Viimeisin lukemani kirja on Laura Honkasalon uutuusromaani Vie minut jonnekin. Kaipasin vähään jotain kevyttä hömppää, joten kirja tuntui passelilta tähän saumaan. Kirjan etukannessa oli vaaleanpunaisella pohjalla hehkutus "vauhdikas ja viihdyttävä" ja takakansi tiesi kertoa kirjan olevan hurmaavan kepeä romaani ihanasta elämästä, joka menee uusiksi.
(Kuvat olen ottanut yhtenä yönä, kun setä oli yötyössä ja itse heräsin puoli viideltä ihmettelemään, kun uni loppui. Keksin siinä sitten napsia kännykän kameralla postauskuvat ryppyisissä lakanoissa, sillä yleensä luen vain illalla sängyssä ennen nukahtamista. Idea ei ehkä ollut kaikkein terävin, mutta mennään nyt näillä.)
Koko ajan kirjaa lukiessani tuskailin, että ei tämä nyt oikein lähde ja miksi minun pitää sukeltaa kolmekymppisen, hyvää elämää eläneen, onnellisessa parisuhteessa olevan ja silti kaikkeen tyytymättömän naikkosen nahkoihin. Siitähän juonessa nimenomaan oli kyse. Nellan elämässä on palaset kohdallaan, mutta palapeli on väärä.
Nellalla on kaikki hyvin, eikä kuitenkaan ole. Nella kadehtii pikkusiskonsa perhe-elämää, josta Elsa ammentaa yllin kyllin aiheita lifestyle-blogiinsa. Nella on huithapeli, jonka koti olisi kuin pommin jäljiltä, ellei ihana ja sympaattinen, kiltti ja ymmärtäväinen avopuoliso Miska pitäisi järjestystä yllä. Miska on se, joka tässä pienperheessä huolehtii myös ruoan pöytään, mutta Nellaa vain ahdistaa. Kun Miskalle ja mummoille tulee vauvakuume, Nellalle iskee paniikki. Nellan valinta olisi vapaaehtoinen lapsettomuus, mutta ei hän ole varma haluaako lopulta sitäkään.
Minun oli tosi vaikea solahtaa Nellan maailmaan. Olenhan jo aikaa sitten ohittanut kolmenkympin rajapyykin ja valinnut vapaaehtoisen lapsellisuuden. Tyttäreni ovat parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Silti voin ymmärtää, jos joku ei vain halua lapsia. Mutta en vain jaksaisi sivukaupalla asian vatvomista viihderomaanissa.
Ja siinäpä se!
Laura Honkasalon teos on kelpo kirja, mutta ei siitä voi sanoa, että se olisi hurmaavan kepeä tai vetävä ja viihdyttävä. Se on aivan loistavaa ajankuvaa tämän hetken nuorten aikuisten kasvukivuista ja elämän valinnoista. Naisen ei tarvitse välttämättä vetää ylleen äidin rooliviittaa, mutta kun vuosisatojen ajan ei muuta vaihtoehtoa ole ollut, niin roolimalleista on vaikea pyristellä irti. Varsinkin, jos omat tai puolison vanhemmat kovasti kaipaavat jo lapsenlapsia.
Tätä kirjaa ei pitäisi markkinoida romantiikka-genressä. Kyseessä ei ole rakkaustarina vaan kasvukertomus. Eikä loppu ole rakkausromaanin loppu. Onko se onnellinen, se vähän riippuu...
Laura Honkasalolla on sana hallussa ja kynä kunnolla kädessä. Teksti kulkee ja soljuu nykyajan vuolaassa virrassa takertumatta karikoihin. Sisustus, bloggaminen ja kiiltokuvamaailma ovat kovasti esillä...
... samoin työelämän raadollisuus. Varmassakin työpaikassa voi tulla eteen YT-neuvottelut.
Honkasalo on oivasti ajan hermolla myös äidinkielen uudissanojen viljelijänä.
Kun kansalaisopiston elämänhallintakurssin vetäjä opettaa kurssilaisille jämäkkyyttä, mietin, että tästäkö oikeasti tämän ajan ihmisten pahoinvointi johtuu. Hyvinvointivaltiossa ei opita jämäkkyyttä, eletään sitä muutenkin.
Onneksi on Jonna, paras ystävä kautta aikojen. Jonnan kanssa asioita vatvoessa huolet asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Tai ehkä ei, mutta naurua riittää.
Lopulta mietin Nellan tavoin, että onko missään mitään järkeä. Samalla tiesin, että onneksi oma elämä ei ole samanlaista veivaamista. Mutta tiedänpä kuitenkin melko läheltä ihmisiä, jotka varmasti saisivat Nellan tarinasta vertaistukea.
Jos olisin kirjoittanut tämän postauksen heti lopetettuani kirjan lukemisen, olisi arvio ollut aika tyrmäävä. Mutta koska ennätin pyöritellä tarinaa mielessäni tovin jos toisenkin, hoksasin, ettei kirja huono ollutkaan. Se oli vain väärin myyty.
