiiruhdimme kohti metsää, pois rannasta. Onneksi omille teilleen pyrkinyt seikkailija seurasi meitä eikä mennyt hukuttamaan itseään.

Pistimme koirat kiinni taluttimiin niin pitkäksi aikaa, kun olimme vielä lähellä rantaa. Mutta loppumatkasta saivat kaverukset taas juosta vapaana. Suurin into oli jo hellittänyt, eikä vauhti enää ollut niin lennokas. Malttoivat jopa kävellä kanssamme yhtä matkaa ja istahtaa kannon nokkaan poseeraamaan.

Sunnuntaina ulkoilimme Karhuvuoren maastossa kaupungissa. Koirilla oli niin kova kiire eteenpäin, etten porukkamme hännänhuippuna kulkiessani saanut yhden yhtä kuvaa matkan varrelta. Vuoren huipullekin noustiin sellaista vauhtia, että me taluttajat olimme läkähtyä. Mutta kun päästiin polun loppuvaiheille, pysähdyimme kuvaussessiolle ison kaatuneen puun äärelle. Koirat saivat taas poseerata.

Maanatainta töistä tullessa kävin nappaamassa pari kuva jouluvaloin koristelluista puista. On ne vaan niin hienot! Tämän verran joulunaloitusta siis minullekin (ja teille lukijoille) tähän marraskuun loppuun.

Valot heijastuvat hienosti viereisen, tällä hetkellä tyhjän, kauppaliikkeen ikkunoista. Jo vähän taitaa alkaa jouluttaa... ihan vähän ja ihan hitaasti. Mutta kuitenkin.