Kerro minulle jotain hyvää

Ihmiset, jotka eivät näe missään mitään hyvää ja kokevat oikeudekseen marista, valittaa ja tuoda esiin epäkohtia tauotta, ovat pitkässä juoksussa melko väsyttäviä. Toki jokaisella on oikeus huonompiinkin päiviin ja murheelliseen mielialaan. Mutta ankeuteen ei paranisi jäädä loputtomasti vellomaan. Itsesäälipäivä silloin tällöin voi olla hyväksi, jos osaa irrottaa välillä otteensa murheen alhosta. Mutta melko nopeasti ihmisen syvin olemus ja perusluonne paljastuvat ja on valitettavaa, jos koko elämä on vain yhtä suurta vastoinkäymistä.

Tunnen ihmisiä, joilla olisi vaikka mitä aihetta surra, murehtia ja valittaa, mutta monet heistä näkevät silti ympärillään paljon hyvää ja kaunista, kiittävät kanssakulkijoita ja jaksavat kaivaa hankalammastakin hetkestä esiin jotain positiivista. Heidän kanssaan aika rientää ja omatkin akut latautuvat huomaamatta.

Tunnen myös ihmisiä, joilla oikeastaan on kaikki asiat vallan mainiosti, mutta silti mikään ei riitä ja epäkohtia kaivetaan esiin vaikka kiven alta. Missään ei ole mitään hyvää ja elämän pienet epämukavuudet nähdään henkilökohtaisina loukkauksina.

Eli onko lasisi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi?

En nyt ihan tarkkaan muista yhtä viime aikoina lukemaani viisasta lausetta, mutta sen perusajatus oli jotakuinkin niin, että "Et voi muuttaa maailmaa, mutta asenteesi voit." Jos sataa, voit piehtaroida surkeudessa ja kitistä, kuinka mitään ei voi koskaan tehdä tai voit kiskoa jalkaasi iloisen väriset kumisaappaat, napata mukaasi sateenvarjon ja nauttia raikkaasta, kosteasta ilmasta ja tuoksuista, jotka sateella ovat moninkertaiset poutapäivään nähden. Jos on helteinen päivä, voit tuskailla ja valittaa ainaista kuumuutta, joka läkähdyttää ja hikoiluttaa tai voit nauttia kerrankin välimerellisestä lämmöstä ihan kotinurkilla ja istahtaa vaikka hetkeksi torikahvilaan tai vaikka puiston penkille.

Kun esikoinen ja kuopus olivat paljon pienempiä kuin nyt, heihin uhkasi tarttua koulumaailmasta ainainen valittamisen tauti. Yritin jutella heille, että jos teillä ei ole hyvää kerrottavaa luokkatovereista, älkää kertoko ollenkaan... tai jos ei ole hyvää sanottavaa kaverille, älkää sanoko mitään. Tosin halusin kuulla, mitä kouluun kuuluu, joten neuvoni ei ollut täydellisen pätevä.

Mutta sitten keksin käsipiirin. Eli istuimme illalla rauhassa yhdessä alas, otimme toisiamme kädestä ja jokainen kertoi vuorotellen päivästään kolme hyvää asiaa. Toimi! Itsellekin teki hyvää miettiä kaikkea sitä hyvää, jota on elämässä. Kurjimmastakin päivästä löytyy jotain hyvää. Se vain pitää nähdä.

Siksi siis, jos kirjan nimi on "Kerro minulle jotain hyvää" (alkuteos Me Before You, suomentaja Heli Naski), se on kirjastosta lainattava ja luettava. Viime aikoina olen lukenut ihan luvattoman vähän. Ei ole ollut olevinaan aikaa ja silmät tikkuilevat eivätkä silmälasini enää taida olla ihan passelit.

Kerro minulle jotain hyvää -kirjan on kirjoittanut englantilainen Jojo Moyes. Kirja kertoo nuoresta naisesta, joka yllättäen joutuu työttömäksi. Auttaakseen perhettään rahallisesti nainen pestautuu neliraajahalvaantuneen miehen henkilökohtaiseksi avustajaksi. Työ ei ole unelmatyöpaikka eikä kaikki suju kuin Strömsössä. Mutta kirja on äärimmäisen koukuttava, vaikka loppuratkaisu... enpä kerrokaan!

Kirjan takakannessa mainostetaan kirjan olevan aseistariisuvan liiikuttava rakkaustarina. Aseistariisuva ja liikuttava se kyllä on, rakkaustarinakin tavallaan, vaikka ei perinteisessä merkityksessä.

Kirja itkettää, naurattaa ja antaa ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa. Millaista olisikaan elää neliraajahalvaantuneena! Jos haluaisit lohduttaa ja halata, et voi. Jos olet raivosta ja kiukusta suunniltasi, et voi tehdä muuta kuin huutaa. Jos poskellasi on itikka, sinun on pakko antaa sen imeä vertasi. Jos haluat kuunnella musiikkia/katsoa televisiota/lukea lehteä/hörpätä vettä/raapia päätäsi/kipaista kioskilla/siirtyä sohvalta sänkyyn tarvitset jonkun auttamaan. Jos haluat päästä vankilaksi muuttuneesta ruumiistasi, tarvitset apua. Mutta onko se sallittua? Kuka päättää? Kirja ei varsinaisesti ota kantaa eutanasiaan puolesta eikä vastaan, mutta saa ihan varmasti lukijan sitä miettimään.

Koska Moyesin viimeisin suomennettu romaani oli niin havahduttavan pakahduttava lukukokemus, lainasin myös viime vuonna ilmestyneen kirjan Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (alkuteos The Last Letter From Your Lover, suomentaja Heli Naski). Tämä kirja ON rakkaustarina, mutta millainen! Yleensä en hirveästi pidä kirjoista, jotka hyppivät aikakaudesta toiseen, mutta tässä teoksessa siirtyminen 1960-luvulta näihin päiviin ja takaisin ei häiritse. Kirja piti ahmia parissa päivässä.

Tiukkapipoinen kukkahattutäti voisi moralisoida ja tuomita kirjan päähenkilönaisia ja vähän -miehiäkin. Mutta niin tai näin, itse ainakin olin koko ajan kertojanaisten puolella. Päähenkilöiden mukana mieliala vaihteli toivosta epätoivoon. Kun suljin takakannen, palasin takaisin maanpinnalle ja kotimaan kamaralle kiehtovalta seikkailulta. Asiat eivät aina ole yksinkertaisia, mutta niillä on tapana järjestyä.

Kirjojen suositteleminen on arveluttavaa. Mutta silti sanoisin, että ainakin Kerro minulle jotain hyvää -kirja kannattaa lukea. Ehdottomasti.