Laskiaisherkkuja

Tänä vuonna laskiainen ei ollut Kotosella laiskiainen. Rokkakattilan alle napsautin tulet heti herättyä ja jo illalla likoon laitetuista herneistä alkoi hissukseen hautua laskiaissunnuntain lounas. Kun keitto valmistui, emme istahtaneetkaan pöytään heti vaan autoilimme ensin Punkaharjulle jäälle ulkoilemaan. Aurinko hehkui.

Koska talvi on ollut jääreittien suhteen haasteellinen, käytössä oli vähemmän reittejä kuin edellisenä talvena. Se ei menoa haitannut. Mutta jäiden huono kunto vähän haittasi ja se, että baanoilla oli lumikerros. En tiedä miten se haittasi luistelua, mutta potkuri ei oikein lumessa kiitänyt ja vauhdin potkiminen nastakengillä ei sujunut kuin tanssi. Irtolumi esti nastojen pureutumisen jään pintaan eikä potkuun saanut napakkuutta. Olipahan aikaa ihastella jäälakeutta.

Kun olin aikani potkutellut ja setä luistellut, päädyimme Inkeritalon vohvelikahvilan tienoille. Vajaa vuosi sitten kävimme siellä edellisen kerran ja vaikka miljöö oli mahtava, vierailusta jäi vähän kurja fiilis. Olen kertonut siitä täällä (klik).

Onneksi annoimme vohvelikahvilalle toisen tilaisuuden! Tunnelma kahvilassa oli tällä kertaa huomattavasti iloisempi ja rennompi. Jo ovella meidät toivotettiin tervetulleiksi ja tilaamamme kahvit ja vohvelit tulivat nopeasti pöytään. Tuskin ennätin vaihtaa nastakenkäni talon tarjoamiin villasukkiin ja tutustua Tuulikki Pietilän Aivan Tavallinen Kissa -grafiikkanäyttelyyn.

Hassua, että näyttely on nimetty noin... kun kuitenkin esillä oli vain yksi kissataulu. Muut olivat grafiikanlehtiä muiden maiden maisemista enimmäkseen.

Joka suunnasta tulevat valoheijastukset hankaloittivat kuvaamista.

Kaikkia tauluja en kuvannut, sillä en kehdannut häiritä muita kahvittelijoita. Mutta kännykän kameran etsimeen osui muitakin mukavia kuvauskohteita.

Fuksian punaiset toppahousuni saivat seurakseen Inkeritalon villasukkakorista suloiset siniset varpaanlämmittimet.

Ei varpaita viluttanut lämpimissä sukissa ja mieltä lämmitti herkulliset tarjoilut. Santsikuppi olisi kuulunut hintaan, mutta jo alkuperäinen annos täytti vatsani. Älyttömän hyvää!

Lähtiessä vielä nappasin kuvan portaista, jotka vievät ylöspäin.

Kotona maistui sitten hellalla hellästi haudutettu hernesoppa.

Iloksemme saimme vieraita (tai ihan tuttuja!) kylään illalla, joten laskiaisherkuttelu sai jatkua. Pakastimen uumenista löytyi aiemmin paistetut pullat ja hillolla ja kermavaahdolla aateloituna niistä tuli laskiaispullia. Namskis!

Pienin kahvipöytävieras osasi nauttia herkusta parhaat palat. Näytti maistuvan.

Vauvan kakkaa vai leijonankeltaista?

Tiedättekö sen kellanruskean värin, jota joskus on kuvailtu sinapinkeltaiseksi? Tai vauvan kakan väriseksi? Mielikuva sinapista tai perheen pienimmän ulosteesta ei ole mitenkään houkutteleva. Siksi en tuosta väristä ole koskaan pitänyt. Ennemminkin se on ollut inhokki.

Mutta eikös vain viime syksynä sama väri ollut jossakin nimetty leijonankeltaiseksi. Väri muutui hetkessä houkuttelevammaksi! Aloin katsella kaupoissa tämän värisiä vaatteita huomattavasti suopeammin. En vielä uskaltautunut ostamaan, vaikka muiden päällä väri näyttikin tooosi hyvältä.

Samaan aikaan neuloosini on pahassa akuuttivaiheessa. Olen onnellisimmillani neulepuikot hyppysissä. Langan soljuessa sormissani silmukka silmukalta syntyvät sukat tuntuvat tärkeämmältä kuin moni muu asia. Niina Laitisen Villasukkien vuosi -kirja on ottanut minut otteeseensa. Kaikki mallit olisi kokeiltava. Mutta Levottomat-malli oli niin mukava, yksinkertainen mutta näyttävä, että piti jo kolmannet sukat tehdä samalla ohjeella. Nyt puikoille valikoitui lankalaatikosta sinapinkeltainen Novitan Nalle. Olen vyyhdin ostanut joskus alennusmyyntikorista, vaikka väri ei olekaan ollut mieleinen.

Kun sinapinkeltaisesta vauvan kakasta tuli leijonankeltainen, väri kelpasi sukkiin. Salamavalon kanssa otetuissa kuvissa sukat näyttävät kultaisilta. Niin se elämä opettaa. Entinen inhokki voikin olla uusi suosikki.

Salamalla...

... ja ilman.

Salamalla...

... ja ilman.

Taas salamalla...

... ja jälleen ilman.

Niin on makea väri, että piti ihan uutuus-Dumlet nakata kuvaan mukaan.

Niin oli kiire kuvata, että höyryttäminen on tekemättä. Mutta silti haluan jakaa kanssanne kuvan, jossa toinen sukka on oikein ja toinen nurin. Ei pöllömmän näköinen tuo nurjakaan puoli.

Neljännet Levottomat ovat jo puikoilla. Jokohan sitten tekisin jotain muuta?

Lempi

Viime marraskuussa luin Minna Rytisalon kirjan Rouva C ja tykkäsin. Siitä innostuneena päädyin lainaamaan kirjastosta Rytisalon esikoisen Lempi, joka oli ilmestyessään jonkinlainen sensaatio ja pitkien jonotuslistojen kärkipäässä kirjastoissa. Mutta niin siinä vain kävi, ettei lempi leimahtanut eikä lähtenyt lentoon. En päässyt tarinaan sisään ja 30 sivua luettuani luovutin ja jätin Lempin odottamaan aikaa parempaa. En silti palauttanut lainaa, jonkinlainen alitajuntainen kutina kai oli kuitenkin, että Lempille pitää tarjota vielä toinen mahdollisuus.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että kirja, johon ensin en päässyt sisään, avasi ovensa selälleen ja imaisi minut mukaansa ja jäi lopulta elämään minun sisääni. Kerronta oli runollista ja niin nerokasta, ettei lukiessaan voinut kuin ihmetellä kirjoittajan kertojan kykyjä.

Lempi on kertomus kauppiaan tyttärestä, kaksospuolikkaasta, jonka elämä on ollut helpompaa kuin monella muulla saman aikakauden tyttärellä, kujeilua ja hymyilyä, onnellista oloa. Tai ei... Lempi on kertomus kolmesta ihmisestä, joiden elämään Lempillä oli valtava vaikutus. Lempi itse ei pääse tarinassa ääneen ollenkaan ja jotenkin kirjan lopussa lukija jäi hämmennyksen valtaan. Millainen Lempi oikeastaan olikaan? Ainakin hänen elämällään oli traaginen loppu.

Kun teksti antautui, lukeminen oli hyvin nautinnollista. Rytisalolla on maaginen kirjoittajan ote, rivien välit huutavat, kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen, kirjailija luottaa lukijan hoksottimiin. Kerronta on kaunista, soljuvaa, kuin puron solinaa kiviuomassa.

Kirjan takakansi tiivistää oivasti kirjan sisällön. Elämä on sattumanvaraista ja meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään.

Kirja alkaa prologilla, jonka paremmin ymmärtää vasta loppuun päästyään. Seuraavaksi pääsemme lukemaan piikatytön kirjeitä isännälle sinne jonnekin. Lukija ei voi tässä vaiheessa aavistaakaan, mikä valhe kirjeisiin sisältyy, mutta se tulee selväksi, että tragediasta on kyse.

Kun lukija on saateltu tarinan portille, ääneen pääsee ensin Viljami, rouvaansa hullaantunut nuori isäntämies, joka pian häiden jälkeen komennetaan rintamalle. Sota on julma, Viljamin poissaollessa Lempi synnyttää pojan ja katoaa. Piikatyttö Elli kirjoittaa Viljamille, että emäntä on nähty nousemassa saksalaisten autoon ja myöhemmin Elli kirjoittaa emännän kuolleen. Silloin kuolee Viljamin sisinkin. Ruumis on elävä kuori kuolleen sielun ympärillä. Kotiin on kuitenkin palattava.

Sitten on Ellin, piian, vuoro kertoa tarinansa. Elli on käsittämättömän katkera. Hän on onnellinen päästyään Pursuojalle entisestä pestipaikastaan, mutta ei silti tyydy osaansa. Ellin mielestä hän itse olisi Viljamille parempi puoliso ja lapsille parempi äiti. Elli on vakuuttunut siitä, että elämä on kohdellut häntä epäreilusti ja ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

Lopuksi Lempin nuorempi sisko, Sisko, saa kertoa oman tarinansa. Siskon elämä meni aika lailla toisin kuin Lempillä, saksalaisupseerin mukaan lähtenyt nuori nainen ei saanut sitä elämää, jota toivoi. Kauppiaan ylioppilastyttärien kohtalot menivät aivan toisin kuin vanhemmat olivat suunnitelleet. Sisko oli yllyttänyt Lempin naimisiin pienviljelijän vaimoksi ja katui sitä kovasti. Mutta lukija huomaa, että Lempin elämä Viljamin rinnalla olisi ollut onnellisempi kuin Siskolla Maxin morsiamana ikinä. Kun vain Viljamin ei olisi tarvinnut lähteä rintamalle!

Enempää en aio juonesta paljastaa. Paitsi sen, että olisin toivonut Lempille pidemmän onnellisen elämän. Ei sitä pieni ihminen voi tietää, minne kohtalo kuljettaa.

Viimeiset kuvat kirjasta ja tekstistä ehkä avaavat kerronnan kauneutta ja sanojen solinaa. Enemmänkin olisin voinut tekstikatkelmia kuvata, mutta tyytykäämme nyt näihin.

Lempi ei ole lempeä kirja. Mutta sydämeenkäypä se on.

Lempi ei ole onnellinen kertomus. Mutta selviytymistarinaksi se käy.

Lempi ei ole rakkauskertomus, vaikka rakkaudesta se kertookin.

Lempi on sieluun ja sydämeen sattuva herkkä ja voimakas laulu elämästä. Sen sävel jää soimaan.