Teit meistä kauniin (Kulturelli-Elli 17)

Viikko on taas vierähtänyt valon nopeudella. Elo on onnea kaikkine kiireineen, vaikkei mitään arkipäivää kummempaa ole raportoitavaksi osunutkaan. Perjantaipäivä oli sitä luksusta, jonka silloin tällöin saa osakseen paiskimalla lauantaitöitä. Eli kun viime viikon lauantaina olin ansaitsemassa leipää, eilen sain viettää vapaan perjantain vailla velvoitteita.

Kotitöitä olisi rästissä listaksi asti, mutta eilinen oli vain elämää ja ystävien päivä. Etukäteen meillä oli hyvinkin houkutteleva suunnitelma suunnata metsikköön kahvikorin ja marjasankkojen kanssa. Säätieteilijät kuitenkin kertoivat jo viikolla epävakaan sään saapuvan vesittämään metsäilyn. Toki marjaan voisi mennä pienessä sateessakin, mutta ihan niin metsähöperöitä emme kuitenkaan ole. Siispä edellisenä iltana tehtiin pikainen plan B.

Aamulla oli hyvää aikaa kotona höntsäillä, kastella vielä terassilla kukoistavia kesäkukkia ja hämmästellä kasvun voimaa. Kuopuksen kärsimyskukka jaksaa aina vain kukkia. Emokasvi jäi minulle, kun kuopus vei uuteen kotiinsa tästä napsaistusta pistokkaasta kasvatetun kukkalapsen, joka sekin jo ensimmäisenä kesänä ehti vallan vallattomiin mittoihin. Saa nähdä, kuinka tuleva talvi sisätiloissa selvitään...

Päivän ensimmäinen puuha oli käydä järjestämässä kirppispöytä ja käydä kuittaamassa edellisen viikon myyntivoitto. Ihan ilahdutti saada näppeihinsä vaivanpalkka. Tällä kertaa osuimme oikeaan aikaan vuokraamaan pöydän, sillä kävijöitä kirppiksellä on riittänyt. Olen näköjään onnistunut myös hinnoittelemaan meille joutavat tuotteet houkuttelevalla hinnalla, sillä taas sai viedä täydennystä myytävien joukkoon.

Noh, osa tavaroista on taas viety ovesta ulos kassan ohi. Siis varastettu tai sitten ne on kuskattu vieraisiin pöytiin. Kiersin itsekin kirppiksen tarkkaavaisena, mutta vain yksi säilytysrasia löytyi huitelemasta väärässä paikassa. Yksi korupussi oli revitty auki ja osa koruista oli teillä tietämättömillä. Mutta en nyt jaksa niitä surra. Kaipa se varas sitten niitä tarvitsi.

Sain kirppiskierroksen tehtyä, mutta kamujen tapaamiseen oli vielä reilusti aikaa. Olin suunnitellut kierteleväni kotikaupungin keskustaa rauhassa ajan kanssa ja kuvaavani syksyn merkkejä. Se sama syyssade, joka vesitti marjastusmatkan, pilasi myös kuvaussession. Kameran kastumista uhmaten kuitenkin edes vähän napsin kuvia värikkäästä syksystä.

Lyhyttukkaiseksi ihmiseksi minulla on tällä hetkellä hervottoman pitkä letti. Ei vain ole ollut olevinaan aikaa mennä kampaajalle. Kuljin Pinnan ohi ja hetken harkitsin käyväni varaamassa ajan katkaisuhoitoon, mutta päätin kuitenkin hoitaa varaamisen myöhemmin puhelimitse.

Pinnalta suunnistin Taito Shopille, koska siellä on aina kaikkea ihanaa, enkä ole tullut käyneeksi sielläkään aikapäiviin. Jo portailla oli syötävän suloiset kukka-asetelmat.

Ennen kuin pääsin ovesta sisään, herkulliset ja minuun vetoavat Roosa nauha langat suorastaan pyrkivät syliin. Ihan piti olla kovana itselleen, etten sortunut ostoksille. Kotona on ihan riittävästi materiaalia tuleviin käsitöihin. En sen autuaammaksi tulisi, vaikka nyt olisinkin lisää hamstrannut. Pikemminkin olisin lisännyt ahdistusta tekemättömien töiden kertymisestä.

Höpöttelin aikani Taito Shopilla tutuksi tulleiden työntekijöiden kanssa, sitten kiertelin katsomassa houkuttelevan tarjonnan ja imin itseeni käsityömyönteisen maailman ilmapiiriä. Siellä on aina niin kotoisaa, kaunista ja kiireetöntä. Ihana paikka!

Matka jatkui pitkin Sotilaspojankatua kohti OKL:n hallia. Taidelukion seinässä aallokko jatkaa vellomista vuodesta toiseen, vaikka oppilaat vaihtuvat. Enää ei kuopus kuluta tämän koulun penkkejä, mutta kummityttö vuorostaan imee oppia näiden seinien sisäpuolella.

Linnalan ohi tallustin ja päätin kulkea Kirkkokadulta Pilkkakoskenkadulle pitkin pitkiä kirkonportaita. Portaat saivat kesän aikana katteen, joten maisema näytti nyt ihan erilaiselta kuin ennen. Vähän oudoltakin. Mutta kate helpottaa varmasti portaiden talvikunnossapitoa, joten kai se sitten on hyvä asia.

Loruilin itsekseni enttententten, menisinkö kahville vai en. Kahvihammasta kolotti ja energiavarannot olivat vähissä. Mutta kun kamustenkin kanssa oli tarkoitus mennä herkuttelemaan, tulisiko päivälle liikaa hemmotteluhetkiä? Pähkäilyn lopputulos oli, ettei sitä nälkäisenä jaksaisi pitkään, joten pieni välitankkaus olisi paikallaan. Niinpä pistäydyin kupposelle Piirakkaan ja kukkoon.

Siellä istuskellessani sain viestiä toiselta ystävältä, että hän voisi napata minut kyytiin kohti Terveysmessuja, kun kuitenkin satoi, niin ei tarvitsisi minun kastua matkalla. Kiitin tarjouksesta, ja kerroin olinpaikkani, joten hetken kuluttua minulla olikin kahvitteluseuraa.

Olimme sopineet tapaavamme messupaikan ovilla kello 14. Siispä sinne suunnistimme hiukkasta ennen odottelemaan kolmatta kaverusta. Hirveästi lappoi porukkaa ovesta ulos, kun me olimme menossa sisään. Lopulta sentään pääsimme uimaan vastavirtaan ja jäimme odottelemaan viimeistä porukkamme jäsentä.

Saavuttuaan hän ensimmäiseksi kysäisemään, että lähdimmekö kenties soitellen sotaan. Hämmennys näkyi ehkä minun ja toisen kamusen kasvoilta, kun viimeiksi tullut sanoi huomanneensa ovesta, että messuthan päättyivät kello 14.

Jahans. Sehän selittikin vimmatun väkivirran kohti ulko-ovia!

Koska emme ole vastoinkäymisistä lannistuvaa sorttia, kömmähdys lähinnä huvitti meitä. Pikapikaa teimme jälleen uuden suunnitelman, plan C. Kiersimme kuitekin paikoilleen jätettyjen esittelypöytien välissä katsellen, mitä siellä olisi voinut olla tarjolla. Eipä ollut tungosta, eikä tullut hiki!

Messut jatkuvat tänään, mutta voipa olla, ettei tule enää mennyksi. Jäimme vain hämmästelemään omituista lopetusaikaa. Kai siellä sentään olisi yleisöä riittänyt kello kahden jälkeenkin?

Kamuset eivät olleet aiemmin käyneet uudessa Alku-kahvilassa. Jo B-suunnitelmaan kuului kahvittelu siellä, joten suunnistimme sinne siis.

Ennen kahvia otimme alkupaloiksi salaatit. Mmm, herkkua!

Vessareissulla alakerrassa löytyi aivan toisenlainen maailma, kuin kahvilan sisustus. Mutta alakerta onkin toisen ravintolan valtakuntaa ja siellä näyttää ihan erilaiselta kuin ylhäällä. Molemmat tavallaan kauniita ja kiehtovia.

Kahviksi valitsin cappuccinon ja jälkiruoaksi otin cookien eli pikkuleivän, joka ei ollut "pikku", vaan ihan kunnollisen kokoinen kiekko.

Kun kello alkoi lähestyä seitsemää, keräsimme kimpsumme ja kampsumme ja siirryimme päivän viimeiseen kohteeseen eli elokuvateatteri Olaviin.

Minähän se ehdotin leffareissua, mutta annoin toisten päättää mitä katsottaisiin. Ehdotin erilaisia vaihtoehtoja...

Valituksi tuli Apulanta-yhteen poikien kasvukertomus ja 90-luvun laman kuvaus Teit meistä kauniin.

Elokuva ei olisi ollut oma ykkösvalintani, mutta en yhtään pistänyt hanttiin tämänkään näkemistä. Ikinä en ole yhtyettä fanittanut ja vaikka olen musiikillisesti melko kaikkiruokainen, ei Apulannan alkuaikojen rämisevä punk-tyyli pure minuun. Olen aina sanonut, etten jaksa kuunnella meteliä, jota musiikiksi kutsutaan. Se tekee minut ärsyyntyneeksi ja huonotuuliseksi.

Tarina oli koskettava ja ajatuksia herättävä. Ei ole pojilla ollut helppo lapsuus eikä nuoruus. Mutta unelmiin kannattaa aina uskoa. Ne kantavat! Tykkään tarinoista, joilla on onnellinen loppu. Erityisesti silloin, kun juoni perustuu tositapahtumiin, kuten nyt.

Hupaisaa oli, kun Salkkareiden Kari Taalasmaa näytteli Tuukka Temosen isää Matti Temosta. Siellä se Karin paja ajautui konkurssiin ja Kari itse sairastui pahanlaatuiseen syöpään. Tässä sitä oikein itsestään huomasi, kuinka on antanut jonkun näyttelijän leimautua roolihahmoonsa. Meinasi vallan uskottavuus kärsiä.

Vaikka tuntuu, ettei siitä yhdeksänkymmentäluvusta niin kauaan ole, oli silti nostalgista katsella ihmisiä sen ajan vaatteissa ja kampauksissa. Pörröisiä permanentteja, porkkanamallisia, korkeavyötäröisiä housuja, laatikkomaisia jakkupukuja  ja muita menneisyyden aaveita.

Tämä elokuva kannatti ehdottomasti nähdä. Siinä oli ajatusta ja historiallista kerrostumaa. Jää mieleen ja ajatuksiin pidemmäksi aikaa kuin mikään tusinatuotettu hömppäleffa. Vaikka niistäkin kyllä tykkään ja oma ykkösvalintani olisikin ollut naiivi blondi Bridget...

Ala-Koitajoki ja Pamilonkoski

Vauhdikkaalle viime viikolle pistin pisteen pyhänä patikoimalla Pamilonkosken partallaalla Enossa lasteni enon kanssa.

Matkaan lähdin kaksipyöräisellä uskollisella menopelilläni kotipihasta melkein heti päivän valjettua ja se tarkoittaa suomeksi sanottuna siinä seitsemän korvilla eli vähän jälkeen tasan.

Jos ei olisi metsä peittänyt näkyvyyttää, Kerimäen kuulu puukirkko olisi uljaasti näkynyt kuvissa, kun vihdoin pääsin ylii tuhannen poljetun kilometrin tänä kesänä.

Kirkko ei kyllä ole tuossa alakuvan suunnassa vaan pitemminkin pyörän keulan suuntaan. Mutta siellä kaksi koiranulkoiluttajaa oli jäänyt suustaan kiinni, enkä kehdannut kännyn kameralla laukoa heitä kohti.

Turhan verkkainen oli fillarin vauhti ja päivän päämäärä niin kaukana, että veljeni kotipihasta lähdettiin liikkeelle vähän järeämmällä menopelillä.

Matkan varrella ihmettelimme syksyn etenemistä. Ruska ei tänä vuonna yllä parhaimpiinsa, sillä osa puista oli jo lehdettömiä ja maisema monin paikoin masentavan ankean ruskea. Mutta onneksi kilometrien vaihtuessa toisiksi paikka paikoin pääsimme ihailemaan luonnon maltillisesti maalaamaa syysmaisemaa.

Muuttolintuparvien joukkokokoontuminen oli nähtävissä Kiteen risteyksessä. Lintuja oli tuhatmäärin pelloilla ja taivaalla, mutta eihän minulla ollut kunnon tykki tietenkään kiinni kamerassa ja liikkuvasta autosta kuvasin, joten kuvat ovat niiiiiiin huonoja. Mutta jää niistä silti mukava muistijälki sekä blogiin että omaan mieleen.

Pohjois-Karjalan maisemissa ei juuri tule liikuttua. Ehkä siksi, kun siellä on niin paljon vaaroja... On hirvivaaraa, Heinävaaraa, Rasivaaraa, Kiesvaaraa, Särkivaaraa, Mustavaaraa, Havukkavaaraa, Pulliaisvaaraa, Palovaaraa... Ja noista kaikista hälyttävin on tietysti tuo viimeisin, heh.

Aikamme ajeltuamme olimme vihdoin patikkapolun alkupäässä. Parkkipaikka pursui autoja, joten hämmästelimme reitin suosiota. Noh, todellisuudessa varsinaisia matkantaittajia ei metsän siimeksessä montaa lisäksemme ollutkaan. Lyhyen patikkamatkan päässä olevalla kodalla oli isohko lapsellinen seurue sunnuntailounaalla. Tässä tapauksessa en tarkoita lapsellisella naiivia, vaan ihan oikeasti paikalla oli paljon pientä potentiaalista patikointi-innostuksen puremaa päiväkoti-ikäistä tenavaa.

Ala-Koitajoki on Suomen vanhin joki. Kukahan senkin on selvittänyt ja miten? Mutta uskotaan, kun niin kerran opastetaulussakin sanotaan! Tosin etukäteen emme ihan uskoneet, kun netistä luimme, että retkeilyreitti on haastava ja vajaan seitsemän kilometrin rengasreittiin pitäisi varata kulkuaikaa kokonaiset neljä tuntia. Olisi kannattanut uskoa!

Polku kulki sen mahdottomassa romppelikossa, ettei maisemia voinut kuvitellakaan katselevansa eteenpäin pyrkiessään. Jos niin olisi tehnyt, olisi pian ollut nenällään kivikossa tuossa tuokiossa. Eli jalansijaa oli haettava tarkasti kivenmurikoiden ja puunjuurien seasta, välillä piti ponnistaa kivelle, joka oli omaa polvea korkeammalla ja tietenkin heti perään hypähtää samalta kiveltä takaisin maan pinnalle. Paitsi ettei voinut hypähdellä, vaan oli suoritettava hallittu laskeutuminen nilkan taittumisen pelossa. Reitti alkoi haastavana, mutta toisaalta tämä piirre toi matkantekoon myös tiettyä mielenkiintoa. Vauhti ei päätä huimannut, mutta hongat humisivat, kosken kohina kiersi korvissa ja puista putoilevat lehdet pitivät omaa havinaansa. Kiireetön, kaikkien aistien avulla tapahtuva matkanteko latasi kaupunkilaisen akkuja!

Afrikn kartta?

Helpoimpia kohtia polulla...

Pamilonkoskella on kuvattu useita elokuvia. Enkä yhtään ihmettele, että nämä upeat maisemat ovat kelvanneet elokuvataiteen näyttämöksi!

Tällä reitillä ei juuri ollut rakennettua polkua. Muutamat pitkospuut pahimmilla paikoilla ja tässä hiidenkirnun vieressä ihan kaiteen kanssa!

Mielestäni reitti kulki aika lailla tavanomaisessa suomalaismetsässä. Joki ja koski toki olivat upeat, mutta muuta henkeäsalpaavan kaunista tai erikoista ei tullut vastaan. Paitsi aina välillä jotain huomasi, kun nosti katseensa pois polusta. Vaikka tällaisen ihmeellisen puun,,.

Naavaa puissa oli paikkapaikoin tosi paljon. Enkä muista missään muualla nähneeni naavakasvustoa koivun oksilla, mutta täällä Koitajoella näin senkin ihmeen. Tosin en tullut koivunnaavaa ikuistaneeksi muistikortille.

Keltainen lehdistö oli paikalla joukoittain, mutta näitä kauniin punaisia erilaisia yksilöitä näkyi hyvin harvakseltaan.

Myrsky oli riepotellut isojakin puita ja pitkin matkaa näkyi pitkin pituuttaan pötkähtäneitä petäjiä. Taisi siellä kyllä olla muitakin tuulenkaatoja kuin mäntyjä. Mutta silmiinpistävää oli se, miten puhdas ja kattava kivenmurikka-alusta näkyi jokaisen juurakon alla. Sinnikkäästi ne nuo puut vain ovat juurensa kivien väliin työntäneet ja sieltä voimaa elämälleen saaneet!

Perhokalastuksesta innostunut veljeni katseli kaihoten kosken pyörteitä. Joki olisi mitä mainion lohenpyyntipaikka, mutta nykyään siellä on kalastuskielto, sillä joki on lohenpoikasten tuotantoaluetta. Tai ainakin niin tiedotetauluissa kerrottiin. Netissä tosin on harhaanjohtavaa tietoa, sillä monilla sivustoilla paikkaa ylistetään juuri kalastajien paratiisina.

Hirmuisia siirtokivilohkaireita tuli vastaan. Joskohan tuo rakennelma sortuu juuri sillä siunaamalla, kun sen alapuolitse kiiruhdamme?

Aikamme tallusteltuamme tuli vastaan joenylityspaikka.

Vastarannalla näkyi jykevä kivimuuri kuin Kiinanmuurin pikkusisar. Mikä lie tälläkin rakennelmalla tarkoitus? Se ei meille selvinnyt.

Joenylityspaikalla meitä vastaan tuli perhe, joka kertoi että laavulle jäi tuli meitä odottamaan. Olipa mukava uutinen! Nälkä jo kurni suolistossa, joten saimme makkarat paistumaan tuota pikaa.

Laavun läheisyydessä kävin maisemia kuvatessani keikkumassa rantakivillä.

Sitten piti päättää, lähdemmekö jo takaisin päin vai teemmekö lisälenkin kulkemalla polkua eteenpäin, vaikka paluumatka tapahtuisi sitten tismalleen omia jälkiä. Päätimme jatkaa matkaa. Polku olikin tästä eteenpäin huomattavasti tasaisemmassa maastossa, joten matka joutui sukkelasti.

Ja pian olimmekin jo Ilomantsissa! Polun hoitovastuu siirtyi Joensuun kaupungilta Ilomantsille ja harmitellen on todettava, että vetovastuun vaihtuminen näkyi.

Majavan nakertama puu

Enossa tulipaikat olivat kunnossa ja siistit, mutta se ainoa tulipaikka, jolle Ilomantsin puolella päädyimme, olisi ollut matkan ainoana huoltopaikkana masentava näky. Nuotiopuutkin olivat metrin mittaisia järeitä halkaisemattomia kokopuita. Saha oli ruosteinen, mutta kirves sentään näytti olevan kohtuullisessa kunnossa. Jos täällä olisi pitänyt ruokaa kokata, itku olisi päässyt.

Tästä käännyimmekin takaisin kohti lähtöpistettä. Emme uskoneet löytävämme retkelle lisäarvoa jatkamalla enää eteenpäin.

Menomatkalla en huomannut polun varrella kasvanutta erikoisen näköistä kuppimaista jäkälää. Tai en kyllä edes tiedä, onko tämä jäkälä vai jotain muuta kasvustoa. Ainakaan pikaisella etsimisellä en netistä löytänyt tälle yhtään jäkäläkaveria.

Pistoraiteella pistäydyttyämme oli pullakahvien vuoro. Eilen paistettuja sämpylöitä maistelimme jo makkaroiden kyytipoikana, nyt oli repussa alimmaisena litistyneiden korvapuustien aika.

Reppu oli keventynyt jo kummasti, kun eväät oli melkein syöty loppuun. Paluumatkalle suuntasimme joen toisella reunalla ja maasto oli luvalla sanoen huomattavasti helppokulkuisempaa kuin vastarannalla. Tosin täällä korkeuserot olivat suuremmat ja kapusimme ihan kunnolla mäelle. Eikä täälläkään sopinut unohtua katselemaan kaukaisuuteen vaan tarkkana sai olla ettei kanto kampannut.

Kyllä meitä huvitti paluumatkan opastus. Keskellä metsää on kyltti "polulle". Mitähän pitkin sitten olimme tähän saakka kulkeneet? Matkanteko tai kulkuväylä ei kyltin jälkeen muuttunut aikaisempaa kummemmaksi. Jospa tämä olikin oikea suunta elämänpolulle?

Ei tästä silmät ummessa selviäisi...

Hyppää, täti, hyppää!

Tässä näkyi maastossa vain yksi polku. Se oli ilmeisesti se vaihtoehtoinen reitti. Vähän jäi kaivelemaan, miten paljon haastetta toinen reitti olisikaan tarjonnut.

Metsästä tupsahdimme yhtäkkiä maantielle. Metsäinen vaellus oli päättynyt. Vielä maantiesillalta kuvasin Pamilonkoskea ja laskeuduimme ihan alas, kosken partaalle saakka käväisemään.

Kotimatka taittui iloisissa ja hyväntuulisissa merkeissä kohti laskevaa aurinkoa. Olipa mukava ja antoisa retki! Näillä latauksilla jaksaa taas jatkaa!