Kevätretki Orinorolle

Torstaina ja perjantaina oli Kotosen sedälläkin vapaata töistä. Nyt piti käyttää tilaisuus hyväksi ja nostaa kytkintä. Jo aamupäivästä istuimme autoon ja setä käänsi Avensiksen keulan kohti Leppävirtaa. Jossakin Rantasalmen jälkeen bongasin taivaalta kummallisen pilvimuodostelman. Mikä tuollaisen on saanut aikaan? Onko joku revitellyt lentokoneella? Vai liekö siellä ollut ufo?

Otin vaikka kuinka monta kuvaa, mutta huonosti tuo ihmeellinen pyörylä näissä otoksissa näkyy.

Reilun tunnin ajamisen jälkeen lähestyimme Mustinmäkeä ja Orinoron luontopolkua. Vähän piti seikkailla pitkin sohjoisia pikkuteitä, sillä navigaattori halusi opastaa meidät eri paikkaan kuin viralliset rotkon opasteet. Lopulta ajoimme kylttien ohjaamina Mustinmäki-talolle, josta löysimme luontopolun kartan. Keli ei suosinut koko luontopolun kiertämistä, mutta onneksi rotkolle oli lyhyempikin matka Hanhiahontien pysäköintipaikalta. Siis sinne!

Kun auto oli saatu parkkiin, olin hieman epäileväinen. Metsässä oli valtavasti lunta. Noinkohan pystyisimme nastapohjakenkinemme etenemään. Upottaisiko hanki? 0,9 kilometriä olisi tekemätön paikka, jos pitäisi kahlata haaroja myöten lumessa.

Onneksi rotkolla oli käynyt muitakin pitkin talvea, joten metsään oli tamppautunut kunnon polku. Polkua pitkin pääsi etenemään hyvin, mutta jos horjahti pois polulta, upposi saman tien syvälle hankeen.

Välillä polku oli yhtä jäätikköä, mutta neulasia oli karissut puista kuin reitti olisi ollut hyvin hiekoitettu. Ilman nastapohjakenkiä eteneminen olisi ollut paikoin mahdotonta.

Polkua ja keltaisia merkkejä seuraten ei voinut joutua eksyksiin.

Välillä oli esteitä tiellä. Piti kumarrella tai loikkia.

En ole pistänyt päätäni pensaaseen vaan alitan nöyrästi kumartavaa kuusta. Kumpi lie meistä se nöyrempi? Muistoksi tästä alituksesta sain kamppeisiini aimo läjän havunneulasia.

Ja yhtäkkiä olimme perillä! Tätä 200 metriä pitkää ja suurimmillaan 20 metriä korkeaa rotkoa vartioi vallan julman näköinen hahmo jäisessä kaavussaan.

Olen käynyt Orinorossa kerran aikaisemmin ja silloin oli kesä. Luonto oli silloin siellä ihmeellinen, mutta kyllä oli rotko näkemisen arvoinen näin keväälläkin. Lumi ja jää säilyvät rotkon pohjalla jopa kesäkuulle, nytkin kiviseinämien sisällä oli hyytävää.

Luonnon talvista taidetta vai jäättären pitkän sormet?

Jonkun harvat hampaat?

Rotkon pohjalla oli vielä paksusti lunta.

Onko seuraavassa kuvassa kalliossa ylhäällä oikealla kivipeikon silmä? Siellä se vahti meitä tunkeilijoita ja heitti rotkon reunalta ison lumi- ja jääkimpaleen alas maahan niin että mosahti. Ja koska setä oli jo kaukana edellä ja mätkähdyksen jälkeen rotkoon laskeutui luonnoton hiljaisuus, säikähdin sedän joko pulskahtaneen syvälle rotkon lähteeseen tai jääneen jäätipun alle. Setä ei heti vastannut huhuiluuni, joten sydän jätti pari lyöntiä väliin. Miten nopeasti tänne metsän keskelle saisi apua?

Onneksi säikähdys oli turha, mutta se kyllä varotti menemästä liian lähelle seinämiä. Pienen matkan päässä näin jyrkänteeltä alas pudonneen ison lumikasan. Lisääkin lunta ja jäätä saattaisi tulla alas.

Valtava rotko ei kuvissa näytä miltään. Siksi tässä rotko ensin sinällään ja sitten minäkin telläydyin kuvaan mukaan. Taitaa olla eri suunnistakin. heh.

Aurinko muutti jääpuikot hopeisiksi ja hohtaviksi.

Voi miten valtava jääpuikko!

Menin taas kuvaan mittatikuksi.

Löydätkös tästä kalliosta kasvot tai kahdet?

Minä niin tykkään tästä jäätipputaiteesta!

Pitkäkaulaeläin. Jäälaama?

Hups. Nyt loppui matkanteko. Tuonne ei parane patikoida.

Jäävaippaan peittyy luonto vielä pitkään tässä rotkossa.

Wow, olen vaikuttunut!

Retkemme kruunasi muffinikahvit läheisen kodan pihalla. Kotaan emme menneet, koska siellä oli kylmempi (ja pimeämpi) kuin ulkona. Kuvaussessio kesti taas, joten kahvi ehti jäähtyä, mutta ai että maistui!