Meri sininen kuin taivas

Ilahduin kovin, kun huomasin Eira Pättikankaalta ilmestyneen uuden kirjan. Laitoin heti varauksen kirjaston kirjaan eikä aikaakaan, kun jo sain ilmoituksen, että kirja oli noudettavissa. Innoissani menin sitä hakemaan ja nappasin omalla varausnumerollani olevan opuksen hyllystä. Hetkeksi hämmennyin, sillä luulin ottaneeni vahingossa väärän varatun, sillä kirjan ulkoasu muistutti kovasti Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan layoutia.

Fontti oli  ilahduttavan isoa ja teksti taattua Pättikangasta, kerronta sujuvaa ja aidonoloinen dialogi leveän laveaa ja napakkaa pohjanmaan murretta.  Vaikka murre on itäiselle ihmiselle vierasta, nautin sen lukemisesta, sanojen rytmistä ja värikkyydestä.

Juoneen en oikein meinannut päästä kiinni. En tiedä johtuiko se juonesta itsestään vai omasta keskittymiskyvyttömyydestäni. Luin kirjaa iltaisin ennen nukahtamista enkä todellakaan ollut skarpeimmillani.

Olivia eli Liia on Meiningin talon ainoa tytär ja kirjan varsinainen päähenkilö, joka on opiskelu- ja naimaikäinen. Mitä tytär haluaa ja mitä vanhemmat - siitä saadaan aikaiseksi jännitettä ja ristiriitaa. Aika on kuitenkin sellainen, että tyttölapsikin voi vaikuttaa asioihinsa ja pitää asioita pimitettynä vanhemmiltaan, vaikka sodan uhka luo pimeitä varjoja.

Kirjassa sivutaan monen muunkin kotikylän naisen elämänkohtaloa sekä kaupungin tädin ja opiskelukavereiden elämää. Myös edellisen romaanin (Myöhään kukkivat kukat) sisarukset mainitaan juonen kiemuroissa.

"Eira Pättikangas on Kurikassa asuva kirjailija , joka on kirjoittanut jo kahdeksantoista rakastettua, muhevan pohjalaismurteen värittämää historiallista romaania."

Pättikankaalla on kertojan lahja. Hänellä on taito pujahtaa henkilöidensä nahkoihin ja olla välillä nuori tai vanha. Sinänsä oli hupaisaa mitä reilu parikymppinen Aino (Liian kasvattisisar) miettii naapurin Tyynestä: "Aino arveli hänen olevan lähellä viittä vuosikymmentä, jossa iässä vanhuus ihmisen saavutti."

No heh.

Kirjassa ollaan välillä maalla ja välillä kaupungissa. Molempia kuvataan lämpimästi ja kunnioittaen.

Opiskelukaveri-Sirpan haaveillessa helposta elämästä varakkaan sulhon rouvana Liia pysyy maanpinnalla: "Kyllä mä taitaasin tuollaasehen elämähän pian niin tympääntyä, jotta tulsin kripahäntääsihin täihin." Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan, niin hauskalta  kuulostaa!

Kirja on kasvutarina, rakkaustarina ja kuvaus ihmisten elämässä sodan jaloissa. Ei ehkä parasta Pättikangasta, mutta oikein oiva lukuromaani kyllä.  Enempää en juonesta paljasta, etten spoilaa kenenkään lukuelämystä.