Lumikki-trilogia

Salla Simukan nuortenkirjasarja, trilleritrilogia lukioikäisestä Lumikki Andersonista ilmestyi vuosien 2013 ja 2014 aikana. Esikoinen luki kirjat ja tykkäsi kovasti. Ajattelin jo silloin, että pitäisi minunkin tutustua Simukan tuotantoon, mutta ajatukseksi jäi.

Nyt poimin kirjat kirjaston vaihtokirjahyllystä ja aloitin ensimmäisen, Punainen kuin veri. Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään...

Lumikki Anderson, suomenruotsalainen Riihimäeltä, opiskelee ilmaisutaidon lukiossa Tampereella. Nuori nainen on äärimmäisen introvetti, varovainen ja aina varuillaan. Mottona "elämässä pärjää parhaiten kun sekaantuu mahdollisimman vähän".

Ensimmäisen kirjan edetessä käy ilmi, että peruskouluaikana Lumikki on ollut koulukiusattu. Tai ei, se on liian mieto ilmaisu. Kiusaaminen oli jo suoranaista kidutusta. Siksi Lumikki on oppinut olemaan hajuton, mauton ja näkymätön ja hän on oppinut aavistamaan vainoajiensa mielenliikkeet ennakolta. Hän on myös oppinut sulautumaan tapettiin ja piiloutumaan lahjakkaasti.

Kirjan alkaessa Tampereella on kunnon pakkastalvi, kuten ulkona nytkin. Siksi huumepiireissä tapahtuneessa murhassa punainen veri värjäsi lumivalkean lumen verenpunaiseksi. Lumikki tulee vedetyksi mukaan tapahtumiin sattumalta, vaikka mottonsa mukaan Lumikki yrittää sulkea silmänsä näkemiltään verisiltä seteleiltä.

Tapahtumat ovat karuja, mutta Simukan kieli on soljuvan runollista, helppolukuista ja kaunista. Kielikuvat ovat tuoreita ja osuvia. Lukeminen on nautinto. Vaikka kirjat ovat nuortenkirjoja, viisikymppinenkin viihtyy eikä kirjoja malta laskea käsistään.

Koulukiusaamisen seurauksena opituista taidoista on hyötyä, kun Lumikki joutuu kaulaansa myöten huumeporukan kanssa tekemisiin. Itselleni tuli lukiessa mieleen Stieg Larsonin salapoliisisankari, epäsosiaalinen, tietokone-expertti Lisbeth Salander. Sama on näköjään tullut mieleen kirjailijallekin. Liekö Lisbeth ollutkin Lumikin esikuvana, ken tietää...?

Jo ensimmäisessä osassa käy ilmi, ettei Lumikin kotiolot ole olleet parhaat mahdolliset. Kuin jokin kalvava luuranko jossakin kaapissa kolisisi hyytävästi ja loisi taloon kolkkoa puhumattomuuden tunnelmaa. Toinen osa, Valkea kuin lumi, antaa jo vähän vihiä siitä, mikä pinnan alla painaa.

Valkea kuin lumi -kirjassa Lumikki on matkustanut yksin Prahaan saadakseen selvitellä ajatuksiaan. Kauan kaivattu yksinolo ei kuitenkaan toteudu, kun Lumikin seuraan hakeutuu nuori nainen, joka väittää olevansa Lumikin sisar. Jos Punainen kuin veri -kirjassa oli hyytävän kylmä talvi, Prahassa on vuosisadan helle ja hikoilu vain lisääntyy, kun Lumikki Zelanka-"sisarensa" vanavedessä joutuu tekemisiin vaarallisen uskonlahkon kanssa. Taas on Andersonin tytön henki hiuskarvan varassa.

Uskonlahkon elämäntapa on puhdas, alkuperäinen ja yksinkertainen, suorastaan virikkeetön. Puhdas ja valkoinen kuin lumi - sellainen mieli on otollisin ottamaan vastaan pyhän. Kuitenkin johtaja on huijari ja Lumikki näkee miehen läpi. Valitettavasti vain johtajakin hoksaa, ettei Lumikki ole johdateltavissa. Ilman Zelenkan apua Lumikki olisi ollut pahemmassa kuin pulassa.

Tässä sarjan toisessa osassa kerrotaan jo vähän enemmän Lumikin vanhemmista. Isä on liikemies ja äiti taitaa olla kollegani. Sitä aina ilahtuu, kun löytää kirjasta kirjastoihmisen!

Olen kovin hyvilläni, että luin kaikki kolme kirjaa yhteen putkeen. Lumikin kotitragedia avatuu sivujuonena pikkuhiljaa tarinan punoutuessa eteenpäin.

Musta kuin eebenpuu -kirjassa Lumikki käy edelleen lukiota Tampereella ja koulussa valmistellaan jälleen uutta näytelmää. Lumikki saa esittää pääosaa. Mutta huoletonta opiskelijaelämää varjostaa uhkaavansävyiset kirjelappuset, joita Lumikki löytää milloin mistäkin. Pakkomielteisen ihailijan mielenterveys on järkkynyt ja Lumikki kokee aiheellisesti uhkaa. Varjostaja tietää Lumikista asioita, joita kenenkään Tampereella ei pitäisi tietää... Salaperäinen ihailija myös uhkaa verilöylyllä, jos Lumikki ei tee, kuten varjostaja toivoo.

Olipa kerran tyttö, jolla oli varjo.

Jännärijuonen alla kulkee kipeitä muita juonia Ensirakkauden suloisenkatkera muisto elää Lumikin muistoissa jomottavana ja jäytävänä kipuna. Vaietut perhesalaisuudet vaikuttavat perhedynamiikkaan. Puistattavimpana sivujuonena näyttäytyy raaka koulukiusaaminen. Lumikki oli vahva ja selvisi kiusaajiensa kourista hengissä mutta henkisesti hajallaan. Itsetunnon rippeiden kokoaminen maailmalta ei ole helppoa. Kuinka paljon kouluissa onkaan näitä sorrettuja lumikkeja? Valitettavasti kaikki eivät ole yhtä lujia ja kestäviä kuin Lumikki. Eikä Lumikkikaan kiveä ollut. Iskut, lyönnit, potkut, tönimiset ja haukkumiset jättivät jälkensä.

Salla Simukalla on tarinankertomisen lahja ja lennokas kynä. Juoni imi mukaansa ja piti otteessaan. Ei ihme, että kirjailijalle on ropissut erilaisia palkintoja ja menestystä on tullut myös maailmalla.

Kirjojen layout, ulkonäkö on niin hieno, että otin kirjoista tätä postausta varten 155 valokuvaa. Olipa kova karsiminen! Mutta halusin näyttää loistavan idean niin kansista kuin eri värisistä syrjistä. Kirjat ovat kuin taideteoksi, koruja. Hieno paketti kaikenkaikkiaan!

Unelmatalvi

Sunnuntaina oli taas aika käväistä Luotojärvellä. Kuopuksen koiralasten piti päästä juoksemaan pursuilevaa energiaansa lumiseen metsään ja äiti oli palannut reissusta, joten matkakuulumiset kiinnostivat. Pakkanen pisti parastaan ja lämpimiä vaatteita piti varustaa ulkoilulle mukaan. Ensimmäiset kuvat vanhempien puutarhasta on napattu sisätiloista ikkunan läpi.

Herkuttelimme äidin laittamalla sunnuntailounaalla ja sen jälkeen oli aika suunnistaa ulkoilemaan. Luonto hehkui talvista kauneuttaan.

Suunistimme metsäautotielle, vaikkei sitä oltu viimeisen sateen jälkeen aurattu. Koko talven lumia ei uralla ollut, joten kävely kymmensenttisessä puuterilumessa onnistui mainiosti. Alkumatkasta saimme seurata mönkkärin jälkiä, joten sekin helpotti matkan tekoa. Koiralapsilla oli lystiä ja vauhti oli ihan uskomaton kun saivat juosta ilman rajoittavia taluttimia.

Ahnehdin silmilläni talvimaisemaa. Kuin sadussa olisi kävellyt!

Koirat keskittyivät pinkomaan, niitä ei luonnon lumo kiinnostanut.

Koirat ovat suomenlapinkoiria eikä niitä pakkanen tai lumi pelota. Päinvastoin. Koiralapset nauttivat lumileikeistä, tunkevat kuononsa vähän väliä syvälle lumen sisään tai piehtaroivat sydämensä kyllyydestä ketarat kohti taivasta. Lumikylpyjen jälkeen karvanaamoista tulee hupaisia luminaamoja.

Tien päässä oli käännyttävä takaisin. Nyt kuljimmekin kohti aurinkoa. Ja munkavereistani (silmälasien päälle laitettavista aurinkolaseista, sun covereista) oli tipahtanut linssi jo alkumatkasta.

Koirilta oli jo suurin puhti juostu metsään, mutta vielä jaksoivat nahistella samasta oksankarahkasta. Ihan kuin ei siellä muita oksia olisi ollut...

Tänä aamuna kävelin neljän kilometrin työmatkani toppavaatteisiini kääriytyneenä. Pakkasta oli ainakin se 28 astetta, joka kotimittarissa näkyi, mutta saattoi olla enemmänkin. Paikkakunnalla on tänään menty yli 30 pakkasasteen. Hyvän karvareunaisen hupun sisällä ei edes kasvoja palellut, mutta takki olisi saanut olla astetta lämpimämpi. Mutta reippaasti kävellen tuli lämmin eikä kylmyys ahdistanut.

Samalla mietin, että jos olisi ihan pakko valita ainainen hellekesä tai ainainen pakkastalvi, valitsisin varmaan talven. Sillä kun pakkanen raikastaa sään, pussaa poskelle ja henkäilee nenään, happea on vaikka varastoitavaksi ja voi että ihminen tuntee elävänsä.

Kylmyydeltä voi suojautua vaatteilla, kuumuutta ei pääse karkuun millään. Helteessä nukkuminen on hankalaa, nihkeän nahkea nahka tarttuu lakanoihin ja keho huutaa painavaa peittoa päälle tuomaan rauhaa ja turvaa, mutta sielu ei  siedä lisälämpöä lainkaan. Uni on tuskaisen levotonta. Mutta jos on kylmä, otetaan viljalti vällyjä vuoteeseen ja siellä omassa yksityisessä pesässä uni on syvää ja makeaa, rentouttavaa ja virkistävää.

Työnteko helteessä on raskasta ja uuvuttavaa, ihan kelteisilleen ei kehtaa riisua. Ja vaikka kehtaisikin, silti liika lämpö veisi voimat. Pienikin ponnistelu läkähdyttää. Mutta kylmässä laitetaan lisää vaatekerroksia ja jaksetaan jatkaa ahkerointia väsymättä. Niin no, jos kovin paljon pitää kerroksia lisätä, notkeus kärsii, mutta kaikkeahan ei tietenkään voi saada...

Jos kuitenkin ilmasto jatkaa lämpenemistään, voi olla ettei näistä upeista lumimetsistä ja pakkasen paukkumisesta nautita enää kauaa. Sitä helteen kourissa kärvistelyä voi olla tiedossa enenevässä määrin.

Tästä kaikesta talvihehkutuksesta huolimatta totean kuitenkin, että on onni ja rikkaus asua Suomessa, jossa saamme nauttia niin keväästä, kesästä, syksystä kuin talvestakin. Tykkään niistä kaikista.

Unelmatalvipostaukseni lähestyy loppuaan, mutta vielä lumen ikkunaan muodostama taideteos. Näkeeköhän kukaan tässä saman kuin minä?

Eikös siinä ole pussaava possu? Onhan?